Post by midori on Dec 3, 2008 22:08:25 GMT 2
Iso vuoristo kohosi suurena mtsän seasta. Maisema oli häikäisevä,vaikka taivas olikin pilvien peitossa. Kevyt, kylmä tuuli puhalteli heilutellen puita. Kuului voimakas rasahdus ja kettu loikkasi pensaikosta. Se säntäsi karkuun. Tuon epäluonnollisen äänen oli aiheuttanut vampyyrineitonen nimeltä Midori. Hän tarttui katkaisemaansa oksanpalaseen ja huitoi sillä epämääräisellä tavalla, joka olisin sivustakatsojan silmiin saattanut näyttää jopa hullulta. Pian kuitenkin pää painuksissa oleva vaaleahiuksinen haltia hivuttautui pajupuskan takaa syyllisen näköisenä ja Midori laski oksaansa hieman ja heilautti lyhyitä, violetteja hiuksiaan, vaikka ne tuulessa hulmusivatkin. Parivaljakko riiteli hyvän tovin, mutta hetken kuluttua Midori heitti oksan jyrkänteeltä alas ja jatkoi matkaansa sanomatta sanaakaan. Jukiko niminen haltia taas seurasi aivan Midorin kintäreillä kuuliaisena. Ei kannattaisi pokkuroida vampyyrille joka vaikutti nälkäiseltä.
Midori kertasi ties kuinka monetta kertaa sitä, miksi hän kulki tuon yliystävällisen enkelin ruumiillistuman kanssa. Syy oli yksinkertainen. Hän oli tullut vuorille muutama päivää aikaisemmin. Koettuaan muutaman kivivyöryn, rankkasateen ja muita hankaluuksia hän oli päättänyt että olisi aika lähteä vuoristosta takaisin kaupunkiin. Ongelma oli se että hänellä ei ollut haisuakaan missä päin vuoria hän oli. Sitten tämä Jukiko oli sattunut paikalleen. Ja koska tyttö sanoi osaavansa reitin Midori oli lyöttäytynyt tämän kanssa yhteen. He olivat täydet vastakohdat.
Jukiko puolestaan osasi kyllä reitin, mutta rohkeus sen kulkemiseen oli hieman hakusessa. Törmättyään Midoriin se oli kuin vastaus taivaasta. Jukiko uskoi kaikkeen hyvään, muunmuassa yhteistyön mahtiin. Joten hän ajatteli, että lyöttäytymällä Midorin kanssa yhteen yksikään vaara ei uhkaisi häntä, Midori kun oli vahva, pelottava ja vielä vampyyri! Vastapalvelukseksi Jukiko näyttäisi tälle tien pois vuorilta. Jukikon mielestä se oli ihan hyvä tasajako, josta molemmat hyötyisivät.
''Käännytäänkö tästä risteyksestä oikealle vai vasemmalle?'' Midori kysyi laiskasti. Oli nöyryyttävää kysellä asioita noin paljon ''heikommalta'' olennolta... ''Umm... Annas kun mietin'' Jukiko sanoi epävarmalla äänellä ja istahti itseään lanteille asti olevan kivenlohkareen päälle. Midori kääntyi ympäri ja tuijotti haltianeitosta suoraan silmiin ''Etkö sinä TIEDÄ mihin suuntaan pitäisi jatkaa?!'' hän huudahti ja hänen ilmeestään paljastui pidäteltyä raivoa. Jukiko kiemurteli Midorin tiiviissä tuijotuksessa vaivaantuneena. Hän painoi katseensa alas ja mutisi puoliääneen'' No, kyllä minä oikeasti... minun pitää vain hieman,,, muistella?'' tyttö alkoi kaivella muistiaan. Midori asetti kätensä lanteilleen ja hymyili pelottavasti ''Mieti vain kaikessa rauhassa, eihän tässä ole mikään kiire'' hän sanoi liian lempeällä,pelottavalla äänensävyllä joka kaikkea muuta kuin rauhoitti Jukiko-parkaa. Hän mulkaisi Midoria pahasti, sillä ei pitänyt pompottelusta, mutta saadessaan takaisin verenseisauttavan tuijotuksen hän laski taas katseensa ja keskittyi muismaan reittiä.
Tuuli voimistui. Jukiko oli vahvasti sitä mieltä, että järkevintä olisi etsiä luola, jossa odotella myräkän loppumista. Midori kuitenkin oli heti tyrmännyt idean perustellen, että myrskyhän saattoi kestää monta päivää! Sitä paitsi hän oli nähnyt pahenpiakin myräköitä. Vain pieni tuulenpahanen, hän oli sanonut.
Jukiko tuhahti. Tuulenpahanen? Hyvä kun se ei vienyt häntä mennessään! Puut kallistuivat miltein vaakatasoon tuulen paiskoessa niitä erisuuntiin. Midori kuitenkin vain kietoi mustan kaavun ympärilleen ja laittoi hupun päähänsä. Jukikon oli pakko myöntää että Midori oli selviytyjäluonne. Pelottava,ilkeä, mutta sitkeä. Oli ihailtavaa kuinka Midori vain meni tuultavasten ilman pienintäkään valituksen sanaa. Jukikon olisi tehnyt mieli vain jäädä paikoilleen, mutta hän halusi pysyä Midorin kintäreillä, jos vaikka jotain pelottavaa sattuisi tulemaan vastaan...
Midori kävi vilkasta keskustelua tyynen ulkokuorensa alla. Mene vuorille selvittelemään päätäsi!- oli Mendo sanonut Midorin kertoessa stressistään. Siellä ei juuri ole ihmisiä, joten siellä on todella rauhallista! Mene vuorille!- Mendo, kylän paras leipuri neuvoi Midorin istuessa teellä tämän luona. Noniin. Hän meni kuin menikin vuorille Mendon kehotuksesta. Rauhallista mukka. Ja kattiakanssa! Ensin hän oli törmännyt ihmissuteen, joka oli onneksi ollut kiireinen ja jatkanut matkaansa. Heti perään jostain ilmestyi Jukiko, tuo hyvyyden ruumiillistuma... Vain yhden päivän sisällä! Midori tuskin malttoi odottaa seuraavaa kertaa... Jukiko taas olisi vain pitänyt ihmislisäyksestä, sillä Midorista ei saanut juttuseuraa.
Parivaljakko pysähtyi kuin seinään, ja he lukitsivat katseensa kulmalle. Polku kaartui jyrkästi vuoren toiselle reunalle ja nurkan takaa kuului meteliä. Se ei takuulla ollut eläin! Se oli ihmisolento.. Tai ainakin sinne päin. Molemmat tuijottivat reunalle. Jukiko olisi halunnut vain seurata kuka se olisi, tai mennä karkuun, mutta Midori otti varmuuden vuoksi miekkansa esille.
//Siiinä oli nyt jonkin moinen aloitus
Anteeks jos se on sekava... ''kumartaa pahoittelevasti'' //
Midori kertasi ties kuinka monetta kertaa sitä, miksi hän kulki tuon yliystävällisen enkelin ruumiillistuman kanssa. Syy oli yksinkertainen. Hän oli tullut vuorille muutama päivää aikaisemmin. Koettuaan muutaman kivivyöryn, rankkasateen ja muita hankaluuksia hän oli päättänyt että olisi aika lähteä vuoristosta takaisin kaupunkiin. Ongelma oli se että hänellä ei ollut haisuakaan missä päin vuoria hän oli. Sitten tämä Jukiko oli sattunut paikalleen. Ja koska tyttö sanoi osaavansa reitin Midori oli lyöttäytynyt tämän kanssa yhteen. He olivat täydet vastakohdat.
Jukiko puolestaan osasi kyllä reitin, mutta rohkeus sen kulkemiseen oli hieman hakusessa. Törmättyään Midoriin se oli kuin vastaus taivaasta. Jukiko uskoi kaikkeen hyvään, muunmuassa yhteistyön mahtiin. Joten hän ajatteli, että lyöttäytymällä Midorin kanssa yhteen yksikään vaara ei uhkaisi häntä, Midori kun oli vahva, pelottava ja vielä vampyyri! Vastapalvelukseksi Jukiko näyttäisi tälle tien pois vuorilta. Jukikon mielestä se oli ihan hyvä tasajako, josta molemmat hyötyisivät.
''Käännytäänkö tästä risteyksestä oikealle vai vasemmalle?'' Midori kysyi laiskasti. Oli nöyryyttävää kysellä asioita noin paljon ''heikommalta'' olennolta... ''Umm... Annas kun mietin'' Jukiko sanoi epävarmalla äänellä ja istahti itseään lanteille asti olevan kivenlohkareen päälle. Midori kääntyi ympäri ja tuijotti haltianeitosta suoraan silmiin ''Etkö sinä TIEDÄ mihin suuntaan pitäisi jatkaa?!'' hän huudahti ja hänen ilmeestään paljastui pidäteltyä raivoa. Jukiko kiemurteli Midorin tiiviissä tuijotuksessa vaivaantuneena. Hän painoi katseensa alas ja mutisi puoliääneen'' No, kyllä minä oikeasti... minun pitää vain hieman,,, muistella?'' tyttö alkoi kaivella muistiaan. Midori asetti kätensä lanteilleen ja hymyili pelottavasti ''Mieti vain kaikessa rauhassa, eihän tässä ole mikään kiire'' hän sanoi liian lempeällä,pelottavalla äänensävyllä joka kaikkea muuta kuin rauhoitti Jukiko-parkaa. Hän mulkaisi Midoria pahasti, sillä ei pitänyt pompottelusta, mutta saadessaan takaisin verenseisauttavan tuijotuksen hän laski taas katseensa ja keskittyi muismaan reittiä.
Tuuli voimistui. Jukiko oli vahvasti sitä mieltä, että järkevintä olisi etsiä luola, jossa odotella myräkän loppumista. Midori kuitenkin oli heti tyrmännyt idean perustellen, että myrskyhän saattoi kestää monta päivää! Sitä paitsi hän oli nähnyt pahenpiakin myräköitä. Vain pieni tuulenpahanen, hän oli sanonut.
Jukiko tuhahti. Tuulenpahanen? Hyvä kun se ei vienyt häntä mennessään! Puut kallistuivat miltein vaakatasoon tuulen paiskoessa niitä erisuuntiin. Midori kuitenkin vain kietoi mustan kaavun ympärilleen ja laittoi hupun päähänsä. Jukikon oli pakko myöntää että Midori oli selviytyjäluonne. Pelottava,ilkeä, mutta sitkeä. Oli ihailtavaa kuinka Midori vain meni tuultavasten ilman pienintäkään valituksen sanaa. Jukikon olisi tehnyt mieli vain jäädä paikoilleen, mutta hän halusi pysyä Midorin kintäreillä, jos vaikka jotain pelottavaa sattuisi tulemaan vastaan...
Midori kävi vilkasta keskustelua tyynen ulkokuorensa alla. Mene vuorille selvittelemään päätäsi!- oli Mendo sanonut Midorin kertoessa stressistään. Siellä ei juuri ole ihmisiä, joten siellä on todella rauhallista! Mene vuorille!- Mendo, kylän paras leipuri neuvoi Midorin istuessa teellä tämän luona. Noniin. Hän meni kuin menikin vuorille Mendon kehotuksesta. Rauhallista mukka. Ja kattiakanssa! Ensin hän oli törmännyt ihmissuteen, joka oli onneksi ollut kiireinen ja jatkanut matkaansa. Heti perään jostain ilmestyi Jukiko, tuo hyvyyden ruumiillistuma... Vain yhden päivän sisällä! Midori tuskin malttoi odottaa seuraavaa kertaa... Jukiko taas olisi vain pitänyt ihmislisäyksestä, sillä Midorista ei saanut juttuseuraa.
Parivaljakko pysähtyi kuin seinään, ja he lukitsivat katseensa kulmalle. Polku kaartui jyrkästi vuoren toiselle reunalle ja nurkan takaa kuului meteliä. Se ei takuulla ollut eläin! Se oli ihmisolento.. Tai ainakin sinne päin. Molemmat tuijottivat reunalle. Jukiko olisi halunnut vain seurata kuka se olisi, tai mennä karkuun, mutta Midori otti varmuuden vuoksi miekkansa esille.
//Siiinä oli nyt jonkin moinen aloitus
![:D](http://storage.proboards.com/forum/images/smiley/grin.png)