Post by Deleted on Dec 3, 2014 21:21:44 GMT 2
Lonal päästi naurahdukseksi tulkittavan hymähdyksen. Velkaantunut todellakin. Tässä saattoi enää vain odotella kiskureita oven taakse, pian ei olisi mökkiä eikä Baloa eikä mitään. Mies seurasi katseellaan Armilin kuljeskelua. Se vaikutti jotenkin kurjalta ammatilta, seuralaisena oleminen. Nihkeitä ihmisiä, joita piti viihdyttää ja jotka sitten jälkikäteen käyttäytyivät typerästi. Ja tietty se huorajuttu myös. Mutta sen vähän perusteella, mitä Lonal alasta käsittä, Armil sopisi työhön hyvin. Mies oli mukava katsella ja osasi jutella vaikka mistä, älykäskin, vaikkei ehkä sellaisella tavalla, jota Lonal osasi arvostaa (päiden halkominen, matkaaminen, mitä näitä nyt oli eri petojen tunnistaminen pelkän kusenhajun perusteella).
"Ei mitenkään hirveästi. Meri pitää paikat lämpiminä ja kosteina, mutta toisaalta jos lunta tulee kerralla enemmän, niin yleensä se jää maahan, olemme jo sen verran pohjoisessa. Jotenkin talvi on kuitenkin aika inhottavaa täällä, liukasta ja märkää, siinä missä pohjoisemmassa olisi vain valkoista." Lonal kohautti olkapäitään.
"Mutta pärjää sitä vähemmälläkin. Katsotaan nyt. Varmaan, kun sanon, ettei täällä mitään lunta ole, niin koko talvi menee monimetrisessä hangessa." Mies välkäytti hampaitaan virnistäessään. Heidän katseensa osuivat toisiinsa ikkunan kautta, mikä sai Lonalin nopeasti laskemaan omansa ja kääntymään poispäin ikkunasta. Hän vilkaisi makuuhuoneen suuntaan, mutta Kiusalla oli muuta tekemistä, ja päätyi sitten tuijottelemaan naarmuja pöydässään. Lattialla jalkoja vasten tuntui hienoinen veto, ja seuraavaksi Lonalin katse kääntyikin uuniin. Ei sitä oikein voisi laittaa täyteen puitakaan...mutta Armililla olisi ylhäällä lämmin ilmankin ja toistaiseksi Lonalin peitot olivat pitäneet hyvin kylmän poissa.
Lopulta kala oli valmista, ja Lonal tunki pöydän täyteen kaikkea muutakin syötävää. Torikäynnin jälkeiset päivät olivat aina tällaisia, ruokaa tursusi ihan joka paikasta, mutta muutaman päivän päästä Lonal söisi taas kuivaa lihaa ja puuroa. Hän ei jaksanut tehdä joka päivälle mitään kummoista ruokaa, eikä oikein pitänyt sellaista terveellisenäkään. Siinä vain lihoisi, ja pudotus köyhempiin aikoihin olisi rankempi.
"Tämä on hyvää", Lonal sanoi päästyään Armilin sienimuhennoksen pariin. Vastapaistettu leipä oli pehmeän rapeaa ja tuoksui hyvältä, eikä Kiusaltakaan ollut jäänyt huomaamatta, että pöytä notkui ruuasta. Lonal oli alkuun mulkoillut kattia pahasti, mutta pikku hiljaa se oli tullut penkillä (jolle Lonal oli sen nostanut) lähemmäs ja sai nyt herkkupaloja Lonalin suullisten välissä, vaikka selvästi haltia yritti näyttää siltä, ettei antanut kissalle mitään ylimääräistä.
"Ei mitenkään hirveästi. Meri pitää paikat lämpiminä ja kosteina, mutta toisaalta jos lunta tulee kerralla enemmän, niin yleensä se jää maahan, olemme jo sen verran pohjoisessa. Jotenkin talvi on kuitenkin aika inhottavaa täällä, liukasta ja märkää, siinä missä pohjoisemmassa olisi vain valkoista." Lonal kohautti olkapäitään.
"Mutta pärjää sitä vähemmälläkin. Katsotaan nyt. Varmaan, kun sanon, ettei täällä mitään lunta ole, niin koko talvi menee monimetrisessä hangessa." Mies välkäytti hampaitaan virnistäessään. Heidän katseensa osuivat toisiinsa ikkunan kautta, mikä sai Lonalin nopeasti laskemaan omansa ja kääntymään poispäin ikkunasta. Hän vilkaisi makuuhuoneen suuntaan, mutta Kiusalla oli muuta tekemistä, ja päätyi sitten tuijottelemaan naarmuja pöydässään. Lattialla jalkoja vasten tuntui hienoinen veto, ja seuraavaksi Lonalin katse kääntyikin uuniin. Ei sitä oikein voisi laittaa täyteen puitakaan...mutta Armililla olisi ylhäällä lämmin ilmankin ja toistaiseksi Lonalin peitot olivat pitäneet hyvin kylmän poissa.
Lopulta kala oli valmista, ja Lonal tunki pöydän täyteen kaikkea muutakin syötävää. Torikäynnin jälkeiset päivät olivat aina tällaisia, ruokaa tursusi ihan joka paikasta, mutta muutaman päivän päästä Lonal söisi taas kuivaa lihaa ja puuroa. Hän ei jaksanut tehdä joka päivälle mitään kummoista ruokaa, eikä oikein pitänyt sellaista terveellisenäkään. Siinä vain lihoisi, ja pudotus köyhempiin aikoihin olisi rankempi.
"Tämä on hyvää", Lonal sanoi päästyään Armilin sienimuhennoksen pariin. Vastapaistettu leipä oli pehmeän rapeaa ja tuoksui hyvältä, eikä Kiusaltakaan ollut jäänyt huomaamatta, että pöytä notkui ruuasta. Lonal oli alkuun mulkoillut kattia pahasti, mutta pikku hiljaa se oli tullut penkillä (jolle Lonal oli sen nostanut) lähemmäs ja sai nyt herkkupaloja Lonalin suullisten välissä, vaikka selvästi haltia yritti näyttää siltä, ettei antanut kissalle mitään ylimääräistä.