Post by Deleted on Aug 1, 2014 19:58:57 GMT 2
//Cayan ja Kitti, tervetuloa //
Neoma käveli pitkin löytämäänsä polkua. Sankan lehtipeitteen läpi suodattui vain vähän auringonvalio, joten oli aika hämärää. Neoma ei nähny taivasta lehtien välistä, joten hän ei tiennyt mikä aika vuorokaudesta oli. Tässä vaiheessa hänen oli ehkä myönnettävä, että hän saattoi olla ihan hiukkasen eksynyt. Vähän vain. Hän oli hoitanut työkeikkansa onnistuneesti, ja vampyyri jota hän oli metsästänyt oli muisto vain. Hän oli siis paluumatkalla, mutta ei ollut aivan varma menikö oikeaan suuntaan. "Toisaalta, onko suunnalla väliä kun sillä ei lopultakaan ole väliä mihin kaupunkiin päädyt", Neoma mutisi itsekseen ja kohotti kätensä jolle uljas kotka, jonka hän oli nimennyt Heathiksi, lennähti. Hajamielisesti Neo silitti linnun sulkapeitettä ja katseli ympräilleen.
Joka ikinen kirottu puu tässä kirotussa metsässä näytti samalta. Vaikka kaupungilla ei ollutkaan väliä, metsästä pois pääsy olisi silti ihan kiva juttu.
Kävellessään Neomalla oli ihan liikaa ajatella. Ajatella ylimääräisiä asioita, kuten perhettään ja siitä miten he mahtoivat pärjätä. Olivatko he huolissaan hänestä, mahtoivatko ajatella häntä koskaan? Neoma tiesi vallan hyvin, että hänen perheensä rakasti häntä kovasti. Mutta joskus oli itselleen helpompaa olla ajattelematta. Neoma tiesi senkin hyvin, sillä hän sovelsi itsekin samaa menetelmää. Poissa silmistä, poissa mielestä, vähemmän tuskaa. Mutta joskus tälläisinä hetkinä ajatukset valtasivat mielen ihan liian helposti. Niinpä hänen oli vain keskitettävä ajatuksensa johonkin tärkeämpää, kuten tästä metsästä pois pääsyyn.
Neoma ei useinkaan ollut valmis myöntämään tarvitsevansa apua, mutta nyt saattoi olla se hetki. Hän oli pakon edessä poikennut pääpolulta suorittaakseen tehtävänsä, mutta sen tehtyään polun uudestaan löytäminen ei ollutkaan niin helppoa, kun hän oli ensin kuvitellut. Hänen virheensä. "Heath, löydä meille opas", Neoma kuiskutti linnulle ja lähetti sen matkaan. Kimakasti kirkaisten Heath katosi puiden lehtien välistä taivaalle. Huokaisten Neo päätti pitää hieman taukoa, ja istuutui läheiselle kaatuneen puun rungolle lepuuttamaan jalkojaan. Ehkä Heath löytäisi heille apua.
Kannolla istuessaan Neo katseli puihin ja harkitsi, uskaltaisikohan hän lähteä kiipeämään johonkin noista suurista ja vanhoista puista nähdäkseen taivaan. Öinen tähtitaivas antaisi hänelle osviittaa siitä, missä hän oli ja minne hänen olisi mentävä. Myös auringon asento antaisi hänen niin kipeästi tarvitsemiaan suuntaohjeita.
Juuri kun Neoma oli ryhtymässä tuumasta toimeen, hän kuuli Heathin tutun kirkaisun läheltä. Lintu oli tulossa takaisin, ja Neoma toivoi että tämä toisi apua mukanaan.
Neoma käveli pitkin löytämäänsä polkua. Sankan lehtipeitteen läpi suodattui vain vähän auringonvalio, joten oli aika hämärää. Neoma ei nähny taivasta lehtien välistä, joten hän ei tiennyt mikä aika vuorokaudesta oli. Tässä vaiheessa hänen oli ehkä myönnettävä, että hän saattoi olla ihan hiukkasen eksynyt. Vähän vain. Hän oli hoitanut työkeikkansa onnistuneesti, ja vampyyri jota hän oli metsästänyt oli muisto vain. Hän oli siis paluumatkalla, mutta ei ollut aivan varma menikö oikeaan suuntaan. "Toisaalta, onko suunnalla väliä kun sillä ei lopultakaan ole väliä mihin kaupunkiin päädyt", Neoma mutisi itsekseen ja kohotti kätensä jolle uljas kotka, jonka hän oli nimennyt Heathiksi, lennähti. Hajamielisesti Neo silitti linnun sulkapeitettä ja katseli ympräilleen.
Joka ikinen kirottu puu tässä kirotussa metsässä näytti samalta. Vaikka kaupungilla ei ollutkaan väliä, metsästä pois pääsy olisi silti ihan kiva juttu.
Kävellessään Neomalla oli ihan liikaa ajatella. Ajatella ylimääräisiä asioita, kuten perhettään ja siitä miten he mahtoivat pärjätä. Olivatko he huolissaan hänestä, mahtoivatko ajatella häntä koskaan? Neoma tiesi vallan hyvin, että hänen perheensä rakasti häntä kovasti. Mutta joskus oli itselleen helpompaa olla ajattelematta. Neoma tiesi senkin hyvin, sillä hän sovelsi itsekin samaa menetelmää. Poissa silmistä, poissa mielestä, vähemmän tuskaa. Mutta joskus tälläisinä hetkinä ajatukset valtasivat mielen ihan liian helposti. Niinpä hänen oli vain keskitettävä ajatuksensa johonkin tärkeämpää, kuten tästä metsästä pois pääsyyn.
Neoma ei useinkaan ollut valmis myöntämään tarvitsevansa apua, mutta nyt saattoi olla se hetki. Hän oli pakon edessä poikennut pääpolulta suorittaakseen tehtävänsä, mutta sen tehtyään polun uudestaan löytäminen ei ollutkaan niin helppoa, kun hän oli ensin kuvitellut. Hänen virheensä. "Heath, löydä meille opas", Neoma kuiskutti linnulle ja lähetti sen matkaan. Kimakasti kirkaisten Heath katosi puiden lehtien välistä taivaalle. Huokaisten Neo päätti pitää hieman taukoa, ja istuutui läheiselle kaatuneen puun rungolle lepuuttamaan jalkojaan. Ehkä Heath löytäisi heille apua.
Kannolla istuessaan Neo katseli puihin ja harkitsi, uskaltaisikohan hän lähteä kiipeämään johonkin noista suurista ja vanhoista puista nähdäkseen taivaan. Öinen tähtitaivas antaisi hänelle osviittaa siitä, missä hän oli ja minne hänen olisi mentävä. Myös auringon asento antaisi hänen niin kipeästi tarvitsemiaan suuntaohjeita.
Juuri kun Neoma oli ryhtymässä tuumasta toimeen, hän kuuli Heathin tutun kirkaisun läheltä. Lintu oli tulossa takaisin, ja Neoma toivoi että tämä toisi apua mukanaan.