Post by midar on Dec 29, 2006 17:00:35 GMT 2
[nosiis.. tämä kylähän sijaitsee oikeastaan koillisessa. pohjoisen metsän ja mihrasin välillä vähän matkan päässä joesta]
Kylä kuhisi elämää ja kaikki näyttivät hymyilevän innostuneesti vaikka sää olisi voinut olla parempikin. Toisaalta lapsilla oli hauskaa sillä lumi oli juuri täydellisen märkää lumiukkojen ja, mikä tärkeintä, lumipallojen tekemiseen. Taivaalta satoi harvakseltaan suuria, märkiä lumihiutaleita jotka kastelivat kaiken mihin osuivat.
Kylä näytti valmistautuvan juhlaan, ja ystävälliseltä kauppiaalta kaksi kalpeaa vetehistä saivat tietää että kahden päivän kuluttua olisi suuri juhla kylän nimellisen johtajan suvun kunniaksi. Juhlaa oli vietetty vanhan kalakauppiaan mukaan aina siitä lähtien kun Asvenin suvun rikas ja hyväntahtoinen esiäiti oli asettunut asumaan kylään ja saanut sen kukoistamaan.
Mar kiitti kalakauppiaseukkoa ja antoi tälle hopeisen kolikon. Eukko kiitteli Maria sanoen, "Kyllä te hiano herra ootta antelias. Teirän kaltaisianne sais olla enemmänki. Jääkää juhlimaan meirän kanssa."
Mar nyökkäsi ja vastasi eukolle, "Varmasti jäämme kaunis rouva." Eukko käkätti hilpeästi ryppyiset kasvot entisestään naurusta rypistyen.
Mar ja veljensä Mai olivat saapuneet tähän pieneen Asvenin kylään saadakseen vaihtelua kaupunki Mihraksen ainaiseen väenpaljouteen ja töykeisiin olentoihin.
Täällä kaikki olivat varsin innostuneita ja puhua pälpättivät jokaisen kanssa joka vain suostui kuuntelemaan.
Eräällä kadulla oli pystyssä melkoinen lumisota, ja yksi palloista joutui harhaan ja mäjähti resuista Maita olkapäähän.
Pallon heittänyt poika katsoi säikähtäneenä kun kalpea mies kääntyi ilmeettömänä tätä kohti.
"Anteeks vaan hyvä herra. Ei olt tarkotus. Se vaan lipes..." poika selitti hermostuneena, mutta tämän pelokas ilme vaihtui varsin äkkiä hämmästyneeksi saadessan tarkasti tähdätyn lumipallon kasvoihinsa. Yleensä niin kovin synkkä Mai antoi leveän hymyn valaista riutuneen näköisiä kasvojaan ja hän sanoi veljelleen, "Minä sitten rakastan lapsia." Mar nyökkäsi virnistellen. Kylän hilpeä ilmapiiri tuntui tarttuneen jopa hänen synkeään veljeensä.
"Hei herra. Tota... Ei teitti tahtos tulla sotimaan? Me ollaan pahasti häviöllä ja herra tähtää oikein hianosti", poika sanoi arasti ja sai Main hymyilemään entistä leveämmin.
"Toki minä tulen. Tule sinäkin", Mai sanoi ja katsahti veljeensä.
"Minä taidan etsiä majatalon", Mar sanoi ja sai palkkioksi pallon vatsaansa eräältä pikkupojalta.
Mar naurahti, otti myös Main repun ja lähti jatkamaan matkaansa etsien majataloa joka olisi sopiva muutaman yön viettämiseen.
Mai taas kohautti olkiaan ja liittyi poikien, ja oli joukossa muutama tyttökin, joukkoon ja antautui lumisodan riepoteltavaksi.
Eräs tyttö suunniteli varsin ovelan joskin suoraviivaisen hyökkäyksen vastustajien linnaketta vastaan ja ankaran sotimisen ja lopulta jopa lumipesujen jälkeen päädyttiin tasapeliin joukkueiden välillä koska monien oli aika mennä kotiin syömään.
Sama poika joka oli heittänyt Maita aemmin lumipallolla jäi ainoana paikalle hieman surullisen näköisenä. Hän kertoi olevansa orpo ja asuvansa erään vanhan pariskunnan luona kylän laidalla. Siellä asui myös monia muita orpolapsia joten poika, Koukku nimeltään, ei käynyt siellä kuin nukkumassaja joskus harvoin ruokailemassa kun ei muualta syötävää saanut.
"Tuleppa poika. Ehkäpä voin järjestää sinulle kunnollisen aterian näin juhlan alla", Mai sanoi. Hänen oli aina ollut vaikea katsoa lasten kärsimystä, mutta nyt hän saattoi auttaa edes yhtä. Lasten seurassa Mai tunsi voivansa olla oma itsensä.
"Ja annappa ne kolikot takaisin", Mai sanoi katsomatta poikaan joka oli juuri pihistänyt muutaman kolikon Main viitan taskusta.
"Anteeksi vain herra. Se on tapa. Saan kai silti ruokaa", Koukku kysyi. Mai naurahti ja viittasi laihaa, noin kymmenen ikäistä poikaa seuraamaan häntä.
[mukaan vain. tuli hieman pitkähkö aloitus mutta mitäpä tuosta]
Kylä kuhisi elämää ja kaikki näyttivät hymyilevän innostuneesti vaikka sää olisi voinut olla parempikin. Toisaalta lapsilla oli hauskaa sillä lumi oli juuri täydellisen märkää lumiukkojen ja, mikä tärkeintä, lumipallojen tekemiseen. Taivaalta satoi harvakseltaan suuria, märkiä lumihiutaleita jotka kastelivat kaiken mihin osuivat.
Kylä näytti valmistautuvan juhlaan, ja ystävälliseltä kauppiaalta kaksi kalpeaa vetehistä saivat tietää että kahden päivän kuluttua olisi suuri juhla kylän nimellisen johtajan suvun kunniaksi. Juhlaa oli vietetty vanhan kalakauppiaan mukaan aina siitä lähtien kun Asvenin suvun rikas ja hyväntahtoinen esiäiti oli asettunut asumaan kylään ja saanut sen kukoistamaan.
Mar kiitti kalakauppiaseukkoa ja antoi tälle hopeisen kolikon. Eukko kiitteli Maria sanoen, "Kyllä te hiano herra ootta antelias. Teirän kaltaisianne sais olla enemmänki. Jääkää juhlimaan meirän kanssa."
Mar nyökkäsi ja vastasi eukolle, "Varmasti jäämme kaunis rouva." Eukko käkätti hilpeästi ryppyiset kasvot entisestään naurusta rypistyen.
Mar ja veljensä Mai olivat saapuneet tähän pieneen Asvenin kylään saadakseen vaihtelua kaupunki Mihraksen ainaiseen väenpaljouteen ja töykeisiin olentoihin.
Täällä kaikki olivat varsin innostuneita ja puhua pälpättivät jokaisen kanssa joka vain suostui kuuntelemaan.
Eräällä kadulla oli pystyssä melkoinen lumisota, ja yksi palloista joutui harhaan ja mäjähti resuista Maita olkapäähän.
Pallon heittänyt poika katsoi säikähtäneenä kun kalpea mies kääntyi ilmeettömänä tätä kohti.
"Anteeks vaan hyvä herra. Ei olt tarkotus. Se vaan lipes..." poika selitti hermostuneena, mutta tämän pelokas ilme vaihtui varsin äkkiä hämmästyneeksi saadessan tarkasti tähdätyn lumipallon kasvoihinsa. Yleensä niin kovin synkkä Mai antoi leveän hymyn valaista riutuneen näköisiä kasvojaan ja hän sanoi veljelleen, "Minä sitten rakastan lapsia." Mar nyökkäsi virnistellen. Kylän hilpeä ilmapiiri tuntui tarttuneen jopa hänen synkeään veljeensä.
"Hei herra. Tota... Ei teitti tahtos tulla sotimaan? Me ollaan pahasti häviöllä ja herra tähtää oikein hianosti", poika sanoi arasti ja sai Main hymyilemään entistä leveämmin.
"Toki minä tulen. Tule sinäkin", Mai sanoi ja katsahti veljeensä.
"Minä taidan etsiä majatalon", Mar sanoi ja sai palkkioksi pallon vatsaansa eräältä pikkupojalta.
Mar naurahti, otti myös Main repun ja lähti jatkamaan matkaansa etsien majataloa joka olisi sopiva muutaman yön viettämiseen.
Mai taas kohautti olkiaan ja liittyi poikien, ja oli joukossa muutama tyttökin, joukkoon ja antautui lumisodan riepoteltavaksi.
Eräs tyttö suunniteli varsin ovelan joskin suoraviivaisen hyökkäyksen vastustajien linnaketta vastaan ja ankaran sotimisen ja lopulta jopa lumipesujen jälkeen päädyttiin tasapeliin joukkueiden välillä koska monien oli aika mennä kotiin syömään.
Sama poika joka oli heittänyt Maita aemmin lumipallolla jäi ainoana paikalle hieman surullisen näköisenä. Hän kertoi olevansa orpo ja asuvansa erään vanhan pariskunnan luona kylän laidalla. Siellä asui myös monia muita orpolapsia joten poika, Koukku nimeltään, ei käynyt siellä kuin nukkumassaja joskus harvoin ruokailemassa kun ei muualta syötävää saanut.
"Tuleppa poika. Ehkäpä voin järjestää sinulle kunnollisen aterian näin juhlan alla", Mai sanoi. Hänen oli aina ollut vaikea katsoa lasten kärsimystä, mutta nyt hän saattoi auttaa edes yhtä. Lasten seurassa Mai tunsi voivansa olla oma itsensä.
"Ja annappa ne kolikot takaisin", Mai sanoi katsomatta poikaan joka oli juuri pihistänyt muutaman kolikon Main viitan taskusta.
"Anteeksi vain herra. Se on tapa. Saan kai silti ruokaa", Koukku kysyi. Mai naurahti ja viittasi laihaa, noin kymmenen ikäistä poikaa seuraamaan häntä.
[mukaan vain. tuli hieman pitkähkö aloitus mutta mitäpä tuosta]