Post by Caldera on Mar 18, 2016 14:00:23 GMT 2
[Sen ja Tore tervetuloa :>]
Maailma oli niin omituinen paikka. Mikään ei ollut varmaa, kaikki oli alati muuttuvaa ja tulevaisuutta ei voinut ennustaa - vaikka jotkut niin väittivät tekevänsä. Maailmassa oli niin paljon pahuutta, että kukaan ei siltä säästynyt. Jotkut muuttuivat ihmissusiksi, toiset vampyyreiksi, toiset naisiksi. Kyllä, niin oli juuri päässyt tapahtumaan. Nila istuskeli pienen mäen rinteellä ja katseli alhaalla avautuvaa kylää. Ihmiset siellä jatkoivat elämäänsä tietämättä, mitä omituista tai kauheaa huominen voisi tuoda tullessaan. Nilaa inhotti koskea vartaloaan, koska se ei tuntunut hänen omaltaan. Ei ollut kulunut viikkoakaan siitä, kun hän oli vastapäisellä vuorella yrittänyt pelastaa ystävänsä, ja joutunut inhan kirouksen kohteeksi, jota ei saanut peruutettua edes Hartiven paras maagi. Nila katseli käsiään, jotka olivat niin sirot, mutta karheat. Hän ei ollut tottunut rintakehänsä uusiin muotoihin saatika siihen, mitä hänen jalkojensa välistä löytyi. Metsälaishaltia painoi päänsä polviinsa. Hänen tummat punertavat hiuksensa heiluivat tuulessa ja kiharat kutittelivat hänen kasvojaan. Maassa puoliverisen vieressä makasi hänen jousensa, jota hän oli päättänyt kantaa tästä lähin aina kaikkialle. Hän oli ommellut itselleen sinisistä kankaista uudet vaatteet, jotka olivat hänen uusille naisellisille muodoilleen hieman paremmat. Muutoksen hyväksyminen ei silti ollut helppoa.
Hetken istuskeltuaan Nila päätti jatkaa matkaansa. Hän oli istuskellut täällä murehtimassa jo aivan liian kauan. Kyllä kaikki muuttuisi paremmaksi. Nainen lähti hölkkäämään mäen rinnettä alaspäin kohti metsää, joka erotti mäen nyppylän kylästä. Hän vetäisi muutaman spurtin ja juoksisi koko matkan Hartiveen. Matka oli pitkä, mutta hän oli ennenkin sen jaksanut juosta. Hän jaksaisi sen nytkin, vaikka olikin nainen ja hänellä oli naisen heikompi lihaksisto ja kestävyys, eikö? Nila ei tiennyt lainkaan, mitä oli olla nainen. Hän vain tiesi, että naiset olivat heikompia. Hän ei antaisi sen häiritä hänen työtään. Puoliverinen juoksi mäen alas ja laskeutui metsään. Tottuneesti hän hyppi kivien ja kantojen ylitse, otti vauhtia loikkimalla pienille kiville tai työnsi vauhtia puista. Naisena hän kuitenkin tunsi olonsa ketterämmäksi, joten kenties muutoksessa oli jotain hyvääkin?
Koska juoksu sujui näin hyvin, Nila päätti tehdä pienen lisälenkin. Hän ei oikaissutaan suoraan kylälle, vaan kääntyikin syvemmälle metsään, kohti laajaa aroa. Juoksu eteni niin hyvin, että Nila uskalsi hieman kiristää tahtiaan.
Se ei kuitenkaan olisi kannattanut, sillä hypätessään pieneltä jykänteeltä alas, hän laskeutui sammaleen alle piiloon jäävän pienen kannon päälle. Kesken ilmalentonsa hän tunsi jalassaan ikävän vihlaisun, ja laskeutuessaan toiselle jalalleen hän lyhistyi maahan. Vaistomaisesti hän tarrasi jalkaansa. Kipu oli niin kova, että se sai hänet puristamaan hampaitaan yhteen ja pidättelemään kyyneliään. Jalkaan oli myös ilmestynyt ikävännäköinen naarmu, josta ei kuitenkaan juurikaan verta valunut. Hyvä niin, sillä saalistajat ja metsässä yleistyneet hirviöt saattaisivat innostuakin verestä.
"Huhuu, onko täällä ketään?" Nila huhuili. Kivun hiljalleen turtuessa hän tiesi, että se palaisi kohta kahta kovempana takaisin. Nilkka oli jo lähtenyt turpoamaan kiitettävästi, ja Nila tiesi, että hän ei selväisi yksin täältä pois. Hän oli kuitenkin melko syvällä metsässä alueella, jossa tuskin kovinkaan moni kävi kevyellä iltakävelyllä.
Varovasti hän nousi seisomaan ottaen tukea läheisestä puusta. Hampaat irvessä hän kampesi itsensä seisaalleen ja tunnusteli hieman maata jalallaan. Hän pystyisi astumaan sen kanssa kevyesti, mutta vain siihen asti, että kipu palaisi ja turvotus pahenisi. Hätäännys valtasi Nilan mielen, kun hän tähyili ympärilleen. Lopulta hän nielaisi ja keräsi keuhkonsa täyteen huutaakseen sanan, jonka lausumista hän aina halusi välttää viimeiseen asti.
"APUA!"
[Omien kokemusten perusteella kirjotin koko onnettomuuden, ja nilkassa alkoi heti nakertaa joku sympatiakipu :-D]
Maailma oli niin omituinen paikka. Mikään ei ollut varmaa, kaikki oli alati muuttuvaa ja tulevaisuutta ei voinut ennustaa - vaikka jotkut niin väittivät tekevänsä. Maailmassa oli niin paljon pahuutta, että kukaan ei siltä säästynyt. Jotkut muuttuivat ihmissusiksi, toiset vampyyreiksi, toiset naisiksi. Kyllä, niin oli juuri päässyt tapahtumaan. Nila istuskeli pienen mäen rinteellä ja katseli alhaalla avautuvaa kylää. Ihmiset siellä jatkoivat elämäänsä tietämättä, mitä omituista tai kauheaa huominen voisi tuoda tullessaan. Nilaa inhotti koskea vartaloaan, koska se ei tuntunut hänen omaltaan. Ei ollut kulunut viikkoakaan siitä, kun hän oli vastapäisellä vuorella yrittänyt pelastaa ystävänsä, ja joutunut inhan kirouksen kohteeksi, jota ei saanut peruutettua edes Hartiven paras maagi. Nila katseli käsiään, jotka olivat niin sirot, mutta karheat. Hän ei ollut tottunut rintakehänsä uusiin muotoihin saatika siihen, mitä hänen jalkojensa välistä löytyi. Metsälaishaltia painoi päänsä polviinsa. Hänen tummat punertavat hiuksensa heiluivat tuulessa ja kiharat kutittelivat hänen kasvojaan. Maassa puoliverisen vieressä makasi hänen jousensa, jota hän oli päättänyt kantaa tästä lähin aina kaikkialle. Hän oli ommellut itselleen sinisistä kankaista uudet vaatteet, jotka olivat hänen uusille naisellisille muodoilleen hieman paremmat. Muutoksen hyväksyminen ei silti ollut helppoa.
Hetken istuskeltuaan Nila päätti jatkaa matkaansa. Hän oli istuskellut täällä murehtimassa jo aivan liian kauan. Kyllä kaikki muuttuisi paremmaksi. Nainen lähti hölkkäämään mäen rinnettä alaspäin kohti metsää, joka erotti mäen nyppylän kylästä. Hän vetäisi muutaman spurtin ja juoksisi koko matkan Hartiveen. Matka oli pitkä, mutta hän oli ennenkin sen jaksanut juosta. Hän jaksaisi sen nytkin, vaikka olikin nainen ja hänellä oli naisen heikompi lihaksisto ja kestävyys, eikö? Nila ei tiennyt lainkaan, mitä oli olla nainen. Hän vain tiesi, että naiset olivat heikompia. Hän ei antaisi sen häiritä hänen työtään. Puoliverinen juoksi mäen alas ja laskeutui metsään. Tottuneesti hän hyppi kivien ja kantojen ylitse, otti vauhtia loikkimalla pienille kiville tai työnsi vauhtia puista. Naisena hän kuitenkin tunsi olonsa ketterämmäksi, joten kenties muutoksessa oli jotain hyvääkin?
Koska juoksu sujui näin hyvin, Nila päätti tehdä pienen lisälenkin. Hän ei oikaissutaan suoraan kylälle, vaan kääntyikin syvemmälle metsään, kohti laajaa aroa. Juoksu eteni niin hyvin, että Nila uskalsi hieman kiristää tahtiaan.
Se ei kuitenkaan olisi kannattanut, sillä hypätessään pieneltä jykänteeltä alas, hän laskeutui sammaleen alle piiloon jäävän pienen kannon päälle. Kesken ilmalentonsa hän tunsi jalassaan ikävän vihlaisun, ja laskeutuessaan toiselle jalalleen hän lyhistyi maahan. Vaistomaisesti hän tarrasi jalkaansa. Kipu oli niin kova, että se sai hänet puristamaan hampaitaan yhteen ja pidättelemään kyyneliään. Jalkaan oli myös ilmestynyt ikävännäköinen naarmu, josta ei kuitenkaan juurikaan verta valunut. Hyvä niin, sillä saalistajat ja metsässä yleistyneet hirviöt saattaisivat innostuakin verestä.
"Huhuu, onko täällä ketään?" Nila huhuili. Kivun hiljalleen turtuessa hän tiesi, että se palaisi kohta kahta kovempana takaisin. Nilkka oli jo lähtenyt turpoamaan kiitettävästi, ja Nila tiesi, että hän ei selväisi yksin täältä pois. Hän oli kuitenkin melko syvällä metsässä alueella, jossa tuskin kovinkaan moni kävi kevyellä iltakävelyllä.
Varovasti hän nousi seisomaan ottaen tukea läheisestä puusta. Hampaat irvessä hän kampesi itsensä seisaalleen ja tunnusteli hieman maata jalallaan. Hän pystyisi astumaan sen kanssa kevyesti, mutta vain siihen asti, että kipu palaisi ja turvotus pahenisi. Hätäännys valtasi Nilan mielen, kun hän tähyili ympärilleen. Lopulta hän nielaisi ja keräsi keuhkonsa täyteen huutaakseen sanan, jonka lausumista hän aina halusi välttää viimeiseen asti.
"APUA!"
[Omien kokemusten perusteella kirjotin koko onnettomuuden, ja nilkassa alkoi heti nakertaa joku sympatiakipu :-D]