Post by midar on Dec 23, 2007 18:34:10 GMT 2
Hän ajelehti. Ja ajelehti. Täysin ajantajunsa kadottaneena hän roikkui kiinni hylkytavarassa. Puinen lava oli ainoa joka piti hänet pinnalla. Puoliksi tajuissaan, puoliksi tiedottomana hän ajelehti, lähes toivonsa menettäneenä.
Jalat tapasivat hiekkapohjan. Viimein! Oli liian kauan siitä kun jalat olivat saaneet tuntea allaan muuta kuin vettä. Pohjatonta, kylmää vettä.
Viimeisillä voimillaan, voimilla joita ei tiennyt itsellään olevan, hän raahautui lähemmäs rantaa. Valkeaa hiekkaa. Kuivaa maata.
'Maata!' oli paniikinomainen ajatus joka kesti vain hetken. Hän oli liian väsynyt saadakseen ajatuksesta kiinni.
Polvet osuivat hiekkapohjaan. Hän hylkäsi puisen lavan joka oli pitänyt hänet hengissä.
Konttaamalla ja lopulta ryömien hän veti itsensä vesirajan yläpuolelle. Välittämättä vaatteisiin tarttuvasta ja tunkeutuvasta hiekasta hän painoi poskensa vasten kuivaa, valkeaa hiekkaa ja nukahti.
Hän heräsi yskään. Hän yski vettä keukoistaan. Hän hengitti korahdelleen, vaivalloisesti.
Hänen vierellään oli joku. Hopeahiuksinen hahmo valkeassa mekossa. Aurinko paistoi hopeahiuksisen takaa tehden tästä kuin henkiolennon. Ehkä niin olikin. Ehkä hän oli kuollut ja hahmo oli enkeli. Enkeli puhui. Se kertoi ettei hän enää pääsisi koskaan kotiin. Hän muisti kysyneenä jotakin pihisevällä äänellä. Enkeli vastasi. Enkeli puhui kauan. Kauan...
Jälleen hän nukahti. Hän heräsi, tai näki unta. Enkeli käveli mereen ja... muuttui. Enkeli kasvoi kokoa. Enkelin iho muuttui kuin panssariksi. Enkeli oli kuin vettä ja hopeaa. Enkeli levitti suuret siipensä ja nousi lentoon. Vesi valui enkelistä maahan. Enkeli lensi pois. Hopeisena se lensi aurinkoon.
Hän hätkähti istumaan. Enkeli? Oliko se vain unta? Ei. Unta se ei ollut. Mutta ei hän ollut kuollutkaan. Oliko enkelin kertoma totta?
Enkelin kertoma? Mitä enkeli oli kertonut?
Päästään pyörällä hän nousi seisomaan. Hän katseli merelle kaivaten. Hän katseli kohti sisämaata kauhuissaan.
Hän lähti kohti sisämaata pysähtyen metsän laitaan. Hän vilkaisi merelle, ja astui metsään.
'Näkemiin meri', hän ajatteli tietäen että palaisi vielä. Aina merelle. Ei koskaan maihin. Meri oli hänen kotinsa.
Ja niin hän, Bartholomew John Horuk, käveli yhä vain kauemmas kotoaan.
[Ja loppu. Horukin saapuminen Lyrathiin]
Jalat tapasivat hiekkapohjan. Viimein! Oli liian kauan siitä kun jalat olivat saaneet tuntea allaan muuta kuin vettä. Pohjatonta, kylmää vettä.
Viimeisillä voimillaan, voimilla joita ei tiennyt itsellään olevan, hän raahautui lähemmäs rantaa. Valkeaa hiekkaa. Kuivaa maata.
'Maata!' oli paniikinomainen ajatus joka kesti vain hetken. Hän oli liian väsynyt saadakseen ajatuksesta kiinni.
Polvet osuivat hiekkapohjaan. Hän hylkäsi puisen lavan joka oli pitänyt hänet hengissä.
Konttaamalla ja lopulta ryömien hän veti itsensä vesirajan yläpuolelle. Välittämättä vaatteisiin tarttuvasta ja tunkeutuvasta hiekasta hän painoi poskensa vasten kuivaa, valkeaa hiekkaa ja nukahti.
Hän heräsi yskään. Hän yski vettä keukoistaan. Hän hengitti korahdelleen, vaivalloisesti.
Hänen vierellään oli joku. Hopeahiuksinen hahmo valkeassa mekossa. Aurinko paistoi hopeahiuksisen takaa tehden tästä kuin henkiolennon. Ehkä niin olikin. Ehkä hän oli kuollut ja hahmo oli enkeli. Enkeli puhui. Se kertoi ettei hän enää pääsisi koskaan kotiin. Hän muisti kysyneenä jotakin pihisevällä äänellä. Enkeli vastasi. Enkeli puhui kauan. Kauan...
Jälleen hän nukahti. Hän heräsi, tai näki unta. Enkeli käveli mereen ja... muuttui. Enkeli kasvoi kokoa. Enkelin iho muuttui kuin panssariksi. Enkeli oli kuin vettä ja hopeaa. Enkeli levitti suuret siipensä ja nousi lentoon. Vesi valui enkelistä maahan. Enkeli lensi pois. Hopeisena se lensi aurinkoon.
Hän hätkähti istumaan. Enkeli? Oliko se vain unta? Ei. Unta se ei ollut. Mutta ei hän ollut kuollutkaan. Oliko enkelin kertoma totta?
Enkelin kertoma? Mitä enkeli oli kertonut?
Päästään pyörällä hän nousi seisomaan. Hän katseli merelle kaivaten. Hän katseli kohti sisämaata kauhuissaan.
Hän lähti kohti sisämaata pysähtyen metsän laitaan. Hän vilkaisi merelle, ja astui metsään.
'Näkemiin meri', hän ajatteli tietäen että palaisi vielä. Aina merelle. Ei koskaan maihin. Meri oli hänen kotinsa.
Ja niin hän, Bartholomew John Horuk, käveli yhä vain kauemmas kotoaan.
[Ja loppu. Horukin saapuminen Lyrathiin]