Post by Deleted on Nov 3, 2013 20:34:37 GMT 2
// Se fanityttömäinen "ah"-äännähdys, kun Mies nosti oranssin katseensa toiseen ja kuunteli hiljaa... :3 Jerjerjerjer jer olet ihana Jer//
Ensimmäistä kertaa Neam ymmärsi, kuinka syvään miehen katse pystyi pureutumaan. Tällä oli oranssiset silmät, joissa oli jotain alkukantaista. Ne eivät tunteneet sääliä, eivätkä liiemmalti sovintoa. Ne etsivät aina voittoa, sitä maaliviivaa, jonka toinen oli itse asettanut eteensä. Ilmeisesti kovin kauas tulevaisuuteen ja suurien esteiden taa. Hetkeksi Neam uppoutui noihin silmiin, tutkiskeli sitä vähää mitä mies suostui sielustaan näyttämään. Jos Neam olisi tehnyt niin aiemmin, nauru olisi luultavasti kuollut hänen huulilleen. Mies katsoi maailmaansa kovin erilaisesta näkökulmasta kuin Neam. Siihen maailmaan kuuluivat haavat ja itsensä loppuunasti kuluttaminen. Siellä oli aina yö. Ja nyt tuo yön tuntu oli tarttunut Neamiin, aina hänen luihinsa saakka.
Oli aivan hiljaista. Mies nojaili takanansa olevaan seinään, ja Neam katseli tätä. Hän ei tuijottanut, sillä hän oli jo aikaa sitten oppinut, kuinka häiritsevää se toisesta saattaisi olla. Sen sijaan hän antoi katseensa hipaista miehen olemusta silloin tällöin vain kevyesti. Hänen päässään möyri paljon ajatuksia. Hän ei tiennyt, kuinka hänen olisi pitänyt suhtautua itseensä. Hän oli koko nuoren ikänsä omistautunut majatalon pyörittämiselle, ja sille, että se toisi avun kaikille, jotka apua tarvitsisivat. Nyt hän epäili suuresti, voisiko oikeastaan tuoda apua yhtään kenellekään. Hänellä ei ollut tarpeeksi voimaa, jotta jaksaisi kantaa toisen vuoteeseen, eikä tarpeeksi rohkeutta, että uskaltaisi tehdä pelottaviakin tekoja. Hän osasi vain hymyillä. Ja nyt sekin hymy oli poissa. Se oli huuhtoutunut jonnekin hänen sielunsa sopukoihin, eikä se ollut palaamassa hetkeen. Keijun sormi haahuili lankkulattian pinnalla. Hän oli liian pieni, liian lapsellinen ja liian pelokas. Tuskin mies edes ymmärsi, ettei hän suinkaan ollut lapsi, vaan täysi-ikäinen nainen, täysin vastuussa itsestään ja elämästään. Hän oli aivan yhtä avuton kuin viisivuotinen ihmiskakara.
Kun mies sitten avasi suunsa, Neamin katse liimautui tämän silmiin terävänä ja hivenen kylmänä. Eivätkä miehen sanat lohduttaneet keijua juuri lainkaan kaikkien niiden kysymysten äärellä, joihin yhdistyi muisto palaneen lihan katkusta.
"Siinä se ongelma juuri onkin. Minusta ei ole tähän", Neam sanoi kumealla äänellä.
"Koko tämä majatalo on juuri sinunlaisiasi varten. Tämä kaikki on sitä varten, että kuka tahansa tarvitseekin apua, hän voi saada sen täältä. Tämä talo on minun elämäni. Enkä silti osaa auttaa edes yhtä haavoittunutta. Mitä ylpeiltävää on unelmassa, jota ei toteuta, tai elämäntehtävässä, jota ei täytä?" Neam pohti kuiskaten. Hän katseli koko ajan miehen silmiin, ja koki olevansa vakavampi kuin koskaan ennen.
"Sinulla on tehtävä, tavoite, velvollisuus. Se paistaa silmistäsi. Se täyttää koko sielusi. Ja sinä olet valmis kulkemaan sen perässä kuolemankieliin saakka. Minä en pystyisi siihen. Minä luovuttaisin", Neam sanoi ääni hivenen väristen.
"En edes saa mielestäni sitä katkua, joka nousee palaneesta lihasta, enkä sitä kuinka lihasi itki tulen nuollessa sitä", hän lopetti, eikä tajunnut ollenkaan sitä, että hänen koko kehonsa hehkui kylmää valoa.
Ensimmäistä kertaa Neam ymmärsi, kuinka syvään miehen katse pystyi pureutumaan. Tällä oli oranssiset silmät, joissa oli jotain alkukantaista. Ne eivät tunteneet sääliä, eivätkä liiemmalti sovintoa. Ne etsivät aina voittoa, sitä maaliviivaa, jonka toinen oli itse asettanut eteensä. Ilmeisesti kovin kauas tulevaisuuteen ja suurien esteiden taa. Hetkeksi Neam uppoutui noihin silmiin, tutkiskeli sitä vähää mitä mies suostui sielustaan näyttämään. Jos Neam olisi tehnyt niin aiemmin, nauru olisi luultavasti kuollut hänen huulilleen. Mies katsoi maailmaansa kovin erilaisesta näkökulmasta kuin Neam. Siihen maailmaan kuuluivat haavat ja itsensä loppuunasti kuluttaminen. Siellä oli aina yö. Ja nyt tuo yön tuntu oli tarttunut Neamiin, aina hänen luihinsa saakka.
Oli aivan hiljaista. Mies nojaili takanansa olevaan seinään, ja Neam katseli tätä. Hän ei tuijottanut, sillä hän oli jo aikaa sitten oppinut, kuinka häiritsevää se toisesta saattaisi olla. Sen sijaan hän antoi katseensa hipaista miehen olemusta silloin tällöin vain kevyesti. Hänen päässään möyri paljon ajatuksia. Hän ei tiennyt, kuinka hänen olisi pitänyt suhtautua itseensä. Hän oli koko nuoren ikänsä omistautunut majatalon pyörittämiselle, ja sille, että se toisi avun kaikille, jotka apua tarvitsisivat. Nyt hän epäili suuresti, voisiko oikeastaan tuoda apua yhtään kenellekään. Hänellä ei ollut tarpeeksi voimaa, jotta jaksaisi kantaa toisen vuoteeseen, eikä tarpeeksi rohkeutta, että uskaltaisi tehdä pelottaviakin tekoja. Hän osasi vain hymyillä. Ja nyt sekin hymy oli poissa. Se oli huuhtoutunut jonnekin hänen sielunsa sopukoihin, eikä se ollut palaamassa hetkeen. Keijun sormi haahuili lankkulattian pinnalla. Hän oli liian pieni, liian lapsellinen ja liian pelokas. Tuskin mies edes ymmärsi, ettei hän suinkaan ollut lapsi, vaan täysi-ikäinen nainen, täysin vastuussa itsestään ja elämästään. Hän oli aivan yhtä avuton kuin viisivuotinen ihmiskakara.
Kun mies sitten avasi suunsa, Neamin katse liimautui tämän silmiin terävänä ja hivenen kylmänä. Eivätkä miehen sanat lohduttaneet keijua juuri lainkaan kaikkien niiden kysymysten äärellä, joihin yhdistyi muisto palaneen lihan katkusta.
"Siinä se ongelma juuri onkin. Minusta ei ole tähän", Neam sanoi kumealla äänellä.
"Koko tämä majatalo on juuri sinunlaisiasi varten. Tämä kaikki on sitä varten, että kuka tahansa tarvitseekin apua, hän voi saada sen täältä. Tämä talo on minun elämäni. Enkä silti osaa auttaa edes yhtä haavoittunutta. Mitä ylpeiltävää on unelmassa, jota ei toteuta, tai elämäntehtävässä, jota ei täytä?" Neam pohti kuiskaten. Hän katseli koko ajan miehen silmiin, ja koki olevansa vakavampi kuin koskaan ennen.
"Sinulla on tehtävä, tavoite, velvollisuus. Se paistaa silmistäsi. Se täyttää koko sielusi. Ja sinä olet valmis kulkemaan sen perässä kuolemankieliin saakka. Minä en pystyisi siihen. Minä luovuttaisin", Neam sanoi ääni hivenen väristen.
"En edes saa mielestäni sitä katkua, joka nousee palaneesta lihasta, enkä sitä kuinka lihasi itki tulen nuollessa sitä", hän lopetti, eikä tajunnut ollenkaan sitä, että hänen koko kehonsa hehkui kylmää valoa.