Post by Deleted on May 11, 2009 20:14:11 GMT 2
Kyyristelin taloni takana ja vähät välitin äitini kutsuvista huudoista. Äidin ääni oli huolestunut, ja tiesin kiduttavani häntä. En vain voinut mennä hänen luokseen, kertoa, mistä minua syytettiin. Äidillä oli minusta muutenkin vaivaa.
”Chiaki! Kultapieni, tule tänne!” äitini melodinen ääni kutsui minua, saaden minut kyyristelemään entistä sinnikkäämmin talon ja pensaan välissä. En voinut juosta poiskaan, minun oli pakko olla paikallani. Lopulta äiti löytäisi minut, mutta siihen asti aioin olla mahdollisimman huomaamaton. En halunnut äidin pettyvän minuun uudestaan, ties kuinka monennen kerran.
Sitten se tapahtui. Koirani, Lani, vainusi minut ja syöksyi onnettomaan piilopaikkaani. Se oli tietenkin innoissaan löydettyään minut, mutta minua ajatus ei lämmittänyt piirun vertaa. Lani nuoli minun kasvoni aivan märiksi. Sen kuola haisi lampaanlihalta. Äiti oli tainnut syöttää sille ruokamme rippeet..
”Siellähän sinä olet!” äitini henkäisi ja kiirehti luokseni. Hänen askeleensa olivat nopeita mutta kissamaisen pehmeitä. Niin, kissahan äidistä tuli mieleen kaikille. Hän oli nuorekas, notkea, pitkävihainen ja ketterä. Hänen tasapainonsa oli vailla vertaa, ja hän piti kalasta. Kissa äiti oli sisimmässään. Siksi hän ei varmaan pitänyt Lanista, kun toin sen kirppuisena, räksyttävänä kasana kotiin vuosi sitten.
Lani oli vaalea, pystykorvainen koira, joka oli hiukan pahansisuinen. Siksi naapuruston lapset kiersivät pihamme kaukaa. Ja minut siinä sivussa. Muutenkin muut karttoivat minua, olin jotenkin omituinen. Lani ei kuitenkaan pelännyt tai karttanut minua. Se oli ollut ystäväni alusta asti, vaikka äiti ei ollut ajatuksesta aluksi innostunutkaan. ”Se piskihän voi purra kätesi irti halutessaan!” hän oli sanonut ja sättinyt minua taas vähän lisää. Silloin äiti oli näyttänyt noidan kissalta, pienine terävine hampaineen ja tumman hiuspehkonsa kanssa. Hän oli sihissytkin kuin kissa. Olin tietenkin säikähtänyt kovin ja kyyhöttänyt omassa sängyssäni sen jälkeen häpeissäni.
Nyt äiti kuitenkin tuli jo toimeen vaalean narttukoiran kanssa. Hän sanoi, että Lani näytti minulta; sillä oli kuulemma samanlainen pelästynyt mutta energinen katse silmissään ja sen vaalea turkki oli aina takussa, kuten minun hiukseni. Lani oli kuitenkin itsepäinen ja äksy, toisin kuin minä. Minä yritin miellyttää muita vaikka väkisin ja olin kiltisti, kuten kunnon haltiapojan pitääkin. Ja kuitenkaan en sopeutunut joukkoon. Oliko minussa näkymätön merkki, joka sai muut väistämään minua, kun kävelin kylämme kaduilla? Merkki, joka kertoi muille, että olen erilainen? Niin minulle aina sanottiin; olin erilainen. Mikä minussa oli erilaista, sitä en tiennyt. En saa varmaan koskaan tietää.
”Miksi sinä täällä olet?” viereeni kyyristynyt äiti ihmetteli ja kietoi piparmintulta tuoksuvat kätensä ympärilleni, välittämättä Lanin innokkaista haukahduksista ja yrityksistä änkeä meidän väliimme.
En vastannut äidilleni, en uskaltanut. Äiti oli yleensä lempeä, mutta halutessaan sai jopa raivoavan ukkosmyrskyn vaikuttavan kesyltä. Tiesin, että hän suuttuisi siitä, mitä tulisi joskus lähiaikoina kuulemaan; jos ei minulta, niin kylältä seuraavalla kauppareissullaan.
Voi, pientä äiti-parkaa..! Hän joutui hoitamaan tällaista karkailevaa kakaraa yksin nyt, kun isä oli siirtynyt tuonpuoleiseen. Olihan siitä kulunut jo neljä vuotta, mutta silti se tuntui tapahtuneen eilen. Vieläkin saatoin iltaisin kuulla äidin itkemässä isäni perään, vaikka hän sen jyrkästi kielsikin kysyessäni sitä häneltä. ”Älä nyt hupsuja puhu!” hän aina naureskeli ja pörrötti hiuksiani. ”Olet vain nähnyt unta!” Mutta se ei ollut unta, tiedän sen. Olin aivan yhtä hereillä kuin varpunen kesäaamuna!
Lani vinkui vieressäni ja yritti saada äitini päästämään irti. Äiti vain komensi sen sivummalle, ja saatoin taas kuulla hänen äänessään sen kylmän sihinän, joka hänen ääneensä aina tuli, kun hän oli vihainen.
Lani vikisi ja vetäytyi häntä koipien välissä pois; sekin tiesi, milloin minun äitini oli tosissaan.
”Et saa säikäyttää minua tuolla tavalla!” äiti torui minua ja rutisti lujasti itseään vasten. Hänen sydämensä ääni rauhoitti minun laukkaavaa mieltäni hieman. Äiti tuoksui näin lähempää enemmänkin puuvillalle ja valkovuokoille, kuin piparmintulle. Hänen tummat, kiharat hiuksensa kutittelivat korviani, ja pehmeät, varmat kädet nostivat minut samalla ylös.
”Chiaki, miksi edes karkasit taas?” äiti kysyi huolissaan ja erkani minusta hieman. Hänen tummat silmänsä tutkivat minua kuin maalausta, jonka joku on mennyt maalaamaan kirkon seinään; järkyttyneenä ja hiukan paheksuvana. Minun ilmeeni taisi paljastaa minut, sillä hän huokaisi väsyneenä ja pudisti päätään.
”Oletko taas tehnyt jotain typerää?” hän huokaisi voipuneena ja laski minut irti, jolloin Lani loikkasi luokseni ja upotti minut märkien suukkojensa alle. Se ainakin oli iloinen, kun olin löytynyt.
”En”, totesin lyhyesti työntäessäni samalla innokasta koiraa sivuun, katsomatta äitini kyllästyneisiin silmiin.
Äiti aina sanoi rakastavansa minua, mutta aina, kun minun väitettiin tekevän jotain, hän uskoi ennemmin kyläläisiä kuin minun sanaani. Hän sanoi, että osasin valehdella pienestä iästäni huolimatta.
”Mistä sitten kiikastaa?” äiti ihmetteli ja käänsi kasvoni itseensä päin. Hänen silmistään näkyi, että hän ei jaksanut alkaa riidellä kanssani asiasta. Niinpä katsoin parhaaksi vain tunnustaa.
”Damien väittää, että varastin heidän latonsa avaimen”, mutisin hiljaa.
”Mutta minä en tehnyt sitä! En koskenut siihen kirottuun avaimeen!” lisäsin äkkiä lujempaa, kun näin äidin katseessa myrskyn merkkejä.
Äiti huokaisi ja otti minua tiukasti hartioista kiinni.
”Chiaki, anna se takaisin, ettei tarvitse tätäkin viedä kylänjohtajalle selvitettäväksi”, hän komensi minua ja ojensi kätensä ottaakseen avaimen vastaan.
”Minä en vienyt sitä avainta, äiti”, nyyhkäisin hiljaa ja katsoin äitiini vilpittömästi. Hän ei selvästikään uskonut minua, vaan tukisti minua hiuksista. En päästänyt inahdustakaan, sillä tiesin, ettei se olisi auttanut. Jos äiti oli saanut päähänsä jotain, en voinut sitä millään kääntää.
”Chiaki, anna tänne se avain!” hän komensi nyt jo päättäväisemmin, ojennettu käsi kärsimättömänä.
”En vienyt sitä”, toistin edelleen rauhallisesti, vaikka sisimmässäni olisin halunnut heittäytyä maahan ja huutaa ja parkua.
Äiti näytti aprikoivan hetken, uskoako minua. Lopulta hän antoi kätensä laskeutua alas reittään vasten ja hän pudisteli päätään turhautuneena.
”Jos saan joskus selville, että sinä veit sen, saat sitten kahta kauheamman rangaistuksen..” , hän totesi ja komensi Lanin mukaansa. Kissa-äitini kääntyi ja käveli pois, käskemättä minua seuraamaan. Hän pettyi minuun taas, vaikka ei sitä sanonutkaan. Se paistoi hänen kasvoiltaan. Hänen kirkkaat, aurinkoiset silmänsä olivat nyt harmaat sadepilvistä. Minä sen aiheutin.
Kyykistyin takaisin paikalleni pensaan taakse ja pidättelin itkua. En saisi itkeä, en saisi...
// to be continued ... //
”Chiaki! Kultapieni, tule tänne!” äitini melodinen ääni kutsui minua, saaden minut kyyristelemään entistä sinnikkäämmin talon ja pensaan välissä. En voinut juosta poiskaan, minun oli pakko olla paikallani. Lopulta äiti löytäisi minut, mutta siihen asti aioin olla mahdollisimman huomaamaton. En halunnut äidin pettyvän minuun uudestaan, ties kuinka monennen kerran.
Sitten se tapahtui. Koirani, Lani, vainusi minut ja syöksyi onnettomaan piilopaikkaani. Se oli tietenkin innoissaan löydettyään minut, mutta minua ajatus ei lämmittänyt piirun vertaa. Lani nuoli minun kasvoni aivan märiksi. Sen kuola haisi lampaanlihalta. Äiti oli tainnut syöttää sille ruokamme rippeet..
”Siellähän sinä olet!” äitini henkäisi ja kiirehti luokseni. Hänen askeleensa olivat nopeita mutta kissamaisen pehmeitä. Niin, kissahan äidistä tuli mieleen kaikille. Hän oli nuorekas, notkea, pitkävihainen ja ketterä. Hänen tasapainonsa oli vailla vertaa, ja hän piti kalasta. Kissa äiti oli sisimmässään. Siksi hän ei varmaan pitänyt Lanista, kun toin sen kirppuisena, räksyttävänä kasana kotiin vuosi sitten.
Lani oli vaalea, pystykorvainen koira, joka oli hiukan pahansisuinen. Siksi naapuruston lapset kiersivät pihamme kaukaa. Ja minut siinä sivussa. Muutenkin muut karttoivat minua, olin jotenkin omituinen. Lani ei kuitenkaan pelännyt tai karttanut minua. Se oli ollut ystäväni alusta asti, vaikka äiti ei ollut ajatuksesta aluksi innostunutkaan. ”Se piskihän voi purra kätesi irti halutessaan!” hän oli sanonut ja sättinyt minua taas vähän lisää. Silloin äiti oli näyttänyt noidan kissalta, pienine terävine hampaineen ja tumman hiuspehkonsa kanssa. Hän oli sihissytkin kuin kissa. Olin tietenkin säikähtänyt kovin ja kyyhöttänyt omassa sängyssäni sen jälkeen häpeissäni.
Nyt äiti kuitenkin tuli jo toimeen vaalean narttukoiran kanssa. Hän sanoi, että Lani näytti minulta; sillä oli kuulemma samanlainen pelästynyt mutta energinen katse silmissään ja sen vaalea turkki oli aina takussa, kuten minun hiukseni. Lani oli kuitenkin itsepäinen ja äksy, toisin kuin minä. Minä yritin miellyttää muita vaikka väkisin ja olin kiltisti, kuten kunnon haltiapojan pitääkin. Ja kuitenkaan en sopeutunut joukkoon. Oliko minussa näkymätön merkki, joka sai muut väistämään minua, kun kävelin kylämme kaduilla? Merkki, joka kertoi muille, että olen erilainen? Niin minulle aina sanottiin; olin erilainen. Mikä minussa oli erilaista, sitä en tiennyt. En saa varmaan koskaan tietää.
”Miksi sinä täällä olet?” viereeni kyyristynyt äiti ihmetteli ja kietoi piparmintulta tuoksuvat kätensä ympärilleni, välittämättä Lanin innokkaista haukahduksista ja yrityksistä änkeä meidän väliimme.
En vastannut äidilleni, en uskaltanut. Äiti oli yleensä lempeä, mutta halutessaan sai jopa raivoavan ukkosmyrskyn vaikuttavan kesyltä. Tiesin, että hän suuttuisi siitä, mitä tulisi joskus lähiaikoina kuulemaan; jos ei minulta, niin kylältä seuraavalla kauppareissullaan.
Voi, pientä äiti-parkaa..! Hän joutui hoitamaan tällaista karkailevaa kakaraa yksin nyt, kun isä oli siirtynyt tuonpuoleiseen. Olihan siitä kulunut jo neljä vuotta, mutta silti se tuntui tapahtuneen eilen. Vieläkin saatoin iltaisin kuulla äidin itkemässä isäni perään, vaikka hän sen jyrkästi kielsikin kysyessäni sitä häneltä. ”Älä nyt hupsuja puhu!” hän aina naureskeli ja pörrötti hiuksiani. ”Olet vain nähnyt unta!” Mutta se ei ollut unta, tiedän sen. Olin aivan yhtä hereillä kuin varpunen kesäaamuna!
Lani vinkui vieressäni ja yritti saada äitini päästämään irti. Äiti vain komensi sen sivummalle, ja saatoin taas kuulla hänen äänessään sen kylmän sihinän, joka hänen ääneensä aina tuli, kun hän oli vihainen.
Lani vikisi ja vetäytyi häntä koipien välissä pois; sekin tiesi, milloin minun äitini oli tosissaan.
”Et saa säikäyttää minua tuolla tavalla!” äiti torui minua ja rutisti lujasti itseään vasten. Hänen sydämensä ääni rauhoitti minun laukkaavaa mieltäni hieman. Äiti tuoksui näin lähempää enemmänkin puuvillalle ja valkovuokoille, kuin piparmintulle. Hänen tummat, kiharat hiuksensa kutittelivat korviani, ja pehmeät, varmat kädet nostivat minut samalla ylös.
”Chiaki, miksi edes karkasit taas?” äiti kysyi huolissaan ja erkani minusta hieman. Hänen tummat silmänsä tutkivat minua kuin maalausta, jonka joku on mennyt maalaamaan kirkon seinään; järkyttyneenä ja hiukan paheksuvana. Minun ilmeeni taisi paljastaa minut, sillä hän huokaisi väsyneenä ja pudisti päätään.
”Oletko taas tehnyt jotain typerää?” hän huokaisi voipuneena ja laski minut irti, jolloin Lani loikkasi luokseni ja upotti minut märkien suukkojensa alle. Se ainakin oli iloinen, kun olin löytynyt.
”En”, totesin lyhyesti työntäessäni samalla innokasta koiraa sivuun, katsomatta äitini kyllästyneisiin silmiin.
Äiti aina sanoi rakastavansa minua, mutta aina, kun minun väitettiin tekevän jotain, hän uskoi ennemmin kyläläisiä kuin minun sanaani. Hän sanoi, että osasin valehdella pienestä iästäni huolimatta.
”Mistä sitten kiikastaa?” äiti ihmetteli ja käänsi kasvoni itseensä päin. Hänen silmistään näkyi, että hän ei jaksanut alkaa riidellä kanssani asiasta. Niinpä katsoin parhaaksi vain tunnustaa.
”Damien väittää, että varastin heidän latonsa avaimen”, mutisin hiljaa.
”Mutta minä en tehnyt sitä! En koskenut siihen kirottuun avaimeen!” lisäsin äkkiä lujempaa, kun näin äidin katseessa myrskyn merkkejä.
Äiti huokaisi ja otti minua tiukasti hartioista kiinni.
”Chiaki, anna se takaisin, ettei tarvitse tätäkin viedä kylänjohtajalle selvitettäväksi”, hän komensi minua ja ojensi kätensä ottaakseen avaimen vastaan.
”Minä en vienyt sitä avainta, äiti”, nyyhkäisin hiljaa ja katsoin äitiini vilpittömästi. Hän ei selvästikään uskonut minua, vaan tukisti minua hiuksista. En päästänyt inahdustakaan, sillä tiesin, ettei se olisi auttanut. Jos äiti oli saanut päähänsä jotain, en voinut sitä millään kääntää.
”Chiaki, anna tänne se avain!” hän komensi nyt jo päättäväisemmin, ojennettu käsi kärsimättömänä.
”En vienyt sitä”, toistin edelleen rauhallisesti, vaikka sisimmässäni olisin halunnut heittäytyä maahan ja huutaa ja parkua.
Äiti näytti aprikoivan hetken, uskoako minua. Lopulta hän antoi kätensä laskeutua alas reittään vasten ja hän pudisteli päätään turhautuneena.
”Jos saan joskus selville, että sinä veit sen, saat sitten kahta kauheamman rangaistuksen..” , hän totesi ja komensi Lanin mukaansa. Kissa-äitini kääntyi ja käveli pois, käskemättä minua seuraamaan. Hän pettyi minuun taas, vaikka ei sitä sanonutkaan. Se paistoi hänen kasvoiltaan. Hänen kirkkaat, aurinkoiset silmänsä olivat nyt harmaat sadepilvistä. Minä sen aiheutin.
Kyykistyin takaisin paikalleni pensaan taakse ja pidättelin itkua. En saisi itkeä, en saisi...
// to be continued ... //