Post by Caldera on Apr 2, 2015 21:52:26 GMT 2
[Cayan teretulemasta! :3]
Elettiin aikaa, jolloin Mihras kukoisti, eikä kukaan olisi voinut uskoa, että vielä jonakin päivänä kaupunki olisi tyhjillään ja jäljellä kaikesta kauneudesta olisivat haurastuneet muurit ja sortuneet pylväät. Mihraksen kaupungissa kauppa kävi, asukkaat tunsivat toinen toisensa ja iloiset värit niin rakennuksissa, kasveissa kuin eri kansojen vaatteissa toivat kaupunkiin elämää. Mihraksessa vietettiin juuri kevään ensimmäistä toripäivää, ja porukkaa oli liikkeellä sankoin joukoin.
Väenpaljoudesta saattoi bongata nahistelevia kalastajia, epätoivoisia kerjäläisiä, kirmailevia lapsia ja rikkaita aatelisia. Myös muuan parikymppinen mies sattui astelemaan väenpaljouden virran mukana. Kymmenen vuoden takainen Adrien oli nuori, komea, lihaksikas ja vakavasta ilmeestä huolimatta ihmiset tervehtivät häntä iloisesti. Hän oli tuttu kasvo, kuten monet metsästäjät, jotka auttoivat kiireisiä perheitä saamaan ruokaa pöytään. Metsästäjiä ei Mihrasissa paljoa ollut, ja saalis meni aina nopeasti kaupan. Adrien oli vielä todella hyvä metsästäjä, sillä hän osasi käyttää tikareita, miekkaa ja jopa hieman jousta. Hän osasi tappaa saaliinsa nopeasti ja tuskattomasti, mikä myös maistui mehevässä lihassa.
Tänä aamuna nuori mies oli lähtenyt käymään kylillä pyörimässä, ehkä mukaan sattuisi jotakin tarpeellista, tai vähemmän tarpeellista. Hän oli pukeutunut tummanvihreään paitaan ja mustiin housuihin, jalassa hänellä oli saappaat, jotka kuitenkin tuntuivat kevyemmiltä kuin miltä näyttivät. Miehen ruskeat hiukset olivat kasvaneet hieman liian pitkiksi, mutta hän ei jaksanut välittää. Ja Sindra, hänen ihastuksensa, tuntui pitävän niistä.
Tyytyväisesti Adrien asteli eteenpäin virran mukana. Hän pysähtyi kojulle, tarkasteli rihkamakauppiaan koruja ja laski ne takaisin. Ei hän tälläistä roskaa halunnut mielitietylleen ostaa. Seuraavalla kojulla hän tarkasteli pitkään erilaisia tikareita, ja päätyi ostamaan niistä kaksi. Hän oli juuri kadottanut yhden tikarin metsällä, ja toinen alkoi olla liian tylsä. Ojentaessaan kolikoita Adrien kuuli, miten jossakin kaukana kuului kiljuntaa. Hän nappasi tikarit ja lähti juoksemaan väen läpi sinne, mistä kuuli nyt valittavaa itkua. Aukion laidalla, muurin vierellä makasi nainen maassa itkien vuolaasti. Kaupungin muuri oli sortunut niin, että toriaukiolta saattoi nähdä suureen metsään.
"Mitä tapahtui?" Adrien kysyi ja laskeutui naisen viereen.
"Mi-minun lapseni! Minun poikani!" nainen huusi ja osoitti kohti metsää. "Se hirviö tuli ja vei hänet! Minun poikani syödään!" Adrien kohotti katseensa kohti metsää. Jokin iso eläin oli rynnistänyt muuria päin tuhoten sen täysin. Kyseessä oli varmasti joku maaginen eläin.
"Ei hätää, rouva. Minä lähden hänen peräänsä", Adrien sanoi ja puristi naisen kättä.
"Kiitos, nuori mies. Tuo hänet takaisin", nainen niiskutti, kun Adrien loikkasi sortuneen muurin kivien ylitse ja lähti juoksemaan kohti metsää.
Elettiin aikaa, jolloin Mihras kukoisti, eikä kukaan olisi voinut uskoa, että vielä jonakin päivänä kaupunki olisi tyhjillään ja jäljellä kaikesta kauneudesta olisivat haurastuneet muurit ja sortuneet pylväät. Mihraksen kaupungissa kauppa kävi, asukkaat tunsivat toinen toisensa ja iloiset värit niin rakennuksissa, kasveissa kuin eri kansojen vaatteissa toivat kaupunkiin elämää. Mihraksessa vietettiin juuri kevään ensimmäistä toripäivää, ja porukkaa oli liikkeellä sankoin joukoin.
Väenpaljoudesta saattoi bongata nahistelevia kalastajia, epätoivoisia kerjäläisiä, kirmailevia lapsia ja rikkaita aatelisia. Myös muuan parikymppinen mies sattui astelemaan väenpaljouden virran mukana. Kymmenen vuoden takainen Adrien oli nuori, komea, lihaksikas ja vakavasta ilmeestä huolimatta ihmiset tervehtivät häntä iloisesti. Hän oli tuttu kasvo, kuten monet metsästäjät, jotka auttoivat kiireisiä perheitä saamaan ruokaa pöytään. Metsästäjiä ei Mihrasissa paljoa ollut, ja saalis meni aina nopeasti kaupan. Adrien oli vielä todella hyvä metsästäjä, sillä hän osasi käyttää tikareita, miekkaa ja jopa hieman jousta. Hän osasi tappaa saaliinsa nopeasti ja tuskattomasti, mikä myös maistui mehevässä lihassa.
Tänä aamuna nuori mies oli lähtenyt käymään kylillä pyörimässä, ehkä mukaan sattuisi jotakin tarpeellista, tai vähemmän tarpeellista. Hän oli pukeutunut tummanvihreään paitaan ja mustiin housuihin, jalassa hänellä oli saappaat, jotka kuitenkin tuntuivat kevyemmiltä kuin miltä näyttivät. Miehen ruskeat hiukset olivat kasvaneet hieman liian pitkiksi, mutta hän ei jaksanut välittää. Ja Sindra, hänen ihastuksensa, tuntui pitävän niistä.
Tyytyväisesti Adrien asteli eteenpäin virran mukana. Hän pysähtyi kojulle, tarkasteli rihkamakauppiaan koruja ja laski ne takaisin. Ei hän tälläistä roskaa halunnut mielitietylleen ostaa. Seuraavalla kojulla hän tarkasteli pitkään erilaisia tikareita, ja päätyi ostamaan niistä kaksi. Hän oli juuri kadottanut yhden tikarin metsällä, ja toinen alkoi olla liian tylsä. Ojentaessaan kolikoita Adrien kuuli, miten jossakin kaukana kuului kiljuntaa. Hän nappasi tikarit ja lähti juoksemaan väen läpi sinne, mistä kuuli nyt valittavaa itkua. Aukion laidalla, muurin vierellä makasi nainen maassa itkien vuolaasti. Kaupungin muuri oli sortunut niin, että toriaukiolta saattoi nähdä suureen metsään.
"Mitä tapahtui?" Adrien kysyi ja laskeutui naisen viereen.
"Mi-minun lapseni! Minun poikani!" nainen huusi ja osoitti kohti metsää. "Se hirviö tuli ja vei hänet! Minun poikani syödään!" Adrien kohotti katseensa kohti metsää. Jokin iso eläin oli rynnistänyt muuria päin tuhoten sen täysin. Kyseessä oli varmasti joku maaginen eläin.
"Ei hätää, rouva. Minä lähden hänen peräänsä", Adrien sanoi ja puristi naisen kättä.
"Kiitos, nuori mies. Tuo hänet takaisin", nainen niiskutti, kun Adrien loikkasi sortuneen muurin kivien ylitse ja lähti juoksemaan kohti metsää.