Post by Himwath on Dec 20, 2014 1:15:21 GMT 2
Kun ensimmäinen lumi sateli maahan vuorten eteläpuolella, Nelko tunsi olonsa uneliaaksi. Ei sillä, että lumi olisi häntä väsyttänyt; lohikäärmeenä häntä ei haitannut kylmä, hän oli tarpeeksi mahtava pitääkseen itsensä lämpimänä omalla tulellaan. Mutta se lumihiutaleiden kylmä hipaisu ja hiljainen, hyinen luonto rauhoittivat häntä. Hänestä se oli kaunista ja vaikka ensilunta ei saanut purkkiin ja oman aarteen koristeeksi tai hän ei ollut nähnyt ensilunta enää vuosisatoihin, hän silti piti siitä edelleen. Hän muisti miltä se näytti, ja tunsi miltä se tuoksui.
Niinpä käärme kömpi vuorilta ja lekotteli mielellään loivalla kielekkeellä vuorien eteläpäässä. Se oli tuulensuojaisa paikka, joka tosin ei antanut minkäänlaista näkö- tai sateensuojaa. Yksi kapea vuoristopolku kulki hänen jalkojensa juuresta ja kaarsi pian vasemmalle, ylös solaan. Nelko ei välittänyt, huomattiinko hänet vai ei. Hän oli iso ja paksunahkainen, hänet jätettiin usein rauhaan. Ja millainen itseään kunnioittava lohikäärme luimisteli kuolevaisten edessä?
Hän oli kuullut kaupunkien ongelmista. Hyvä. Mädäntykööt pienissä, itserakentamissaan loukoissa, hän ei välittänyt. Hän piti joistain ihmisolennoista, mutta suurin osa halusi joko hänelle pahaa tai oli hänen kekonsa perässä. Se ei ollut erityisen mieluista. Itse asiassa melkoinen riesa. Mutta ehkä nämä häkkimäiset kaupungit harventaisivat noiden käärmestysintoa. Mitä niihin hämäräolentoihin tuli, noh, ne olivat riesa myös, mutta näitä sattui. Eikä niistä ollut sen enempää hänelle haittaa kuin ihmisistäkään.
Kun lumipeite hänen päällään kävi niin paksuksi, ettei hän tuntenut uusia hiutaleita enää, lohikäärme ravisteli kehonsa ja oikaisi siipiään ja asettui uudelleen makuulle. Tyytyväinen tuhahdus pölläytti höyry- ja lumipilven hänen sieraimistaan. Nelko piti talvesta. Varsinkin, koska värjöttelevät eläimet olivat helppo makupala kokeneelle saalistajalle, eikä talvisin yleensä tapahtunut mitään epämääräistä. Hän murahti ja kääriytyi kerälle, kuin nuori lohikäärme laskien leukansa häntänsä päälle.
Niinpä käärme kömpi vuorilta ja lekotteli mielellään loivalla kielekkeellä vuorien eteläpäässä. Se oli tuulensuojaisa paikka, joka tosin ei antanut minkäänlaista näkö- tai sateensuojaa. Yksi kapea vuoristopolku kulki hänen jalkojensa juuresta ja kaarsi pian vasemmalle, ylös solaan. Nelko ei välittänyt, huomattiinko hänet vai ei. Hän oli iso ja paksunahkainen, hänet jätettiin usein rauhaan. Ja millainen itseään kunnioittava lohikäärme luimisteli kuolevaisten edessä?
Hän oli kuullut kaupunkien ongelmista. Hyvä. Mädäntykööt pienissä, itserakentamissaan loukoissa, hän ei välittänyt. Hän piti joistain ihmisolennoista, mutta suurin osa halusi joko hänelle pahaa tai oli hänen kekonsa perässä. Se ei ollut erityisen mieluista. Itse asiassa melkoinen riesa. Mutta ehkä nämä häkkimäiset kaupungit harventaisivat noiden käärmestysintoa. Mitä niihin hämäräolentoihin tuli, noh, ne olivat riesa myös, mutta näitä sattui. Eikä niistä ollut sen enempää hänelle haittaa kuin ihmisistäkään.
Kun lumipeite hänen päällään kävi niin paksuksi, ettei hän tuntenut uusia hiutaleita enää, lohikäärme ravisteli kehonsa ja oikaisi siipiään ja asettui uudelleen makuulle. Tyytyväinen tuhahdus pölläytti höyry- ja lumipilven hänen sieraimistaan. Nelko piti talvesta. Varsinkin, koska värjöttelevät eläimet olivat helppo makupala kokeneelle saalistajalle, eikä talvisin yleensä tapahtunut mitään epämääräistä. Hän murahti ja kääriytyi kerälle, kuin nuori lohikäärme laskien leukansa häntänsä päälle.