Post by Catsha on Jul 29, 2014 2:39:38 GMT 2
On päiviä, jolloin kaikki menee täsmälleen, kuten haluaa. Mutta on myös päiviä, jolloin kaikki, jonka on mahdollista mennä pieleen, menee pieleen. Tänään oli yksi noista päivistä. Tehirae oli tylsistynyt ja todennut, että vuorilla voisi olla viileämpää ja mukavampaa. Niinpä herttua oli suunnannut kohti vuoria, mutta voimakkaat tuulet olivat hidastaneet ja uuvuttaneet hänet. Nyt kun hän laskeutui vuorille myöhään iltapäivällä, kaikki into vaellella vuorilla oli tiessään.
Ja nyt, kun hän oli muuttanut muotoaan, hän ei pystynyt väsyneenä muuttamaan muotoaan. Energiaa ja keskittymiskykyä oli liian vähän, jotta hän olisi halunnut ottaa sen riskin. Niinpä hän lähti tallustelemaan vuoristotietä eteenpäin, vailla päämäärää. Hän tiesi, että lähistöllä oli pieni kylä, josta kyllä löytyisi suojaa yöksi. Tehiraeta ei todellakaan huvittaisi viettää yötään ulkosalla, vuoristossa. Täältä löytyi kenties luolia, mutta ne olivat usein kosteita tai sokkeloisia tai muuten epämukavia. Lohikäärme ei halunnut ryömiä ihmishahmossaan luolaan, josta ei pääsisi lohikäärmeenä ulos. Sellainen ansa voisi koitua kuolemaksi. Muitakin syitä oli, eikä vähäisimpänä se, että herttua ei nauttinut vieraissa luolissa nukkumisesta. Ne olivat eri asia. Ne haisivat tuntemattomalta.
Aurinko hiipi varkain kohti taivaanraantaa. Sitä ei huomannut, mutta pian olisi pimeää. Aurinko laskisi vuorten taa, ja tässä laaksossa tulisi pimeää. Tehirae ei kuitenkaan kiinnittänyt siihen huomiota, sillä hänen huomionsa oli kiinnittynyt polunristeykseen. Missähän suunnassa kylä oli? Tehirae ei ollut käynyt täällä moneen sataan vuoteen. Jos olisi käynyt, hän olisi myös tiennyt, että mitään löydettävää kylää ei enää ollut.
Kylä oli tuhoutunut erään viheliäisen peikkolauman kynsissä. Tuo lauma oli teurastanut puolet kyläläisistä, ja loput olivat paenneet Laaksoon. Siellä, kenties, he olivat aloittaneet uuden elämän.
Tuosta kaikesta tietämättömänä Tehirae nyt pähkäili, kumman polun valita. Lopulta hän päätyi vasemman puoleiseen polkuun, joka johti ylemmäs. Kylä oli sijainnut suhteellisen korkealla vuoren rinteellä, poissa katseilta, niin maasta kuin ilmastakin. Paikassa, jota olisi muka ollut helppo puolustaa, kaiken järjen mukaan. Jos olisi ollut miehiä, jotka olisivat puolustaneet sitä.
Tehirae siis valitsi vasemmanpuoleisen polun. Hän lähti kävelemään kädet taskuissa eteenpäin. Herttua oli taas erehtynyt. Hän oli suuntaamassa liian korkealle, paikasta jossa kylä oli sijainnut. Tänään todellakin kaikki meni pieleen, mikä tulisi herttualle hyvin pian selväksi. Mutta kenties päivässä olisi jotakin hyvääkin, ken tietää?
Käveltyään vähän matkaa, auringon jo ollessa lohikäärmeen harmiksi todella painumaisillaan mailleen, Tehirae huomasi jonkun kyyristelemässä tiellä. Tehirae valpastui. Olisiko kyseessä ystävä vai vihollinen?
//Himiä paikalle toivoisin ^.^ Berano olisi myös kovasti tervetullut //
Ja nyt, kun hän oli muuttanut muotoaan, hän ei pystynyt väsyneenä muuttamaan muotoaan. Energiaa ja keskittymiskykyä oli liian vähän, jotta hän olisi halunnut ottaa sen riskin. Niinpä hän lähti tallustelemaan vuoristotietä eteenpäin, vailla päämäärää. Hän tiesi, että lähistöllä oli pieni kylä, josta kyllä löytyisi suojaa yöksi. Tehiraeta ei todellakaan huvittaisi viettää yötään ulkosalla, vuoristossa. Täältä löytyi kenties luolia, mutta ne olivat usein kosteita tai sokkeloisia tai muuten epämukavia. Lohikäärme ei halunnut ryömiä ihmishahmossaan luolaan, josta ei pääsisi lohikäärmeenä ulos. Sellainen ansa voisi koitua kuolemaksi. Muitakin syitä oli, eikä vähäisimpänä se, että herttua ei nauttinut vieraissa luolissa nukkumisesta. Ne olivat eri asia. Ne haisivat tuntemattomalta.
Aurinko hiipi varkain kohti taivaanraantaa. Sitä ei huomannut, mutta pian olisi pimeää. Aurinko laskisi vuorten taa, ja tässä laaksossa tulisi pimeää. Tehirae ei kuitenkaan kiinnittänyt siihen huomiota, sillä hänen huomionsa oli kiinnittynyt polunristeykseen. Missähän suunnassa kylä oli? Tehirae ei ollut käynyt täällä moneen sataan vuoteen. Jos olisi käynyt, hän olisi myös tiennyt, että mitään löydettävää kylää ei enää ollut.
Kylä oli tuhoutunut erään viheliäisen peikkolauman kynsissä. Tuo lauma oli teurastanut puolet kyläläisistä, ja loput olivat paenneet Laaksoon. Siellä, kenties, he olivat aloittaneet uuden elämän.
Tuosta kaikesta tietämättömänä Tehirae nyt pähkäili, kumman polun valita. Lopulta hän päätyi vasemman puoleiseen polkuun, joka johti ylemmäs. Kylä oli sijainnut suhteellisen korkealla vuoren rinteellä, poissa katseilta, niin maasta kuin ilmastakin. Paikassa, jota olisi muka ollut helppo puolustaa, kaiken järjen mukaan. Jos olisi ollut miehiä, jotka olisivat puolustaneet sitä.
Tehirae siis valitsi vasemmanpuoleisen polun. Hän lähti kävelemään kädet taskuissa eteenpäin. Herttua oli taas erehtynyt. Hän oli suuntaamassa liian korkealle, paikasta jossa kylä oli sijainnut. Tänään todellakin kaikki meni pieleen, mikä tulisi herttualle hyvin pian selväksi. Mutta kenties päivässä olisi jotakin hyvääkin, ken tietää?
Käveltyään vähän matkaa, auringon jo ollessa lohikäärmeen harmiksi todella painumaisillaan mailleen, Tehirae huomasi jonkun kyyristelemässä tiellä. Tehirae valpastui. Olisiko kyseessä ystävä vai vihollinen?
//Himiä paikalle toivoisin ^.^ Berano olisi myös kovasti tervetullut //