Post by Junie on Feb 18, 2008 18:17:51 GMT 2
//Himwath, Tänne~! ;D Ja taas. x'D//
Pohjoinen luolasto kohosi heidän edessään jyrkkänä ja muurimaisena. Jäätymättömän meren kuohuva aallot löivät vasten kallioseinämiä.
”Tämä ei tosiaankaan ole minun päiväni..”, Fay mutisi ja loi syvää epätoivoa uhkuvan katseen lähes pilvettömälle taivaalle.
Hänen vierellään hoiperteleva vanha pappi yritti kovasti käännyttää häntä omaan uskoonsa saarnaamalla pojalle kaikenlaisesta synnistä.
”Herra siunaa.. Herra rankaisee.. On syntiä.. Syntistä on.. Herran sana..”, mies selitti kiihtyneenä ja huitoi tikkumaisia käsivarsiaan tuulimyllyn tavoin.
Fay huokaisi raskaasti ja loi vanhukseen ärtyneen katseen, jolla ei kuitenkaan näyttänyt olevan minkäänlaista vaikutusta. Pitkästä aikaa Fayn valtasi halu tunkea tikarinsa jonkun henkilön kaulavaltimoon.
.. Ainakin pappi hiljenisi edes hetkeksi..
Tummatukkainen poika kuitenkin tyytyi sulkemaan korvansa käännytyspuheelta ja uppoutumaan omiin maailmoihinsa. Haltia haroi hiuksiaan molemmin käsin.
Kuinka tässä näin kävi?
Lähistöllä seisovan hoikan haltianaisen kasvot säteilivät odotuksesta. Hän oli pukeutunut yksinkertaiseen ruskeaan kaapuun ja samaa kangasta olevaan, hieman tummempaan viittaan. Tummanruskeat hiukset liehuivat merituulessa.
Kyseessä oli Melissa Valerius.
”Fay-kulta”, nainen sanoi huomattuaan poikansa synkeän ilmeen, ”Älä viitsi näyttää noin synkältä. Tämä on yksi niistä harvoista kerroista, jolloin saan viettää laatuaikaa sinun kanssasi..”
Fay pakotti pienen hymyn huulilleen, onnistuen kuitenkin surkeasti. Iloisen hymyn tekele muistutti lähinnä irvistystä, mutta sai luvan kerrata. Oli sekin parempi kuin synkeän apaattinen ilme.
Fayn äiti oli sattumoisin löytänyt vanhan paperipalan, joka myöhemmin oli osoittautunut aarrekartaksi. Todenperäisyyden oli todennut, nyttemmin mukana oleva, vanha tarinankertoja.
Ei Fay sinänsä olisi häiriintynyt ajatuksesta, jos he äitinsä kanssa olisivat olleet kahdestaan.
He eivät kuitenkaan olleet yksin.
Erinäisten sattumusten kautta heidän matkaseurueensa muodostui Vanhan tarinankertojan, Melissan ja Fayn lisäksi Papista, vähäpuheisesta minotaurista, miehestä joka oli yhtä lihaskimppua, epätoivoinen vetehistaiteilija, sekä vähäpukeinen metsäläisnainen, joka tuijotteli Fayta (Ja joukon muita miespuolisia jäseniä) hieman liian laskelmoiden.
Fay pyyhkäisi kurittoman hiuskiehkuran silmiltään ja hänen katseensa osui ranteeseen.
Hänen ranteensa oli parantunut viikon sisällä vampyyripojan ansiosta.
Roy.
Fay tunsi sydämessään tyhjyyden, kuin jotain tärkeää puuttuisi. Automaattisesti hoikka käsi hakeutui kaulakorun luokse ja puristi sitä.
Se ei ollut ollut unta.
Melissa Valeriuksella oli valitettavan tarkka näkö, sillä tämä huomasi välittömästi, kuinka pojan ilme muuttui surkeaksi.
”Aaww..”, Nainen huokaisi ja silitti pojan viileää poskea, ”Onko sinulla sydänsuruja?”
Fay kiskaisi päänsä pystyyn ja aukaisi suunsa kieltääkseen mokoman, mutta poskille kohonnut puna kavalsi hänet.
”Eeh?”, Melinda hymyili susimaisesti, mutta kun poika ei jatkanut asiasta enempää, hän vaikeni.
Nainen kallisti päätään ja suojasi kädellään kasvojaan vihmovalta tuulelta.
”Mooh, Fay. Pienenä sinulla oli tapana kertoa minulle ihan kaikki.”
Fay kohautti olkapäitään hieman. Sitten hän hymyili mahdollisimman pirteästi.
”Älä huoli Fay, minä voin lohduttaa sinua.”, lähistöllä seisoskellut metsäläisneito kehräsi ja nappasi kiinni pojan käsivarresta. Tyttö painotti erityisesti lohduttaa sanaa ja hymyili vihjailevasti. Metsäläinen oli harrastanut moista vihjailua koko matkan ajan, jokaiselle jäsenelle.
Fay rypisti kulmiaan ja ravistautui irti. Ärtyneenä hän lähti astelemaan kiivain askelin kohti luolastoa, jonne muutama retkikunnan jäsenistä oli jo suunnannut kulkunsa.
Haltia puri hammasta. Kunpa tämä olisi jo ohi!
Maininta Roysta kuitenkin palautti parin kuukauden takaiset tapahtumat kristallin kirkkaina hänen mieleensä.
Menor.. Adriana.. Thomas.. ja Roy.
Tummatukkainen haltiapoika oli joutunut olemaan melkein kaksi viikkoa vuodelevossa. Melkein heti, kun Fay pääsi sänkyyn, hänelle oli noussut korkea kuume.
Toipuminen kesti pari päivää, jona aikana Fay opiskeli erilaisia myrkkyjä. Alvista hämmensi hieman se, kun hänen poikansa syvensi tietouttaan vampyyreista.
Fay tajusi sisuksiaan kaihertavan ikävä. Poika tajusi myös, ettei ollut koskaan aiemmin ikävöinyt ketään niin pahasti. Hän ei voinut olla miettimättä, kuinka tällä oikein meni nykyään..?
Fay seisahtui luolan suuaukolle ja katseli uteliaana ympärilleen. Ehkä koko reissu ei olisikaan ollut täysin turhaan..
//Sinun sanasi: kirkaisu 83//
Pohjoinen luolasto kohosi heidän edessään jyrkkänä ja muurimaisena. Jäätymättömän meren kuohuva aallot löivät vasten kallioseinämiä.
”Tämä ei tosiaankaan ole minun päiväni..”, Fay mutisi ja loi syvää epätoivoa uhkuvan katseen lähes pilvettömälle taivaalle.
Hänen vierellään hoiperteleva vanha pappi yritti kovasti käännyttää häntä omaan uskoonsa saarnaamalla pojalle kaikenlaisesta synnistä.
”Herra siunaa.. Herra rankaisee.. On syntiä.. Syntistä on.. Herran sana..”, mies selitti kiihtyneenä ja huitoi tikkumaisia käsivarsiaan tuulimyllyn tavoin.
Fay huokaisi raskaasti ja loi vanhukseen ärtyneen katseen, jolla ei kuitenkaan näyttänyt olevan minkäänlaista vaikutusta. Pitkästä aikaa Fayn valtasi halu tunkea tikarinsa jonkun henkilön kaulavaltimoon.
.. Ainakin pappi hiljenisi edes hetkeksi..
Tummatukkainen poika kuitenkin tyytyi sulkemaan korvansa käännytyspuheelta ja uppoutumaan omiin maailmoihinsa. Haltia haroi hiuksiaan molemmin käsin.
Kuinka tässä näin kävi?
Lähistöllä seisovan hoikan haltianaisen kasvot säteilivät odotuksesta. Hän oli pukeutunut yksinkertaiseen ruskeaan kaapuun ja samaa kangasta olevaan, hieman tummempaan viittaan. Tummanruskeat hiukset liehuivat merituulessa.
Kyseessä oli Melissa Valerius.
”Fay-kulta”, nainen sanoi huomattuaan poikansa synkeän ilmeen, ”Älä viitsi näyttää noin synkältä. Tämä on yksi niistä harvoista kerroista, jolloin saan viettää laatuaikaa sinun kanssasi..”
Fay pakotti pienen hymyn huulilleen, onnistuen kuitenkin surkeasti. Iloisen hymyn tekele muistutti lähinnä irvistystä, mutta sai luvan kerrata. Oli sekin parempi kuin synkeän apaattinen ilme.
Fayn äiti oli sattumoisin löytänyt vanhan paperipalan, joka myöhemmin oli osoittautunut aarrekartaksi. Todenperäisyyden oli todennut, nyttemmin mukana oleva, vanha tarinankertoja.
Ei Fay sinänsä olisi häiriintynyt ajatuksesta, jos he äitinsä kanssa olisivat olleet kahdestaan.
He eivät kuitenkaan olleet yksin.
Erinäisten sattumusten kautta heidän matkaseurueensa muodostui Vanhan tarinankertojan, Melissan ja Fayn lisäksi Papista, vähäpuheisesta minotaurista, miehestä joka oli yhtä lihaskimppua, epätoivoinen vetehistaiteilija, sekä vähäpukeinen metsäläisnainen, joka tuijotteli Fayta (Ja joukon muita miespuolisia jäseniä) hieman liian laskelmoiden.
Fay pyyhkäisi kurittoman hiuskiehkuran silmiltään ja hänen katseensa osui ranteeseen.
Hänen ranteensa oli parantunut viikon sisällä vampyyripojan ansiosta.
Roy.
Fay tunsi sydämessään tyhjyyden, kuin jotain tärkeää puuttuisi. Automaattisesti hoikka käsi hakeutui kaulakorun luokse ja puristi sitä.
Se ei ollut ollut unta.
Melissa Valeriuksella oli valitettavan tarkka näkö, sillä tämä huomasi välittömästi, kuinka pojan ilme muuttui surkeaksi.
”Aaww..”, Nainen huokaisi ja silitti pojan viileää poskea, ”Onko sinulla sydänsuruja?”
Fay kiskaisi päänsä pystyyn ja aukaisi suunsa kieltääkseen mokoman, mutta poskille kohonnut puna kavalsi hänet.
”Eeh?”, Melinda hymyili susimaisesti, mutta kun poika ei jatkanut asiasta enempää, hän vaikeni.
Nainen kallisti päätään ja suojasi kädellään kasvojaan vihmovalta tuulelta.
”Mooh, Fay. Pienenä sinulla oli tapana kertoa minulle ihan kaikki.”
Fay kohautti olkapäitään hieman. Sitten hän hymyili mahdollisimman pirteästi.
”Älä huoli Fay, minä voin lohduttaa sinua.”, lähistöllä seisoskellut metsäläisneito kehräsi ja nappasi kiinni pojan käsivarresta. Tyttö painotti erityisesti lohduttaa sanaa ja hymyili vihjailevasti. Metsäläinen oli harrastanut moista vihjailua koko matkan ajan, jokaiselle jäsenelle.
Fay rypisti kulmiaan ja ravistautui irti. Ärtyneenä hän lähti astelemaan kiivain askelin kohti luolastoa, jonne muutama retkikunnan jäsenistä oli jo suunnannut kulkunsa.
Haltia puri hammasta. Kunpa tämä olisi jo ohi!
Maininta Roysta kuitenkin palautti parin kuukauden takaiset tapahtumat kristallin kirkkaina hänen mieleensä.
Menor.. Adriana.. Thomas.. ja Roy.
Tummatukkainen haltiapoika oli joutunut olemaan melkein kaksi viikkoa vuodelevossa. Melkein heti, kun Fay pääsi sänkyyn, hänelle oli noussut korkea kuume.
Toipuminen kesti pari päivää, jona aikana Fay opiskeli erilaisia myrkkyjä. Alvista hämmensi hieman se, kun hänen poikansa syvensi tietouttaan vampyyreista.
Fay tajusi sisuksiaan kaihertavan ikävä. Poika tajusi myös, ettei ollut koskaan aiemmin ikävöinyt ketään niin pahasti. Hän ei voinut olla miettimättä, kuinka tällä oikein meni nykyään..?
Fay seisahtui luolan suuaukolle ja katseli uteliaana ympärilleen. Ehkä koko reissu ei olisikaan ollut täysin turhaan..
//Sinun sanasi: kirkaisu 83//