Post by Deleted on Dec 23, 2014 16:56:33 GMT 2
[Caldera ja herra Eddie hoi! Éltha saapuu estradille näissä tamineissa. :-)]
Ladrengílien kartano oli koristeltu ja puunattu parhaimmilleen. Palvelijat olivat hääränneet viikkotolkulla muonien ja koristeiden kimpussa, sillä talven tärkeintä juhlaa varten kaiken piti olla täydellistä. Valon juhlan päivää Élthakin jaksoi joka vuosi odottaa kuin kuuta nousevaa. Vaikka lumi peitti maan alleen ja luonto hiljeni kylmiksi viikoiksi, oli tyttö aina iloinen päästessään Mihrasiin katsomaan keijujen valotanssia ja myöhemmin tapaamaan sukulaisiaan ja ystäviään. Nauru, ilo ja tuhannet tarinat täyttivät tuolloin kartanon käytävät ja salongit, ja kun kuu hiipi taivaalle illallisen jälkeen, katseltiin sen loistoa yhdessä suurelta parvekkeelta lämpimän mehukeiton kera.
Tänä vuonna Élthalla oli kuitenkin mielessään jotain aivan muuta kuin kuun möllötyksen tarkkailua.
Nuori haltiatyttö katseli pitkää, sukulaisten ja ystävien täyttämää illallispöytää, jonka antimet olivat huvenneet kiitettävää vauhtia parempiin suihin - heidän kartanonsa kokki, kääpiöherra Deepdane, oli vertaansa vailla, ja juuri siksi väki kokoontuikin vuosittain mieluiten juuri heidän luokseen illallistamaan. Tovin ajan pikkuserkkujensa kanssa jutusteltuaan Éltha pyyhkäisi suupielensä hopeaiseen servettiin nousten sitten pöydästä mahdollisimman koreasti.
"Toivoin, että olisit jäänyt", hänen isänsä totesi pöydän päästä muiden keskuteluihinsa uponneiden sukulaisten yhä keskittyessä illalliseensa. Éltha nappasi punaisen ruusun illallispöydän maljakosta, nuuhkaisi sitä hymyillen ja laski sitten katseensa pöydän päässä istuvaan isäänsä.
"Minä tiedän, mutta olen luvannut itseni toisaalle. Palaan ennen kuin tähdet sammuvat yötaivaalla", tyttö totesi ja saatuaan isältään hyväksyvän, joskaan ei kovin ilahtuneen, nyökkäyksen hän suukotti tuota pikaisesti poskelle ja asteli ulos suuresta salista. Pariovien sulkeuduttua hän huokaisi helpotuksesta ja lähti kiireen vilkkaa ulos. Hänen kamarineitonsa juoksi hänen kintereillään ja ulko-oville päästyään ojensi tytölle viitan, joka piti hyvin tuulta ja oli lämmin kirpeässäkin pakkasessa. Éltha kiitti naista nopeasti ja katosi sitten pimenevään iltaan.
Matka nummen juurelle, missä hän oli sopinut tapaavansa Eddien, ei ollut kovin pitkä. Kartanon etupihalta lähti sinne polku ja niinpä Éltha hyppelehtikin sitä pitkin parhaansa mukaan. Vaikka polku oli kapea, ei haltialla ollut minkäänlaisia vaikeuksia pysyä pystyssä ja olla kaatumatta korkeiden lumihankien sekaan. Matkallaan hän lauleskeli laulua Pakkaspeikosta, ensilumesta ja lämmöstä, jota ihmiset ja eläimet toivat toinen toisilleen talvenkin keskellä. Viimeinen säkeistö ehti loppu juuri parahiksi, kun tyttö saapui nummen juurelle. Eddie näytti seisoskelevan siellä jo odottelemassa, joskin selkä haltiaan päin - tuo ei luultavasti ollut vielä huomannut hänen läsnäoloaan, minkä tyttö päätti tietenkin käyttää hyväkseen. Ruusuaan varoen hän kahmaisi hanskoihinsa kourallisen lunta pyörittäen niistä pehmeän lumipallon. Askellettuaan mahdollisimman huomaamattomasti lähemmän nuorukaista tyttö heitti pallon korkeassa kaaressa tuota kohti, ja hetken ilmalennon jälkeen se osuikin poikaa olkapäähän - hyvä niin, ainakaan tuon hiukset ja niska eivät kastuneet ikävästi.
Éltha nauroi, kun Eddie viimeisin paikansi hänet. Hän heilautti kättään tervehdykseksi ja juoksi pojan luo, halasi tuota lujasti ja antoi toisen pyöräyttää hänet ilmassa muutaman kierroksen. Sitten tyttö suukotti nopeasti toisen suupieltä.
"Mitä kuuluu? Ah, minä olen niin jännittynyt - siitä on vuosia, kun olen viimeksi ollut katsomassa kokkoa!" haltia hihkui, kun he lähtivät tarpomaan lumessa. Hetken kuluttua hän kääntyi vilkaisemaan Eddietä, joka näytti suloiselta pakkasessa helottavine poskineen ja tähtien lailla loistavine silmineen, ja tarttui nuorukaista kädestä.
"Minä olen kaivannut sinua."
Ladrengílien kartano oli koristeltu ja puunattu parhaimmilleen. Palvelijat olivat hääränneet viikkotolkulla muonien ja koristeiden kimpussa, sillä talven tärkeintä juhlaa varten kaiken piti olla täydellistä. Valon juhlan päivää Élthakin jaksoi joka vuosi odottaa kuin kuuta nousevaa. Vaikka lumi peitti maan alleen ja luonto hiljeni kylmiksi viikoiksi, oli tyttö aina iloinen päästessään Mihrasiin katsomaan keijujen valotanssia ja myöhemmin tapaamaan sukulaisiaan ja ystäviään. Nauru, ilo ja tuhannet tarinat täyttivät tuolloin kartanon käytävät ja salongit, ja kun kuu hiipi taivaalle illallisen jälkeen, katseltiin sen loistoa yhdessä suurelta parvekkeelta lämpimän mehukeiton kera.
Tänä vuonna Élthalla oli kuitenkin mielessään jotain aivan muuta kuin kuun möllötyksen tarkkailua.
Nuori haltiatyttö katseli pitkää, sukulaisten ja ystävien täyttämää illallispöytää, jonka antimet olivat huvenneet kiitettävää vauhtia parempiin suihin - heidän kartanonsa kokki, kääpiöherra Deepdane, oli vertaansa vailla, ja juuri siksi väki kokoontuikin vuosittain mieluiten juuri heidän luokseen illallistamaan. Tovin ajan pikkuserkkujensa kanssa jutusteltuaan Éltha pyyhkäisi suupielensä hopeaiseen servettiin nousten sitten pöydästä mahdollisimman koreasti.
"Toivoin, että olisit jäänyt", hänen isänsä totesi pöydän päästä muiden keskuteluihinsa uponneiden sukulaisten yhä keskittyessä illalliseensa. Éltha nappasi punaisen ruusun illallispöydän maljakosta, nuuhkaisi sitä hymyillen ja laski sitten katseensa pöydän päässä istuvaan isäänsä.
"Minä tiedän, mutta olen luvannut itseni toisaalle. Palaan ennen kuin tähdet sammuvat yötaivaalla", tyttö totesi ja saatuaan isältään hyväksyvän, joskaan ei kovin ilahtuneen, nyökkäyksen hän suukotti tuota pikaisesti poskelle ja asteli ulos suuresta salista. Pariovien sulkeuduttua hän huokaisi helpotuksesta ja lähti kiireen vilkkaa ulos. Hänen kamarineitonsa juoksi hänen kintereillään ja ulko-oville päästyään ojensi tytölle viitan, joka piti hyvin tuulta ja oli lämmin kirpeässäkin pakkasessa. Éltha kiitti naista nopeasti ja katosi sitten pimenevään iltaan.
Matka nummen juurelle, missä hän oli sopinut tapaavansa Eddien, ei ollut kovin pitkä. Kartanon etupihalta lähti sinne polku ja niinpä Éltha hyppelehtikin sitä pitkin parhaansa mukaan. Vaikka polku oli kapea, ei haltialla ollut minkäänlaisia vaikeuksia pysyä pystyssä ja olla kaatumatta korkeiden lumihankien sekaan. Matkallaan hän lauleskeli laulua Pakkaspeikosta, ensilumesta ja lämmöstä, jota ihmiset ja eläimet toivat toinen toisilleen talvenkin keskellä. Viimeinen säkeistö ehti loppu juuri parahiksi, kun tyttö saapui nummen juurelle. Eddie näytti seisoskelevan siellä jo odottelemassa, joskin selkä haltiaan päin - tuo ei luultavasti ollut vielä huomannut hänen läsnäoloaan, minkä tyttö päätti tietenkin käyttää hyväkseen. Ruusuaan varoen hän kahmaisi hanskoihinsa kourallisen lunta pyörittäen niistä pehmeän lumipallon. Askellettuaan mahdollisimman huomaamattomasti lähemmän nuorukaista tyttö heitti pallon korkeassa kaaressa tuota kohti, ja hetken ilmalennon jälkeen se osuikin poikaa olkapäähän - hyvä niin, ainakaan tuon hiukset ja niska eivät kastuneet ikävästi.
Éltha nauroi, kun Eddie viimeisin paikansi hänet. Hän heilautti kättään tervehdykseksi ja juoksi pojan luo, halasi tuota lujasti ja antoi toisen pyöräyttää hänet ilmassa muutaman kierroksen. Sitten tyttö suukotti nopeasti toisen suupieltä.
"Mitä kuuluu? Ah, minä olen niin jännittynyt - siitä on vuosia, kun olen viimeksi ollut katsomassa kokkoa!" haltia hihkui, kun he lähtivät tarpomaan lumessa. Hetken kuluttua hän kääntyi vilkaisemaan Eddietä, joka näytti suloiselta pakkasessa helottavine poskineen ja tähtien lailla loistavine silmineen, ja tarttui nuorukaista kädestä.
"Minä olen kaivannut sinua."