Post by Caldera on Feb 23, 2016 21:34:05 GMT 2
[Ei sitten mun viesti ollut yhtään random :-D Niistähän saa juuri parhaiten irti kaikkea!]
Eddie oli kiitollinen siitä, että Nat oli sanavalmiimpi kuin hän. Eddien ei ollut helppo luottaa muihin, mutta Nat näytti olevan luottavaisin mielin, sillä hän kertoi avoimesti heidän löytämästään laatikosta, joka oli jouduttanut heidät tähän aikaan. Metsäläinen kääntyi katsomaan naista, toivoen hartaasti hänen tietävän ratkaisun heidän ongelmaansa. Hän oli silti epäluuloinen, sillä nainen saattoi vain haluta rahaa toimittaessaan heidät mestattavaksi.
Nainen huokaisi ja kysyi, olivatko he löytäneet Ajan lippaan. Ed ei ollut ikinä kuullut moisista, ja näköjään syystäkin. Hän ei tiennyt miten yksi niistä oli päätynyt heidän käsiinsä, tai miten he olivat onnistuneet käyttämään sitä. Mutta tässä he seisoivat, jossakin aivan muualla kuin hänen verstaallaan. Ennen kuin he ehtivät sanoa mitään, nainen kohotti sormensa pyytääkseen heitä odottamaan. Sitten hän laskeutui vielä peuran ylle, lausui jotakin kaunista omalla kielellään ja nousi seisomaan. Seisoessaan suorassa hän oli äärimmäisen kaunis, kuin joku maaginen olento. Jälleen hän mainitsi tasapainon, ja kun hän kertoi auttavansa heitä pääsemään takaisin omaan aikaansa, Eddie ei voinut piilotella huojennustaan. Tuntui, kuin hän olisi ensimmäisen kerran voinut hengittää vapaasti aikoihin.
"Se olisi mahtavaa", hän sanoi ja kääntyi sitten Naten puoleen. Hetken he keskustelivat siitä, pitäisikö heidän luottaa naiseen, mutta Naten vahva luottamus sai Eddienkin hitaasti vakuuttumaan. Niinpä he lähtivät naisen perässä ja kyselivät kysymyksiä ajasta, tasapainosta ja hänestä itsestään, mutta vastauksista ei juurikaan saanut mitään irti, sillä ne olivat täynnä arvoituksia ja metaforia, joita pojat eivät ymmärtäneet. He etenivät hiljaisuuden vallitessa syvemmälle metsään alueelle, jossa ei ollut ihminen varmastikaan käynyt vuosiin. Nainen silti tiesi tarkkaan, minne oli menossa ja hyppi kivien ja kantojen yli tuntien metsän kuin oman taskunsa.
Lopulta he pysähtyivät keskelle metsää, kun nainen kohotti kätensä. Pojat astuivat naisen molemmin puolin tarkkailemaan, kun tämä lausui jotakin muinaisella kielellä, saaden puunrungon...avautumaan? Nainen astui sisään tilaan, joka puun sisältä paljastui. Omituista, sillä ulkoapäin puu näytti aivan tavalliselta ja tavallisen paksuiselta puulta. Pojat vilkaisivat toisiaan, ennen kuin nyökkäsivät toisilleen ja seurasivat naista sisälle puun salahuoneeseen. Nainen penkoi jotakin hyllyltä ja kääntyi sitten heidän puoleensa puristaen kädessään nahkaista pussia. Eddien sydän hakkasi villisti kun hän katsoi tuota pussia. Hän tunnisti siihen kirjatut riimut, mutta kieli oli muinaista kieltä, joka oli kadonnut Lyrathista jo aikoja sitten.
Naisen paljastettua, että hän ei välttämättä osannut tehdä oikeaa loitsua Nat kääntyi Eddieen päin kovin luottavaisen näköisenä ja kohautti sitten harteitaan, kuin siirtäen vastuun vanhemmalle. Eddie vilkaisi vielä pussia ja kohotti sitten katseensa naiseen.
"Minä osaan lukea nuo riimut...toivottavasti", metsäläinen sanoi. "Kielestä en ymmärrä mitään, mutta pystyisitkö toistamaan perässäni? Se on ainoa mahdollisuutemme."
"Kiitos, nuori metsäläinen. Kansani on unohtanut kyvyn lukea riimuja, sillä niiden avulla emme ole saaneet harjoittaa magiaa." Tietenkin, valtakunta haluttiin puhdistaa kaikesta epäaidosta ja epätäydellisestä, ja riimut olivat kinkkisiä, ja mikäli niitä ei ymmärtänyt, ne saatettiin kokea vaarallisiksi. "Ottakaa pussista tuhkaa kämmenillenne, ja heittäkää se jalkohinne, kun annan merkin." Pojat upottivat vuorotellen kätensä nahkaiseen pussiin ja ottivat kourallisen tuhkaa, joka hohti hieman tummansinistä valoa. Tuhkaa ei ollut paljoa jäljellä, mutta sen verran että he molemmat saivat reilut kouralliset. Toivottavasti kukaan onneton ei enää löytäisi samanlaisia lippaita, sillä tuhkaa ei olisi heille riittävästi. Eddie sulki ajatuksen pois mielestään ja keskittyi.
Hän kumartui lähemmäs pussia, nielaisi ja vilkaisi Natea. Varovasti hän tarkasteli riimujen kaaria ja yritti erottaa jokaisen pienen vivahteen, ja niin hän lausui lukemansa ymmärtämättä sanaakaan. Nainen selvästi korjasi joitakin hänen lausumiaan sanoja, ja lausui sanat täysin eri äänenpainolla, kuin monotonisesti tulkitseva metsäläinen.
"--shelazan!" nainen huudahti ja näytti käsillään merkin, jota pojat eivät voineet olla huomaamatta. He heittivät jalkoihinsa tuhkat, ja osuessaan maahan ne lähtivät villisti pyörimään heidän ympärillään. SInertävä tuhka peitti heidät alleen, eivätkä he nähneet enää muuta. Yhtäkkiä he tunsivat voimakkaan nykäisyn vatsassaan ja lennähtivät taaksepäin. Eddie tunsi päänsä kolahtavan vasten maata, mikä sai hänet lähes menettämään tajunsa. Hän kuitenkin pakottautui pysymään hereillä, sillä ei ollut varma minne he olivat päätyneet. Heidän ympärillään vallitsi hiljaisuus - pääsivätkö he takaisin omaan aikaansa? Tuhka heidän ympärillään laskeutui hiljalleen ja haihtui, paljastaen mukulakivikatua, kojua ja hevosvaunuja. Kaikki olivat paikallaan ja tuijottivat heitä hämmentyneinä. Eddie nousi seisomaan ja hieraisi kipeää päätään. Jo toinen kutti tänään! Hän kääntyi, ojensi kätensä Natelle ja kiskaisi tuon jaloilleen. Nopea lento tuskin oli tehnyt hyvää hänen kipeälle olkapäälleen, jota tukeva side oli lentänyt tuhkan mukana pois. He mahtoivat olla melkoinen näky; kaksi nuorta miestä keskellä katua, yltä päältä tuhkassa, revityissä vaatteissa, haisevina ja loukkaantuneina.
"Onko kaikki hyvin? Mitä tapahtui?" Heitä lähestyi iäkkäämpi kääpiö hieman varauksellisesti.
"Mikä aika nyt on?" Eddie kysyi tarttuen kääpiötä hartioista. Toinen säikähtyi hieman.
"Öm XXXX", kääpiö vastasi tutun numerosarjan, joka sai Eddien säteilemään. Hän kääntyi Naten puoleen.
"Kuulitko? Olemme takaisin kotona! Me pääsimme takaisin! Kiitos, hyvä herra", metsäläinen sanoi ja pomppasi muutaman kerran ylösalaisin silkasta ilosta.
"Anteeksi, mutta tarvitsetteko te apua? Voisin viedä teidät parantolaan", kääpiö ehdotti.
"Hyvä herra, olemme elämämme kunnossa ja täysin täyspäisiäkin, mutta kiitos", Eddie sanoi ja halasi Natea lujasti. "Kiitos sinulle, ilman sinua en olisi selvinnyt."
[Hittolainen en löytänyt mistään mikä vuosi Lyrathissa on! Muistaisin sen ehkä joskus nähneeni..? Tai sitten en.. hmm]
Eddie oli kiitollinen siitä, että Nat oli sanavalmiimpi kuin hän. Eddien ei ollut helppo luottaa muihin, mutta Nat näytti olevan luottavaisin mielin, sillä hän kertoi avoimesti heidän löytämästään laatikosta, joka oli jouduttanut heidät tähän aikaan. Metsäläinen kääntyi katsomaan naista, toivoen hartaasti hänen tietävän ratkaisun heidän ongelmaansa. Hän oli silti epäluuloinen, sillä nainen saattoi vain haluta rahaa toimittaessaan heidät mestattavaksi.
Nainen huokaisi ja kysyi, olivatko he löytäneet Ajan lippaan. Ed ei ollut ikinä kuullut moisista, ja näköjään syystäkin. Hän ei tiennyt miten yksi niistä oli päätynyt heidän käsiinsä, tai miten he olivat onnistuneet käyttämään sitä. Mutta tässä he seisoivat, jossakin aivan muualla kuin hänen verstaallaan. Ennen kuin he ehtivät sanoa mitään, nainen kohotti sormensa pyytääkseen heitä odottamaan. Sitten hän laskeutui vielä peuran ylle, lausui jotakin kaunista omalla kielellään ja nousi seisomaan. Seisoessaan suorassa hän oli äärimmäisen kaunis, kuin joku maaginen olento. Jälleen hän mainitsi tasapainon, ja kun hän kertoi auttavansa heitä pääsemään takaisin omaan aikaansa, Eddie ei voinut piilotella huojennustaan. Tuntui, kuin hän olisi ensimmäisen kerran voinut hengittää vapaasti aikoihin.
"Se olisi mahtavaa", hän sanoi ja kääntyi sitten Naten puoleen. Hetken he keskustelivat siitä, pitäisikö heidän luottaa naiseen, mutta Naten vahva luottamus sai Eddienkin hitaasti vakuuttumaan. Niinpä he lähtivät naisen perässä ja kyselivät kysymyksiä ajasta, tasapainosta ja hänestä itsestään, mutta vastauksista ei juurikaan saanut mitään irti, sillä ne olivat täynnä arvoituksia ja metaforia, joita pojat eivät ymmärtäneet. He etenivät hiljaisuuden vallitessa syvemmälle metsään alueelle, jossa ei ollut ihminen varmastikaan käynyt vuosiin. Nainen silti tiesi tarkkaan, minne oli menossa ja hyppi kivien ja kantojen yli tuntien metsän kuin oman taskunsa.
Lopulta he pysähtyivät keskelle metsää, kun nainen kohotti kätensä. Pojat astuivat naisen molemmin puolin tarkkailemaan, kun tämä lausui jotakin muinaisella kielellä, saaden puunrungon...avautumaan? Nainen astui sisään tilaan, joka puun sisältä paljastui. Omituista, sillä ulkoapäin puu näytti aivan tavalliselta ja tavallisen paksuiselta puulta. Pojat vilkaisivat toisiaan, ennen kuin nyökkäsivät toisilleen ja seurasivat naista sisälle puun salahuoneeseen. Nainen penkoi jotakin hyllyltä ja kääntyi sitten heidän puoleensa puristaen kädessään nahkaista pussia. Eddien sydän hakkasi villisti kun hän katsoi tuota pussia. Hän tunnisti siihen kirjatut riimut, mutta kieli oli muinaista kieltä, joka oli kadonnut Lyrathista jo aikoja sitten.
Naisen paljastettua, että hän ei välttämättä osannut tehdä oikeaa loitsua Nat kääntyi Eddieen päin kovin luottavaisen näköisenä ja kohautti sitten harteitaan, kuin siirtäen vastuun vanhemmalle. Eddie vilkaisi vielä pussia ja kohotti sitten katseensa naiseen.
"Minä osaan lukea nuo riimut...toivottavasti", metsäläinen sanoi. "Kielestä en ymmärrä mitään, mutta pystyisitkö toistamaan perässäni? Se on ainoa mahdollisuutemme."
"Kiitos, nuori metsäläinen. Kansani on unohtanut kyvyn lukea riimuja, sillä niiden avulla emme ole saaneet harjoittaa magiaa." Tietenkin, valtakunta haluttiin puhdistaa kaikesta epäaidosta ja epätäydellisestä, ja riimut olivat kinkkisiä, ja mikäli niitä ei ymmärtänyt, ne saatettiin kokea vaarallisiksi. "Ottakaa pussista tuhkaa kämmenillenne, ja heittäkää se jalkohinne, kun annan merkin." Pojat upottivat vuorotellen kätensä nahkaiseen pussiin ja ottivat kourallisen tuhkaa, joka hohti hieman tummansinistä valoa. Tuhkaa ei ollut paljoa jäljellä, mutta sen verran että he molemmat saivat reilut kouralliset. Toivottavasti kukaan onneton ei enää löytäisi samanlaisia lippaita, sillä tuhkaa ei olisi heille riittävästi. Eddie sulki ajatuksen pois mielestään ja keskittyi.
Hän kumartui lähemmäs pussia, nielaisi ja vilkaisi Natea. Varovasti hän tarkasteli riimujen kaaria ja yritti erottaa jokaisen pienen vivahteen, ja niin hän lausui lukemansa ymmärtämättä sanaakaan. Nainen selvästi korjasi joitakin hänen lausumiaan sanoja, ja lausui sanat täysin eri äänenpainolla, kuin monotonisesti tulkitseva metsäläinen.
"--shelazan!" nainen huudahti ja näytti käsillään merkin, jota pojat eivät voineet olla huomaamatta. He heittivät jalkoihinsa tuhkat, ja osuessaan maahan ne lähtivät villisti pyörimään heidän ympärillään. SInertävä tuhka peitti heidät alleen, eivätkä he nähneet enää muuta. Yhtäkkiä he tunsivat voimakkaan nykäisyn vatsassaan ja lennähtivät taaksepäin. Eddie tunsi päänsä kolahtavan vasten maata, mikä sai hänet lähes menettämään tajunsa. Hän kuitenkin pakottautui pysymään hereillä, sillä ei ollut varma minne he olivat päätyneet. Heidän ympärillään vallitsi hiljaisuus - pääsivätkö he takaisin omaan aikaansa? Tuhka heidän ympärillään laskeutui hiljalleen ja haihtui, paljastaen mukulakivikatua, kojua ja hevosvaunuja. Kaikki olivat paikallaan ja tuijottivat heitä hämmentyneinä. Eddie nousi seisomaan ja hieraisi kipeää päätään. Jo toinen kutti tänään! Hän kääntyi, ojensi kätensä Natelle ja kiskaisi tuon jaloilleen. Nopea lento tuskin oli tehnyt hyvää hänen kipeälle olkapäälleen, jota tukeva side oli lentänyt tuhkan mukana pois. He mahtoivat olla melkoinen näky; kaksi nuorta miestä keskellä katua, yltä päältä tuhkassa, revityissä vaatteissa, haisevina ja loukkaantuneina.
"Onko kaikki hyvin? Mitä tapahtui?" Heitä lähestyi iäkkäämpi kääpiö hieman varauksellisesti.
"Mikä aika nyt on?" Eddie kysyi tarttuen kääpiötä hartioista. Toinen säikähtyi hieman.
"Öm XXXX", kääpiö vastasi tutun numerosarjan, joka sai Eddien säteilemään. Hän kääntyi Naten puoleen.
"Kuulitko? Olemme takaisin kotona! Me pääsimme takaisin! Kiitos, hyvä herra", metsäläinen sanoi ja pomppasi muutaman kerran ylösalaisin silkasta ilosta.
"Anteeksi, mutta tarvitsetteko te apua? Voisin viedä teidät parantolaan", kääpiö ehdotti.
"Hyvä herra, olemme elämämme kunnossa ja täysin täyspäisiäkin, mutta kiitos", Eddie sanoi ja halasi Natea lujasti. "Kiitos sinulle, ilman sinua en olisi selvinnyt."
[Hittolainen en löytänyt mistään mikä vuosi Lyrathissa on! Muistaisin sen ehkä joskus nähneeni..? Tai sitten en.. hmm]