Post by naru on Nov 29, 2008 15:02:25 GMT 2
Otsikko: Niin myötä kuin vastamäessä
”Adur… Aduu~uur…”
Vaaleatukkainen poika kääntyi levottomana sängyssään. Pörröiset hiukset törröttivät, joka suuntaan ja levottoman yö jälkeen tämä oli potkinut petivaatteet sängyn toiseen laitaan. Aurinko paistoin sisään vastakkaisen seinustan ikkunasta ja kutitteli tämän suljettuja silmäluomia.
”Adur, hoooi! Oletko sinä siellä?”
Poika havahtui hereille ja suojasi kädellään silmiään kirkkailta auringonsäteiltä, pyyhkäisten samalla vallattomat otsahiukset kasvoiltaan. Joko oli aamu?
”ADUR, HOE!”
Ovi lennähti auki ja poika putosi pelästyneenä sängyltään.
”Mi-mitä sinä nyt haluat!?”, Aduriksi kutsuttu kivahti ja siristi unisesti silmiään ovella seisovalle miehelle.
”Adur kuule… Hei, nukuitko sinä vielä?”
”Mitäs luulisit, neropatti? Ei kukaan pysty nukkumaan kun sinä mesoat tuolla tavalla!”
”Ai…”, ovella seisova mies sanoi hiukan hölmistyneenä ja nojasi toisella kädellään oven karmiin. Hän oli pitkä, tai ainakin pidempi kuin Adur ja hän oli pukeutunut pitkään kullanruskeaan yukataan*, ja jaloissa kopisi pari puusandaaleja, erikoista itämaista mallia. Pitkät, yli olkapäiden ylettyvät hiukset oli sidottu niskaan punaisella nauhalla, joka nyt pilkotti tämän olkapäänsä takaa. Hänen kasvoillaan oli muodostunut pettynyt ilme ja kädessään hänellä oli puukauha, josta valui jotain puuron tapaista.
”Mutta kun minä olisin halunnut laittaa aamiaista sinun kanssasi…”
”Aamiaista?! Kyllä sinä osaat sitä itsekin laittaa!”, Adur huudahti ja joutui tosissaan hillitsemään itsensä, ettei olisi huutanut oppi mestarilleen tai heittänyt tätä millään.
”Mutta kun, Adu~ur, se on paljon kivempaa yhdessä”, mies jatkoi narisemistaan ja kopautti puurot kynnykselle kauhastaan, ikään kuin kostaakseen jostain.
”Ja sitä paitsi, mitä jos minä vaikka leikkaisin sormeeni? Kuka minut sitten pelastaisi, sitoisi haavani ja…”
Adur ei enää viitsinyt hillitä heitto kättään ja viskasi mestaria ensimmäisellä käteen osuvalla esineellä: yöpöydällä lojuneella hiusharjalla. Mies kuitenkin väisti hyökkäyksen vaivattomasti ja vastasi puukauhan dramaattisella heilautuksella.
”Hahaa! Luulitko voivasi yllättää minut, Takeshi Adarain, tuon ilmamaageista loistavimman, jonka maine ja jalous ovat vailla vertaa?”
”Ainut mainetta ansainnut seikka sinussa on suuri suusi! Antaa heittää!”
”Adur, älä viitsi heitellä tavaroita. Rikot vielä jotain”.
”ULOS!”
”Okei, okei! Älä nyt suutu”.
”Suutuin jo!”
Kaupunkirakennuksen ulkopuolella kulkevat kuuntelivat kadulle kantautuvaa mekastusta tottuneen huvittuneina. Jälleen uusi normaali aamu Länsi-Mihrasissa, tuolla vilkkaalla Taivastietäjän kadulla.
Adur marssi kiukkuisena alas portaita. Mestari Abarai (elementtimaagi oli pyytänyt oppipokaansa kutsumaan itseään vain Takeshiksi, mutta hän ei ollut halunnut) oli onnistunut jälleen kerran repimään hänet ennenaikaisesti ja kaiken kukkuraksi onnistunut roiskimaan puuroa kauhastaan ympäri tämän huonetta, ja siivoamisessa oli mennyt tovi.
Adur huokaisi raskaasti ja haroi melkein valkoisia hiuksiaan. Oli raskasta olla maagin oppipoikana, varsinkin kun opettaja sattui olemaan yliaktiivinen hölösuu. Ihan kuin muutenkin raskaat opinnot eivät olisi yksin riittäneet. Adur pysähtyi hetkeksi portaiden ikkunan kohdalle ja katsoi ulos. Väki juoksenteli kiireisenä pääkaupungin kadulla, ehtimättä huomata mitä ympärillään tapahtui ja muutama naga oli pystyttänyt pienen kojun kadun varteen. Blondi siristi silmiään ja perääntyi ikkunan kirkkaasta valosta. Aurinko kävi silmiin näin aamuisin.
Portaiden alapäästä avautui näkymä ulko-ovelle. Oikealle jäi mestarin ylläpitämä kirja- ja magiakauppa Tuulenkehrääjä, ja vasemmalta puolelta pääsi ruokailu- ja oleskelutiloihin. Ovessa keikkui pieni taulu johon oli kirjoitettu kauniilla koukeroisella käsialalla:
Adur tuijotti runoa hetken ja kumarsi sitten pienesti. Se oli mestarin isän kirjoittama haikuruno.
Sitten hän kääntyi ja alkoi vaistomaisesti seurata keittiöstä kantautuvaa puuron ja paistettujen kasvisten tuoksua. Keittiössä hääräsi itse mestari. Pitkät hiukset oli kasattu sotkuiseksi nutturaksi niskaan, muutaman hiussuortuvan vieläkin roikkuessa kasvojen ympärillä. Yukatan pitkät hihat oli kääritty kyynärpäihin ja kaiken kruunasi valkoinen essu, sekä iloinen hyrinä miehen suusta.
Adur ei voinut olla hymyilemättä tuolle omituiselle näylle. Jestas, oli hänellä siinä maagi. Mestarihan näytti aivan pesukestävältä kotiäidiltä! Hiljanen hyrinä oli vielä kaiken kukkuraksi lasten laulu.
Hiljalleen hän itsekin siirtyi yhden kattiloista luokse ja alkoi sekoittaa sen hiljalleen kiehuvaa sisältöä. Kalakeittoa, ellei hänen hajuaistinsa aivan pettänyt. Mestari varmaan valmisti sitä päivällistä varten.
Samainen mies vilkaisi oppilastaan ja väläytti tälle iloisen hymyn, johon Adur vastasi nyreällä nyökkäyksellä. Salaa sisimmässään, hän kuitenkin piti näistä kiireettömistä aamuhetkistä. Ne olivat pieni levähdyshetki enne kiireistä päivää kaupassa, ennen raskaiden opetustuokioiden alkamista.
Eikä sanoja tarvittu. Vain pienet hipaisut riittivät kertomaan ne tervehdykset ja tietävät katseet vaihtoivat kuulumiset.
Hän piti myös siitä että aamut toistuivat aina samassa turvallisessa muotissa (vaikka mestarin tekosyyt herättää hänet kyllä vaihtelivat).
Oikeastaan mestari oli ainut asia joka ei koskaan ollut muuttunut tai kadonnut hänen elämästään.
Hän vain oli.
Kiltti ja asiallinen, mutta samalla niin lapsellinen ja epämiehekäs. Mutta juuri noiden piirteiden ansiosta hän oli yleensä päässyt maagin oppilaaksi. Juuri niiden piirteiden takia hän yleensä oli elossa.
Hän oli pienestä pitäen tiennyt olevansa erilainen kuin muut ihmislapset. Hänen hajuaistinsa oli terävämpi kuin muilla ja hän oli aina ollut hyvä liikkumaan ja kiipeilemään, ehkä liiankin hyvä rodulleen. Eikä hän ollut koskaan oikein pitänyt nukkumisestakaan, yöthän olivat paljon mielenkiintoisempia suurkaupungissa. Yössä liikkui aina kummallista, mutta niin mielenkiintoista väkeä, joka huokui kiehtovaa vaaran tuntua.
Eikä hän ollut ymmärtänyt miksi orpokodin hoitajat olivat aina salaa kuiskineet hänestä silloin kuin olivat luulleet, ettei hän olisi kuullut.
”Mokoma pikku piru…”
”Näitkö miten se äsken katsoi minua? Luulin että se olisi hyökännyt”
”Miksi me yleensä pidämme huolta tuosta huoranpenikasta?!”
Niin, sitä Adur itsekin oli usein miettinyt. Miksi hän oli saanut elää aina 7 ikä vuoteen asti maaseudun pikku orpokodissa, jonka henkilökunta niin selvästi inhosi ja pelkäsi häntä? Miksi hän oli saanut jäädä? Se ei hänelle ollut koskaan selvinnyt.
”Kuule, viitsisitkö kattaa pöydän?”
Adur havahtui ajatuksistaan, nosti katseensa kattilasta ja kohtasi mestarinsa syvänruskeat rauhalliset silmät. Mies seisoi siinä puuro kattila toisessa kädessään ja pää kysyvästi kallellaan. Silmissä vivahti pieni huolestuneisuus.
”Adur, onko kaikki hyvin? Olet kumman vakava tänään”, mies kysyi, kumartuen oppilaansa tasalle ja huitaisi tämän vallattomia otsahiuksia vapaalla kädellään.
Adurin sydän jätti parilyöntiä väliin ja hän tunsi kevyen lämmön nousevan kasvoilleen. Hitto, miksi ihmeessä mestarin piti tunkea naamansa aina niin lähelle?! Hän mulkaisi tätä ”mitä-sinä-siinä-hiplailet”-ilmeellä ja nappasi astiat viereiseltä hyllyltä.
”Mitä se sinulle kuuluu?! Eikö tässä talossa muka saa enää miettiä omia asioitaan?!?”, hän tiuskaisi ja tyrkkäsi mestarinsa tieltään.
Keittiön ovella jokin sai hänet pysähtymään. Hän oli melkein toivonut että kyseessä olisi ollut mestarin magia tai käsi, mutta ei.
Se oli huolestunut tuijotus hänen selässään. Ei, hän ei halunnut mestarin katsovan häntä noin, ihan tosi. Ei hänestä tarvinnut huolehtia, hän pärjäisi kyllä.
”…Kaikki on hyvin Abarai”, hän mutisi ja kääntyi puoliksi mestariin päin, jurosti hymyillen. ”Taidan olla vain väsynyt, ei muuta”.
Hetken hiljaisuus. sitten huolesta tummat ruskeat silmät värähtivät ja lopulta lämpenivät. hymy palasi tuon hullunkurisen miehen kasvoille ja hän naurahti kepeästi, sillä tutulla kiusoittelevalla naurullaan.
”Vai niin, vai niin. Eipä sitten mitään, Lumitukka”.
”Lakkaa jo kutsumasta minua sillä nimellä!”
”Mikse~een? Sehän on niin soma lempinimi ja sopiikin sinulle niin hyvin!”
”Idiootti! Minä en ole mikään pikkutyttö, jolle keksitään somia lempinimiä. Minä olen mies!”
”Korjaus, sinä olet melkein mies. Et ole vielä täysi-ikäinen, Lumi-chan. Ja sitä paitsi, oppimestarinasi ja adoptio isänäsi voin kutsua sinua vaikka pikkukullanmuruksi, jos siltä tuntuu”.
”Jos sen teet niin…”
”Niin mitä, Adurkal Luminor?”’
Adurin leuat löivät tyhjää, eikä hän voinut vastata mitään. Ärsyttävää kuinka oikeassa tuo mies osasi olla. Ja mihin se äskeinen tunnelma oli hävinnyt?
Ruskeatukkainen mies huokasi ja käveli tämän ohitseen, taputtaen tätä ohimennen olalle.
”Tulehan nyt Adur. Ruoka jäähtyy, jos jäämme tähän seisoskelemaan. Jatketaan jutustelua pöydässä”.
Vai jutustelua. Adur Puraisi huultaan ja seurasi mestariaan ruokailu huoneeseen. Hän ei tosiaankaan sietänyt tätä miestä!
______________________________________________
Jatkuu myöhemmin :3 Kommenttia??
Hahmot: Adur Luminor ja Takeshi Abarai //hahmot ovat työn alla ja varmaan pian ilmaantuvat peleihin :3//
Kommentti: Jeps eli tämä teksti on lyhyt kertomus hahmoistani, jotka ovat vielä työn alla, mutta hitaasti ja varmasti tulossa tänne Lyrathiin. Laiton tämän tänne, koska kyseessä on hahmojen menneisyyden tapahtumat ja halusin tunkea tämän esille ennen hahmojen hyväksyttämistä. Näin sain vähän tuntumaa heihin. Olkaa kilttejä heille (varsinkin Adurille, hän kun on vähän herkkä ).
* = yukata on japanilainen kesä kimono jota voivat pitää niin miehet kuin naisetkin. Kevyt ja ilmava vaate, tuo mieleen suuren kylpytakin
1. Luku
´Toisaalta vihaan häntä, toisaalta pidän hänestä niin että se sattuu.
Ehkä se on hänen hulluutensa, joka saa minut huutamaan raivosta, mutta juuri siitä minä pidän hänessä.
Ehkä se on hänen ivallinen naurunsa, rauhoittava äänensä tai katkeran suloinen kosketuksensa.
Minä vihaan häntä niin, mutten koskaan voisi päästä hänestä irti. Hän on kotini ja turvani.
Ja minä rakastan häntä niin…´
Kommentti: Jeps eli tämä teksti on lyhyt kertomus hahmoistani, jotka ovat vielä työn alla, mutta hitaasti ja varmasti tulossa tänne Lyrathiin. Laiton tämän tänne, koska kyseessä on hahmojen menneisyyden tapahtumat ja halusin tunkea tämän esille ennen hahmojen hyväksyttämistä. Näin sain vähän tuntumaa heihin. Olkaa kilttejä heille (varsinkin Adurille, hän kun on vähän herkkä ).
* = yukata on japanilainen kesä kimono jota voivat pitää niin miehet kuin naisetkin. Kevyt ja ilmava vaate, tuo mieleen suuren kylpytakin
1. Luku
´Toisaalta vihaan häntä, toisaalta pidän hänestä niin että se sattuu.
Ehkä se on hänen hulluutensa, joka saa minut huutamaan raivosta, mutta juuri siitä minä pidän hänessä.
Ehkä se on hänen ivallinen naurunsa, rauhoittava äänensä tai katkeran suloinen kosketuksensa.
Minä vihaan häntä niin, mutten koskaan voisi päästä hänestä irti. Hän on kotini ja turvani.
Ja minä rakastan häntä niin…´
”Adur… Aduu~uur…”
Vaaleatukkainen poika kääntyi levottomana sängyssään. Pörröiset hiukset törröttivät, joka suuntaan ja levottoman yö jälkeen tämä oli potkinut petivaatteet sängyn toiseen laitaan. Aurinko paistoin sisään vastakkaisen seinustan ikkunasta ja kutitteli tämän suljettuja silmäluomia.
”Adur, hoooi! Oletko sinä siellä?”
Poika havahtui hereille ja suojasi kädellään silmiään kirkkailta auringonsäteiltä, pyyhkäisten samalla vallattomat otsahiukset kasvoiltaan. Joko oli aamu?
”ADUR, HOE!”
Ovi lennähti auki ja poika putosi pelästyneenä sängyltään.
”Mi-mitä sinä nyt haluat!?”, Aduriksi kutsuttu kivahti ja siristi unisesti silmiään ovella seisovalle miehelle.
”Adur kuule… Hei, nukuitko sinä vielä?”
”Mitäs luulisit, neropatti? Ei kukaan pysty nukkumaan kun sinä mesoat tuolla tavalla!”
”Ai…”, ovella seisova mies sanoi hiukan hölmistyneenä ja nojasi toisella kädellään oven karmiin. Hän oli pitkä, tai ainakin pidempi kuin Adur ja hän oli pukeutunut pitkään kullanruskeaan yukataan*, ja jaloissa kopisi pari puusandaaleja, erikoista itämaista mallia. Pitkät, yli olkapäiden ylettyvät hiukset oli sidottu niskaan punaisella nauhalla, joka nyt pilkotti tämän olkapäänsä takaa. Hänen kasvoillaan oli muodostunut pettynyt ilme ja kädessään hänellä oli puukauha, josta valui jotain puuron tapaista.
”Mutta kun minä olisin halunnut laittaa aamiaista sinun kanssasi…”
”Aamiaista?! Kyllä sinä osaat sitä itsekin laittaa!”, Adur huudahti ja joutui tosissaan hillitsemään itsensä, ettei olisi huutanut oppi mestarilleen tai heittänyt tätä millään.
”Mutta kun, Adu~ur, se on paljon kivempaa yhdessä”, mies jatkoi narisemistaan ja kopautti puurot kynnykselle kauhastaan, ikään kuin kostaakseen jostain.
”Ja sitä paitsi, mitä jos minä vaikka leikkaisin sormeeni? Kuka minut sitten pelastaisi, sitoisi haavani ja…”
Adur ei enää viitsinyt hillitä heitto kättään ja viskasi mestaria ensimmäisellä käteen osuvalla esineellä: yöpöydällä lojuneella hiusharjalla. Mies kuitenkin väisti hyökkäyksen vaivattomasti ja vastasi puukauhan dramaattisella heilautuksella.
”Hahaa! Luulitko voivasi yllättää minut, Takeshi Adarain, tuon ilmamaageista loistavimman, jonka maine ja jalous ovat vailla vertaa?”
”Ainut mainetta ansainnut seikka sinussa on suuri suusi! Antaa heittää!”
”Adur, älä viitsi heitellä tavaroita. Rikot vielä jotain”.
”ULOS!”
”Okei, okei! Älä nyt suutu”.
”Suutuin jo!”
Kaupunkirakennuksen ulkopuolella kulkevat kuuntelivat kadulle kantautuvaa mekastusta tottuneen huvittuneina. Jälleen uusi normaali aamu Länsi-Mihrasissa, tuolla vilkkaalla Taivastietäjän kadulla.
Adur marssi kiukkuisena alas portaita. Mestari Abarai (elementtimaagi oli pyytänyt oppipokaansa kutsumaan itseään vain Takeshiksi, mutta hän ei ollut halunnut) oli onnistunut jälleen kerran repimään hänet ennenaikaisesti ja kaiken kukkuraksi onnistunut roiskimaan puuroa kauhastaan ympäri tämän huonetta, ja siivoamisessa oli mennyt tovi.
Adur huokaisi raskaasti ja haroi melkein valkoisia hiuksiaan. Oli raskasta olla maagin oppipoikana, varsinkin kun opettaja sattui olemaan yliaktiivinen hölösuu. Ihan kuin muutenkin raskaat opinnot eivät olisi yksin riittäneet. Adur pysähtyi hetkeksi portaiden ikkunan kohdalle ja katsoi ulos. Väki juoksenteli kiireisenä pääkaupungin kadulla, ehtimättä huomata mitä ympärillään tapahtui ja muutama naga oli pystyttänyt pienen kojun kadun varteen. Blondi siristi silmiään ja perääntyi ikkunan kirkkaasta valosta. Aurinko kävi silmiin näin aamuisin.
Portaiden alapäästä avautui näkymä ulko-ovelle. Oikealle jäi mestarin ylläpitämä kirja- ja magiakauppa Tuulenkehrääjä, ja vasemmalta puolelta pääsi ruokailu- ja oleskelutiloihin. Ovessa keikkui pieni taulu johon oli kirjoitettu kauniilla koukeroisella käsialalla:
”Kun astut ulos,
kuuntele sen kuiskaus.
Sen hiljaisen laulajan,
joka tuulessa soi.”
kuuntele sen kuiskaus.
Sen hiljaisen laulajan,
joka tuulessa soi.”
Adur tuijotti runoa hetken ja kumarsi sitten pienesti. Se oli mestarin isän kirjoittama haikuruno.
Sitten hän kääntyi ja alkoi vaistomaisesti seurata keittiöstä kantautuvaa puuron ja paistettujen kasvisten tuoksua. Keittiössä hääräsi itse mestari. Pitkät hiukset oli kasattu sotkuiseksi nutturaksi niskaan, muutaman hiussuortuvan vieläkin roikkuessa kasvojen ympärillä. Yukatan pitkät hihat oli kääritty kyynärpäihin ja kaiken kruunasi valkoinen essu, sekä iloinen hyrinä miehen suusta.
Adur ei voinut olla hymyilemättä tuolle omituiselle näylle. Jestas, oli hänellä siinä maagi. Mestarihan näytti aivan pesukestävältä kotiäidiltä! Hiljanen hyrinä oli vielä kaiken kukkuraksi lasten laulu.
Hiljalleen hän itsekin siirtyi yhden kattiloista luokse ja alkoi sekoittaa sen hiljalleen kiehuvaa sisältöä. Kalakeittoa, ellei hänen hajuaistinsa aivan pettänyt. Mestari varmaan valmisti sitä päivällistä varten.
Samainen mies vilkaisi oppilastaan ja väläytti tälle iloisen hymyn, johon Adur vastasi nyreällä nyökkäyksellä. Salaa sisimmässään, hän kuitenkin piti näistä kiireettömistä aamuhetkistä. Ne olivat pieni levähdyshetki enne kiireistä päivää kaupassa, ennen raskaiden opetustuokioiden alkamista.
Eikä sanoja tarvittu. Vain pienet hipaisut riittivät kertomaan ne tervehdykset ja tietävät katseet vaihtoivat kuulumiset.
Hän piti myös siitä että aamut toistuivat aina samassa turvallisessa muotissa (vaikka mestarin tekosyyt herättää hänet kyllä vaihtelivat).
Oikeastaan mestari oli ainut asia joka ei koskaan ollut muuttunut tai kadonnut hänen elämästään.
Hän vain oli.
Kiltti ja asiallinen, mutta samalla niin lapsellinen ja epämiehekäs. Mutta juuri noiden piirteiden ansiosta hän oli yleensä päässyt maagin oppilaaksi. Juuri niiden piirteiden takia hän yleensä oli elossa.
Hän oli pienestä pitäen tiennyt olevansa erilainen kuin muut ihmislapset. Hänen hajuaistinsa oli terävämpi kuin muilla ja hän oli aina ollut hyvä liikkumaan ja kiipeilemään, ehkä liiankin hyvä rodulleen. Eikä hän ollut koskaan oikein pitänyt nukkumisestakaan, yöthän olivat paljon mielenkiintoisempia suurkaupungissa. Yössä liikkui aina kummallista, mutta niin mielenkiintoista väkeä, joka huokui kiehtovaa vaaran tuntua.
Eikä hän ollut ymmärtänyt miksi orpokodin hoitajat olivat aina salaa kuiskineet hänestä silloin kuin olivat luulleet, ettei hän olisi kuullut.
”Mokoma pikku piru…”
”Näitkö miten se äsken katsoi minua? Luulin että se olisi hyökännyt”
”Miksi me yleensä pidämme huolta tuosta huoranpenikasta?!”
Niin, sitä Adur itsekin oli usein miettinyt. Miksi hän oli saanut elää aina 7 ikä vuoteen asti maaseudun pikku orpokodissa, jonka henkilökunta niin selvästi inhosi ja pelkäsi häntä? Miksi hän oli saanut jäädä? Se ei hänelle ollut koskaan selvinnyt.
”Kuule, viitsisitkö kattaa pöydän?”
Adur havahtui ajatuksistaan, nosti katseensa kattilasta ja kohtasi mestarinsa syvänruskeat rauhalliset silmät. Mies seisoi siinä puuro kattila toisessa kädessään ja pää kysyvästi kallellaan. Silmissä vivahti pieni huolestuneisuus.
”Adur, onko kaikki hyvin? Olet kumman vakava tänään”, mies kysyi, kumartuen oppilaansa tasalle ja huitaisi tämän vallattomia otsahiuksia vapaalla kädellään.
Adurin sydän jätti parilyöntiä väliin ja hän tunsi kevyen lämmön nousevan kasvoilleen. Hitto, miksi ihmeessä mestarin piti tunkea naamansa aina niin lähelle?! Hän mulkaisi tätä ”mitä-sinä-siinä-hiplailet”-ilmeellä ja nappasi astiat viereiseltä hyllyltä.
”Mitä se sinulle kuuluu?! Eikö tässä talossa muka saa enää miettiä omia asioitaan?!?”, hän tiuskaisi ja tyrkkäsi mestarinsa tieltään.
Keittiön ovella jokin sai hänet pysähtymään. Hän oli melkein toivonut että kyseessä olisi ollut mestarin magia tai käsi, mutta ei.
Se oli huolestunut tuijotus hänen selässään. Ei, hän ei halunnut mestarin katsovan häntä noin, ihan tosi. Ei hänestä tarvinnut huolehtia, hän pärjäisi kyllä.
”…Kaikki on hyvin Abarai”, hän mutisi ja kääntyi puoliksi mestariin päin, jurosti hymyillen. ”Taidan olla vain väsynyt, ei muuta”.
Hetken hiljaisuus. sitten huolesta tummat ruskeat silmät värähtivät ja lopulta lämpenivät. hymy palasi tuon hullunkurisen miehen kasvoille ja hän naurahti kepeästi, sillä tutulla kiusoittelevalla naurullaan.
”Vai niin, vai niin. Eipä sitten mitään, Lumitukka”.
”Lakkaa jo kutsumasta minua sillä nimellä!”
”Mikse~een? Sehän on niin soma lempinimi ja sopiikin sinulle niin hyvin!”
”Idiootti! Minä en ole mikään pikkutyttö, jolle keksitään somia lempinimiä. Minä olen mies!”
”Korjaus, sinä olet melkein mies. Et ole vielä täysi-ikäinen, Lumi-chan. Ja sitä paitsi, oppimestarinasi ja adoptio isänäsi voin kutsua sinua vaikka pikkukullanmuruksi, jos siltä tuntuu”.
”Jos sen teet niin…”
”Niin mitä, Adurkal Luminor?”’
Adurin leuat löivät tyhjää, eikä hän voinut vastata mitään. Ärsyttävää kuinka oikeassa tuo mies osasi olla. Ja mihin se äskeinen tunnelma oli hävinnyt?
Ruskeatukkainen mies huokasi ja käveli tämän ohitseen, taputtaen tätä ohimennen olalle.
”Tulehan nyt Adur. Ruoka jäähtyy, jos jäämme tähän seisoskelemaan. Jatketaan jutustelua pöydässä”.
Vai jutustelua. Adur Puraisi huultaan ja seurasi mestariaan ruokailu huoneeseen. Hän ei tosiaankaan sietänyt tätä miestä!
______________________________________________
Jatkuu myöhemmin :3 Kommenttia??