Post by dimiria on Mar 25, 2007 22:09:34 GMT 2
Keltaiset silmät tuijottivat suurina eteenpäin. Pieni lapsi kohotti nyt kättään, yrittäen kurkottaa keltaiseen, kukassa olevaan perhoseen. Mutta perhonen nousi sitten lentoon ja keltaiset silmät tarkkailivat tuon oudon ötökän lentoa. Lapsen taakse käveli kaunis nainen, jolla oli pitkät, sidotut vaaleat hiukset. Hänen kasvoilleen kohosi lempeä hymy ja nainen naurahti hennosti. "Dimiria kulta." Nainen sanoi ja nosti lapsen syliinsä. Pieni tyttö halasi äitiään ja osoitti perhosta. "Mikäkö se on? Se on perhonen. Perhonen." Nainen vastasi ja Dimiria tuijotti edelleen lentävää ötökkää silmät suurina.
Silloin nainen kääntyi kun kuuli askelia takaaltaan. Naisen kasvoille kohosi lempeä hymy. Vihreähiuksinen mies saapui naisen vierelle, suudellen tätä hellästi huulille ja suuteli myös tyttöä otsalle. "Hei Mirian. Hei Dimiria. Kauniit neitoni." Mies kuiskasi heille ja otti Dimirian Mirianin sylistä. Mies nosti tyttöä ylös ja pyöritteli tätä korkealla. Pieni tyttö jokelteli iloissaan ja mies nauroi. Mirian katseli miestään ja lastaan onnellisena. "Teran, löysitkö meille yöpymispaikan?" Mirian kysyi ja silloin Teran pysähtyi ja laski lapsensa maahan. Hän huokaisi syvään, pudistellen päätään. "Mirian, olen pahoillani... Mutta kukaan ei huoli meitä. Meidän on kuitenkin pakko jatkaa matkaa. Kuulin, että meitä jahdataan." Teran sanoi vakavalla äänellä, saaden naisen haukkomaan henkeä. "M-mitä..? Saivatko he.. Saivatko he selville, että sinä teit sen...?" Mirian sanoi pelokkaana, mutta Teran halasi silloin vaimoaan. ".. Pahoin pelkään..." Teran vastasi naiselle, joka kiersi kätensä miehensä ympärille. "... Mutta sinun oli pakko tehdä se..! Muuten... Muuten hän olisi... Tappanut lapsemme... Jos et olisi estänyt häntä, hän olisi tappanut Dimirian!" Nainen huudahti surullisena. Teran silitteli rauhoittavasti naisen hiuksia. "Jotkut eivät halua meidän lisääntyvän... Rasismia sanon minä... Olen pahoillani Mirian... Jos olisin jättänyt hänet henkiin niin me-" "Ei sinulla ole mitään syytä pahoitella! H-hän uhkasi Dimiriaa kirveellä... Jos et olisi... Jos et olisi ehtinyt paikalle... Dimiria olisi...." Nainen sopersi ja kyyneleet valuivat naisen keltaisista silmistä. Teran yritti rauhoitella vaimoaan hyssytellen tälle, että kaikki järjestyy varmasti.
Pikkuinen Dimiria katsoi vanhempiaan suurin silmin. Hän ei ymmärtänyt tilannetta, mutta tunsi surua sisällään. Tyttö alkoi itkeä. Teran otti lapsensa syliin ja rauhoitteli vuorostaan tätä. "Shh kultapieni... Me selviämme kyllä.." Teran kuiskasi karhealla äänellä. Mirian pyyhki omat kyyneleensä poskiltaan ja tuli lapsensa ja miehensä vierelle...
Mirian juoksi nukkuva Dimiria sylissään niin lujaa kuin pystyi. Teran juoksi taaempana, turvaten vaimoaan ja lastaan. Aurinko oli laskemassa hiljalleen ja suuri ihmisjoukko juoksi metsäläisten perässä, käsissään aseita. Ihmiset olivat erittäin vihoissaan metsäläisille, koska he olivat tappaneet heidän toverinsa. Mutta eiväthän he tienneet, mitä oli oikeasti tapahtunut. Erilaiset juorut olivat levinneet ja he luulivat nyt, että metsäläiset olivat tappaneet toverinsa silkasta huvista.
Mirian kaatui puunjuureen ja nukkuva pikkulapsi lennähti pensaan sekaan. Metsäläisnainen valitti jalkakivusta ja Teran riennähti auttamaan vaimoaan, mutta silloin ihmisjoukko saivat heidät kiinni ja tappoivat heidät nopeasti...
Pieni tyttö availi keltaisia silmiään ja katsoi ympärilleen hämmentyneenä. Dimiria hieroi silmiään ja huomasi, että hänen vanhempansa eivät olleet tytön vierellä. Metsäläislapsi riuhtoi itsensä pensaasta ulos ja huomasi vanhempansa edessään. Tyttö luuli, että hänen vanhempansa nukkuivat vielä. Dimiria tuli äitinsä vierelle ja ravisteli tätä hieman. "Mamaa! Mamaa! Herää mamaa!" Dimiria huuteli ja ravisteli sitten vuorostaan isäänsä. "Papaa! Papaa! Herää! Papaa!" Mutta kumpikaan ei liikahtanutkaan. Silloin kyyneleet täyttivät tytön silmät ja valuivat poskilta maahan. "Mamaa! Papaa!" Dimiria kirkui suruissaan ja itki vanhempiensa vierellä.
Vanha nainen käveli metsäpolulla kori kädessää, jossa oli erilaisia yrttejä. Hän kuitenkin havahtui itkuun ja suunnisti sitä kohti. Sitten vanha nainen hätkähti kauhusta, pudottaen korinsa maahan. Verta... Verta oli kaikkialla. Kaksi metsäläistä makasivat maassa kuolleina. Ja yksi pieni lapsi istui maassa, veren peitossa. Vanha rouva oli edelleen järkyttynyt, mutta käveli rauhaisin askelin pienen metsäläislapsen luo. "... Pikkuinen.. Minä en tee pahaa..." Rouva sanoi rauhoittavalla äänellä ja otti lapsen syliin. Metsäläislapsi itki yhä eikä lopettanut. Vanha rouva keinutti tyttöä sylissään hetken aikaa. "... Olen erittäin pahoillani puolestasi.. Mutta meidän on syytä lähteä heti..." Vanha nainen sanoi hiljaa, tuntien suurta surua sydämessään. Pikkuinen tyttö itki ja rimpuili vanhuksen sylissä, tahtoen olla vanhempiensa vierellä. Mutta vanhus piteli tiukin ottein tytöstä kiinni, vieden kohti pientä kylää...
Jatkuu~
[Hoho, eihän sitä nyt hirveästi kirjoitusvirheitä puoli kahdentoista aikaa illalla tullutkaan. ]
Silloin nainen kääntyi kun kuuli askelia takaaltaan. Naisen kasvoille kohosi lempeä hymy. Vihreähiuksinen mies saapui naisen vierelle, suudellen tätä hellästi huulille ja suuteli myös tyttöä otsalle. "Hei Mirian. Hei Dimiria. Kauniit neitoni." Mies kuiskasi heille ja otti Dimirian Mirianin sylistä. Mies nosti tyttöä ylös ja pyöritteli tätä korkealla. Pieni tyttö jokelteli iloissaan ja mies nauroi. Mirian katseli miestään ja lastaan onnellisena. "Teran, löysitkö meille yöpymispaikan?" Mirian kysyi ja silloin Teran pysähtyi ja laski lapsensa maahan. Hän huokaisi syvään, pudistellen päätään. "Mirian, olen pahoillani... Mutta kukaan ei huoli meitä. Meidän on kuitenkin pakko jatkaa matkaa. Kuulin, että meitä jahdataan." Teran sanoi vakavalla äänellä, saaden naisen haukkomaan henkeä. "M-mitä..? Saivatko he.. Saivatko he selville, että sinä teit sen...?" Mirian sanoi pelokkaana, mutta Teran halasi silloin vaimoaan. ".. Pahoin pelkään..." Teran vastasi naiselle, joka kiersi kätensä miehensä ympärille. "... Mutta sinun oli pakko tehdä se..! Muuten... Muuten hän olisi... Tappanut lapsemme... Jos et olisi estänyt häntä, hän olisi tappanut Dimirian!" Nainen huudahti surullisena. Teran silitteli rauhoittavasti naisen hiuksia. "Jotkut eivät halua meidän lisääntyvän... Rasismia sanon minä... Olen pahoillani Mirian... Jos olisin jättänyt hänet henkiin niin me-" "Ei sinulla ole mitään syytä pahoitella! H-hän uhkasi Dimiriaa kirveellä... Jos et olisi... Jos et olisi ehtinyt paikalle... Dimiria olisi...." Nainen sopersi ja kyyneleet valuivat naisen keltaisista silmistä. Teran yritti rauhoitella vaimoaan hyssytellen tälle, että kaikki järjestyy varmasti.
Pikkuinen Dimiria katsoi vanhempiaan suurin silmin. Hän ei ymmärtänyt tilannetta, mutta tunsi surua sisällään. Tyttö alkoi itkeä. Teran otti lapsensa syliin ja rauhoitteli vuorostaan tätä. "Shh kultapieni... Me selviämme kyllä.." Teran kuiskasi karhealla äänellä. Mirian pyyhki omat kyyneleensä poskiltaan ja tuli lapsensa ja miehensä vierelle...
Mirian juoksi nukkuva Dimiria sylissään niin lujaa kuin pystyi. Teran juoksi taaempana, turvaten vaimoaan ja lastaan. Aurinko oli laskemassa hiljalleen ja suuri ihmisjoukko juoksi metsäläisten perässä, käsissään aseita. Ihmiset olivat erittäin vihoissaan metsäläisille, koska he olivat tappaneet heidän toverinsa. Mutta eiväthän he tienneet, mitä oli oikeasti tapahtunut. Erilaiset juorut olivat levinneet ja he luulivat nyt, että metsäläiset olivat tappaneet toverinsa silkasta huvista.
Mirian kaatui puunjuureen ja nukkuva pikkulapsi lennähti pensaan sekaan. Metsäläisnainen valitti jalkakivusta ja Teran riennähti auttamaan vaimoaan, mutta silloin ihmisjoukko saivat heidät kiinni ja tappoivat heidät nopeasti...
Pieni tyttö availi keltaisia silmiään ja katsoi ympärilleen hämmentyneenä. Dimiria hieroi silmiään ja huomasi, että hänen vanhempansa eivät olleet tytön vierellä. Metsäläislapsi riuhtoi itsensä pensaasta ulos ja huomasi vanhempansa edessään. Tyttö luuli, että hänen vanhempansa nukkuivat vielä. Dimiria tuli äitinsä vierelle ja ravisteli tätä hieman. "Mamaa! Mamaa! Herää mamaa!" Dimiria huuteli ja ravisteli sitten vuorostaan isäänsä. "Papaa! Papaa! Herää! Papaa!" Mutta kumpikaan ei liikahtanutkaan. Silloin kyyneleet täyttivät tytön silmät ja valuivat poskilta maahan. "Mamaa! Papaa!" Dimiria kirkui suruissaan ja itki vanhempiensa vierellä.
Vanha nainen käveli metsäpolulla kori kädessää, jossa oli erilaisia yrttejä. Hän kuitenkin havahtui itkuun ja suunnisti sitä kohti. Sitten vanha nainen hätkähti kauhusta, pudottaen korinsa maahan. Verta... Verta oli kaikkialla. Kaksi metsäläistä makasivat maassa kuolleina. Ja yksi pieni lapsi istui maassa, veren peitossa. Vanha rouva oli edelleen järkyttynyt, mutta käveli rauhaisin askelin pienen metsäläislapsen luo. "... Pikkuinen.. Minä en tee pahaa..." Rouva sanoi rauhoittavalla äänellä ja otti lapsen syliin. Metsäläislapsi itki yhä eikä lopettanut. Vanha rouva keinutti tyttöä sylissään hetken aikaa. "... Olen erittäin pahoillani puolestasi.. Mutta meidän on syytä lähteä heti..." Vanha nainen sanoi hiljaa, tuntien suurta surua sydämessään. Pikkuinen tyttö itki ja rimpuili vanhuksen sylissä, tahtoen olla vanhempiensa vierellä. Mutta vanhus piteli tiukin ottein tytöstä kiinni, vieden kohti pientä kylää...
Jatkuu~
[Hoho, eihän sitä nyt hirveästi kirjoitusvirheitä puoli kahdentoista aikaa illalla tullutkaan. ]