Post by Deleted on Oct 25, 2013 15:11:09 GMT 2
//Princess!//
Ilma oli lämmin ja suotuisa. Nuori metsäläinen oli kohottanut kasvonsa kohti taivasta ja piilottanut kultaiset silmänsä luomiensa alle. Aurinko hyväili hänen aavistuksen ruskeaa ihoa ja tuuli kujeili hänen vihreissä hiuksissaan. Hänen kapeilla kasvoillaan lepäsi lempeä ja rauhallinen hymy kertoen pojan rakastavan jokaista hengenvetoa. Hän paljasti valkeat hampaansa pilvettömälle taivaalle. Hän oli aivan yksin ison hevosensa kanssa peltojen ympäröimänä. Hevonen laski jalkansa kerta toisensa jälkeen pienelle kärrytielle saaden nuoren metsäläisen keinumaan tasaiseen tahtiin tämän päällä. Pitkä poika ei suinkaan istunut normaalisti hevosensa seälässä, tämä oli kerännyt ja ristinyt jalkansa ja kaikista oletuksista huolimatta, hänellä ei tuntunut olevan minkäänlaisia vaikeuksia pysyä hevosen selässä. Nuorukainen hyräili hiljaa ja katseli taivasta, peltoja ja lähenevää kylää. Vähitellen kylän äänet sekottuivat hänen hyräilyynsä ja metsäläinen huomasi pienen kylän olevan elämää täynnä. Otuksia hääri ja pyöri ympäriinsä. Monet katsoivat pitkään muukalaista, joka ratsasti omituisessa asennossa mustan tamman selässä, jolla ei ollut edes satulaa taikka suitsia.
Nopeasti Deyan kumminkin huomasi olevansa kookkaan tamman kanssa vain muitten tiellä. Hän istuutui kunnolla hevosen selkään ja kehotti tätä syrjemmälle, pois torin vilkkaimmasta hetkestä. Hän pysähtyi punaisen talon juureen, missä tamma löysi itselleen tynnyrillisen sadevettä. Deyan heitti jalkansa samalle puolelle ja jäi istumaan hevosen selkään tutkien ohikulkevia otuksia.
"Kaikilla tuntuu olevan niin hirvittävän kiire, Villiniitty", Deyan puhui metsäläisten kieltä ystävälleen, joka vain liikautti korviaan kertoen kuuntelevansa. "Onneksi meillä ei ole kiirrettä. Minusta on mukavaa vain pysähtyä hetkeksi aloilleen ja katsoa näitä uusia ja tuntemattomia persoonia." Hän hymyili pehmeästi ja siirsi katseensa takaisin väenpaljouteen.
Aikansa tutkittuaan ja Villiniityn juotua tarpeekseensa vettä, nuorukainen huomasi kiinnittävänsä huomionsa pidemmäksi aikaa nuoreen naiseen, jonka turkoosit hiukset välkehtivät auringossa ja tumma iho erottui kaikista muista. Metsäläinen räpäytti pitkiä ripsiään muutaman kerran kuin epäilläkseen silmiensä valehtelevan. Mutta totta se oli. Tytön iho oli erikoinen ja aivan uusi asia Deyanille, ettei hän voinut kuin tuijottaa uteliaasti. Olihan hänen ihonsa tavallista ruskeampi, mutta ei niin tumma kuin sen nuoren tytön. Metsäläinen laskeutui alas hevosen selästä ja käveli nuoren naisen luokse, joka oli keskittynyt tutkimaan jotakin. Hän ei voinut hillitä uteliaisuuttaan ja kiinnostustaan tytön erilaisuutta kohtaan.
"Oletko leikkinyt niin paljon auringon kanssha, että ihosstasi on tullut noin tumma?" hän kysyi lempeällä äänellä, hieman suhisevalla ässällä ja kankeamaisella aksentilla. Mutta silti poika hymyili mitä ystävällisimmin samalla, kun hänen suuri hevosensa asteli hänen taakseen.
Ilma oli lämmin ja suotuisa. Nuori metsäläinen oli kohottanut kasvonsa kohti taivasta ja piilottanut kultaiset silmänsä luomiensa alle. Aurinko hyväili hänen aavistuksen ruskeaa ihoa ja tuuli kujeili hänen vihreissä hiuksissaan. Hänen kapeilla kasvoillaan lepäsi lempeä ja rauhallinen hymy kertoen pojan rakastavan jokaista hengenvetoa. Hän paljasti valkeat hampaansa pilvettömälle taivaalle. Hän oli aivan yksin ison hevosensa kanssa peltojen ympäröimänä. Hevonen laski jalkansa kerta toisensa jälkeen pienelle kärrytielle saaden nuoren metsäläisen keinumaan tasaiseen tahtiin tämän päällä. Pitkä poika ei suinkaan istunut normaalisti hevosensa seälässä, tämä oli kerännyt ja ristinyt jalkansa ja kaikista oletuksista huolimatta, hänellä ei tuntunut olevan minkäänlaisia vaikeuksia pysyä hevosen selässä. Nuorukainen hyräili hiljaa ja katseli taivasta, peltoja ja lähenevää kylää. Vähitellen kylän äänet sekottuivat hänen hyräilyynsä ja metsäläinen huomasi pienen kylän olevan elämää täynnä. Otuksia hääri ja pyöri ympäriinsä. Monet katsoivat pitkään muukalaista, joka ratsasti omituisessa asennossa mustan tamman selässä, jolla ei ollut edes satulaa taikka suitsia.
Nopeasti Deyan kumminkin huomasi olevansa kookkaan tamman kanssa vain muitten tiellä. Hän istuutui kunnolla hevosen selkään ja kehotti tätä syrjemmälle, pois torin vilkkaimmasta hetkestä. Hän pysähtyi punaisen talon juureen, missä tamma löysi itselleen tynnyrillisen sadevettä. Deyan heitti jalkansa samalle puolelle ja jäi istumaan hevosen selkään tutkien ohikulkevia otuksia.
"Kaikilla tuntuu olevan niin hirvittävän kiire, Villiniitty", Deyan puhui metsäläisten kieltä ystävälleen, joka vain liikautti korviaan kertoen kuuntelevansa. "Onneksi meillä ei ole kiirrettä. Minusta on mukavaa vain pysähtyä hetkeksi aloilleen ja katsoa näitä uusia ja tuntemattomia persoonia." Hän hymyili pehmeästi ja siirsi katseensa takaisin väenpaljouteen.
Aikansa tutkittuaan ja Villiniityn juotua tarpeekseensa vettä, nuorukainen huomasi kiinnittävänsä huomionsa pidemmäksi aikaa nuoreen naiseen, jonka turkoosit hiukset välkehtivät auringossa ja tumma iho erottui kaikista muista. Metsäläinen räpäytti pitkiä ripsiään muutaman kerran kuin epäilläkseen silmiensä valehtelevan. Mutta totta se oli. Tytön iho oli erikoinen ja aivan uusi asia Deyanille, ettei hän voinut kuin tuijottaa uteliaasti. Olihan hänen ihonsa tavallista ruskeampi, mutta ei niin tumma kuin sen nuoren tytön. Metsäläinen laskeutui alas hevosen selästä ja käveli nuoren naisen luokse, joka oli keskittynyt tutkimaan jotakin. Hän ei voinut hillitä uteliaisuuttaan ja kiinnostustaan tytön erilaisuutta kohtaan.
"Oletko leikkinyt niin paljon auringon kanssha, että ihosstasi on tullut noin tumma?" hän kysyi lempeällä äänellä, hieman suhisevalla ässällä ja kankeamaisella aksentilla. Mutta silti poika hymyili mitä ystävällisimmin samalla, kun hänen suuri hevosensa asteli hänen taakseen.