Post by kyborgi on Dec 15, 2006 22:43:54 GMT 2
Satoi lunta. Lumihiutaleet riehuivat hiukan ilmassa pienen puhurin takia. Hanki ulottui melkein nilkkoihin asti. Timia käveli varovaisesti jotta ei jättäisi jälkiä. Ei siksi, että häntä ei seurattaisi, vaan siksi että vastasatanut lumi oli niin kaunista kaikessa koskemattomuudessaan. Hypähdys tuonne, hyppy kiven päälle ja niin edelleen. Oli kuitenkin vaikea kävellä jälkiä jättämättä, joten hän kyllästyi pian ja jatkoi kulkuaan ihan normaalisti. Taisin jättää aika hassut jäljet, Timia ajatteli hymyillen. Hän ei kuitenkaan katsonut taakseen nähdäkseen millaiset. Vuoripolku vietti ylöspäin, Timia mietti kiipeäisikö huipulle vai ei. Hän kuitenkin päätteli sen olevan vähän liian korkealla ja jätti idean sikseen. Kuitenkin hän harppoi muutaman askeleen rinnettä ylöspäin ja käveli kohti kaatunutta puuta. Timia puisteli lumet pois ja istuutui puun päälle. Hän otti huilun taskustaan ja soitti pienen sävelmän. Vihdoinkin. Nyt se kuulosti oikealta. Se vanha laulu jota hänen kotipuolessaan aina soitettiin. Timia laski huilun huuliltaan ja alkoi laulaa:
”Olen maankiertäjä päämäärätön
En tiedä mitä etsin, tyhjyyttä kai
Puoliksi lahonnut tienviitta nimetön
Minut tätä polkua seuraamaan sai”
Vaikka satoi lunta, oli vain hiukan kylmä. Kuitenkin Timia kietoi viitan tiukemmin ympärilleen, tuuli melko kovasti. Illaksi oli ehdittävä johonkin kylään, tähän vuodenaikaan oli huono nukkua taivasalla. Viime yön hän oli nukkunut jossain kylässä lähellä vuoristoa ja lähtenyt sitten kohti vuoria, vaikka vuoristokylät olivat harvassa. Vuoret olivat näyttäneet niin houkuttelevilta. Nyt Timia ei kuitenkaan tahtonut ajatella yösijaa, olihan vasta aamupäivä. Hän ajatteli vain laulua jota lauloi, osaksi sen laulun takia hän vaeltajaksi ryhtyi. Se loppu oli aina niin kaunis vaikka surullinen:
”… Olen muukalaistakin vieraampi kulkija
Kävellessäni synnyinmaani teitä…”
Kaiku toisti uskollisesti Timian laulua. Ei hänen äänensä mitenkään erikoinen ollut, mutta kaiun ansiosta siihen tuli melkeinpä hieno sointi. Timia värisi hiukan, johtuiko se mielenliikutuksesta vai palelsiko häntä, sitä hän ei tiennyt vaikka molemmat taisivat vaikuttaa siihen. Lumi kimalsi vaikka aurinko oli pilvessä.
[Hiippari tänne. Taidan kaivata lunta tuosta kuvauksesta ja otsikosta päätellen :D.]
”Olen maankiertäjä päämäärätön
En tiedä mitä etsin, tyhjyyttä kai
Puoliksi lahonnut tienviitta nimetön
Minut tätä polkua seuraamaan sai”
Vaikka satoi lunta, oli vain hiukan kylmä. Kuitenkin Timia kietoi viitan tiukemmin ympärilleen, tuuli melko kovasti. Illaksi oli ehdittävä johonkin kylään, tähän vuodenaikaan oli huono nukkua taivasalla. Viime yön hän oli nukkunut jossain kylässä lähellä vuoristoa ja lähtenyt sitten kohti vuoria, vaikka vuoristokylät olivat harvassa. Vuoret olivat näyttäneet niin houkuttelevilta. Nyt Timia ei kuitenkaan tahtonut ajatella yösijaa, olihan vasta aamupäivä. Hän ajatteli vain laulua jota lauloi, osaksi sen laulun takia hän vaeltajaksi ryhtyi. Se loppu oli aina niin kaunis vaikka surullinen:
”… Olen muukalaistakin vieraampi kulkija
Kävellessäni synnyinmaani teitä…”
Kaiku toisti uskollisesti Timian laulua. Ei hänen äänensä mitenkään erikoinen ollut, mutta kaiun ansiosta siihen tuli melkeinpä hieno sointi. Timia värisi hiukan, johtuiko se mielenliikutuksesta vai palelsiko häntä, sitä hän ei tiennyt vaikka molemmat taisivat vaikuttaa siihen. Lumi kimalsi vaikka aurinko oli pilvessä.
[Hiippari tänne. Taidan kaivata lunta tuosta kuvauksesta ja otsikosta päätellen :D.]