Post by rune on May 2, 2009 10:12:34 GMT 2
//Anteeksi aloituksen eksto! Kone meni netittömäksi muuton takia ja kirjasto oli kiinni vapun!//
Naridi ei oikeastaan tiennyt miksi hän oli suostunut tähän. Ehkä se johtui hänen iankaikkisesta halustaan kokeilla kaikkea uutta? Tai sitten ei. Jokatapauksessa hän seisoi tumman näköisen luolan suulla. Kylmä tuuli pörrötti hänen vallattomia hiuksiian ja hän tärisi, sillä päällään hänellä oli vain punainen takki, ohut paita, ja pienet itse leikkaamansa housut, joita olisi saman tien voinut käyttää yöpukuna. Naridi tähyili hetken aikaa luolaan ja teki päätöksen. Muutaman askeleen jälkeen pimeys nielaisi hänet lähes kokonaan, kyllä kuu ja tähdet antoivat jonkin verran valoa näin luolan suuaukon kohdalla, mutta silti nuorella vetehisellä oli vaikea nähdä eteensä.
Jostain syystä hän ei vaivautunut loihtimaan valoa, vaan tytyi kävelemään pimeässä. Se taisi olla jollain tavalla jännittävämpää.
Hetken käveltyään hän näki jo lähes täydellisesti vaikka yötaivaan valot eivät enää näyttäneetkään tietä. Eteen alkoi kuitenkin pian tulla mutkia, ensin vain yksi, sitten lisää ja lisää ja lisää. Naridi menetti ajantajunsa ja vaelsi eteenpäin vailla minkäänlaista päämäärää ja huomasi pian ettei tiennyt millään lailla minne oli päätynyt.
Nuori vetehinen joutui oudon paniikin valtaan ja hän alkoi kävellä aina vain ripeämmin, kohta hänen edessään alkoi näkyä valoa. Ehkä hän oli vaeltanut ympyrän ja tulisi takaisin luolan suulle! Naridi lähti juoksemaan ja saapui pian valon lähteen luo. Eikä se todellakaan ollut luolien suuaukko. Vetehinen oli saapunut tuhansien hohtavinen kivien täyttämään huoneeseen, joka hohti kirkaasti ja lumosi hänet kokonaan. Naridi vaipui hymyillen maahan ja jäi tuijottamaan kristalleja. Kaunis näky sai hänet jopa unohtamaan että hän oli yhä eksyssissä.
Naridi ei oikeastaan tiennyt miksi hän oli suostunut tähän. Ehkä se johtui hänen iankaikkisesta halustaan kokeilla kaikkea uutta? Tai sitten ei. Jokatapauksessa hän seisoi tumman näköisen luolan suulla. Kylmä tuuli pörrötti hänen vallattomia hiuksiian ja hän tärisi, sillä päällään hänellä oli vain punainen takki, ohut paita, ja pienet itse leikkaamansa housut, joita olisi saman tien voinut käyttää yöpukuna. Naridi tähyili hetken aikaa luolaan ja teki päätöksen. Muutaman askeleen jälkeen pimeys nielaisi hänet lähes kokonaan, kyllä kuu ja tähdet antoivat jonkin verran valoa näin luolan suuaukon kohdalla, mutta silti nuorella vetehisellä oli vaikea nähdä eteensä.
Jostain syystä hän ei vaivautunut loihtimaan valoa, vaan tytyi kävelemään pimeässä. Se taisi olla jollain tavalla jännittävämpää.
Hetken käveltyään hän näki jo lähes täydellisesti vaikka yötaivaan valot eivät enää näyttäneetkään tietä. Eteen alkoi kuitenkin pian tulla mutkia, ensin vain yksi, sitten lisää ja lisää ja lisää. Naridi menetti ajantajunsa ja vaelsi eteenpäin vailla minkäänlaista päämäärää ja huomasi pian ettei tiennyt millään lailla minne oli päätynyt.
Nuori vetehinen joutui oudon paniikin valtaan ja hän alkoi kävellä aina vain ripeämmin, kohta hänen edessään alkoi näkyä valoa. Ehkä hän oli vaeltanut ympyrän ja tulisi takaisin luolan suulle! Naridi lähti juoksemaan ja saapui pian valon lähteen luo. Eikä se todellakaan ollut luolien suuaukko. Vetehinen oli saapunut tuhansien hohtavinen kivien täyttämään huoneeseen, joka hohti kirkaasti ja lumosi hänet kokonaan. Naridi vaipui hymyillen maahan ja jäi tuijottamaan kristalleja. Kaunis näky sai hänet jopa unohtamaan että hän oli yhä eksyssissä.