Post by Deltamary on Mar 17, 2014 22:20:34 GMT 2
//Dailow //
Hartive, tuo Lyrathin suurkaupungeista epäilemättä hiljaisin, lepäsi raukeana pakkasaamun auringonvalossa. Oli yksi niistä harvinaisista päivistä, jolloin ei tuullut juuri lainkaan, ja pienen pienet- tuskin silmin erotettuvat lumihiutaleet tekivat aamunsarastuksesta kirjaimellisesti kristallin kirkkaan. Hiljainen kaupunki imi ahneesti sitä lämpöä, jota vuoriston lomasta paistava aurinko sille soi. Vähitellen kaunis aamu alkoi herätellä esiin kaupungin asukkaitakin, ja ilma täyttyi sitä mukaa erinäisistä äänistä: kärrynpyörien kolinasta, juhtien kavioiden ja sorkkien terävästä kopinasta ja vaimeasta puheensorinasta. Aivan kuin kaupunki olisi ennen lopullista heräämistä vetänyt syvään henkeä ja sitten korkeiden savupiippujen suut alkoivat tupruttaa harmaata savua kuin uloshengittäessä. Uusi päivä Hartivessa oli alkanut.
Pari punaisia kuultavia silmiä ilmestyi erään rahtilastin takaa, ja pian esiin pujahti kokonainen- pieni harmaansininen lohikäärme, jolla oli pieni ihmiskäsintehty laukku kaulassaan. Näky oli outo, mutta ei sitä toisaalta ollut kukaan ihmettelemässä. Otus oli viimein uskaltautunut liikkeelle, kun kärryjen ajuri oli kaikonnut kauemmaksi. Sulavasti ja kenenkään huomaamatta lohikäärme, joka ei ollut kookasta koiraa suurempi, löysi itselleen nopeasti turvallisen piilopaikan, jossa voisi suorittaa yhden maagisen maailman eriskummallisimmista muodonmuutoksista. Se ei kestänyt tolkuttoman kauaa, eikä ilmoille vapautunut mikäänlaisia sädehtiviä taikapilviä tai outoja huomiotaherättäviä välähdyksiä. Hetkessä, jossa ohikulkija olisi saattanut nähdä vilauksen jotain epäilyttävää ja sitten takaisin kääntyessään olisi saanut todistaa vain tuikitavallista maailmanmenoa, lohikäärme oli kutistunut hieman ja sitten noussut seisomaan. Onneton tai onnekas ohikulkija näkisi siinä vaiheessa paikalla enää vain sievän lapsen, joka ihmisten mittapuulla olisi ollut jotakuinkin 13-vuotias.
Nuori tyttö nousi haparoiden jaloilleen ja otti tukea lähellä olevasta kiviaidasta. Hänellä ei ollut kummoisia vaatteita, mutta ainakaan hän ei ollut alasti. Yksiolkainen paita roikkui puolihuolimattomasti tytön yllä, ja jalkoja peitti puoleen sääreen asti pussimaiset housut. Vaivihkaa tyttö nosti maasta laukun, jonka oli mukanaan tuonut. Sieltä hän veti esiin parin kenkiä ja kevyen viitan. Tyttö oli oppinut, että ilman niitä hän herätti luvattoman paljon huomiota ihmisten keskuudessä. Ilmeisesti nuo hassut otukset eivät kestäneet talven kylmyyttä ilman lainanahkoja ja turkiksia. Muina ihmisinä tyttö astui esiin kadulle ja lähti etenemään kohti Hartiven keskustaa, jossa olisi vilkkaampaa. Väkijoukko tiesi tytölle tointa, ja sitä varten hän oli täällä tänään.
Nuorikko lähestyi hymyillen kadunpäässä näkyvää ihmisvilinää ja suki toisella kädellään suippoja haltiakorviaan, jotka olivat hänestä niin kovin huvittavat. Oli aika aloittaa päivän työt. Tyttö kutsui itseään..
Canomielaksi.
Hartive, tuo Lyrathin suurkaupungeista epäilemättä hiljaisin, lepäsi raukeana pakkasaamun auringonvalossa. Oli yksi niistä harvinaisista päivistä, jolloin ei tuullut juuri lainkaan, ja pienen pienet- tuskin silmin erotettuvat lumihiutaleet tekivat aamunsarastuksesta kirjaimellisesti kristallin kirkkaan. Hiljainen kaupunki imi ahneesti sitä lämpöä, jota vuoriston lomasta paistava aurinko sille soi. Vähitellen kaunis aamu alkoi herätellä esiin kaupungin asukkaitakin, ja ilma täyttyi sitä mukaa erinäisistä äänistä: kärrynpyörien kolinasta, juhtien kavioiden ja sorkkien terävästä kopinasta ja vaimeasta puheensorinasta. Aivan kuin kaupunki olisi ennen lopullista heräämistä vetänyt syvään henkeä ja sitten korkeiden savupiippujen suut alkoivat tupruttaa harmaata savua kuin uloshengittäessä. Uusi päivä Hartivessa oli alkanut.
Pari punaisia kuultavia silmiä ilmestyi erään rahtilastin takaa, ja pian esiin pujahti kokonainen- pieni harmaansininen lohikäärme, jolla oli pieni ihmiskäsintehty laukku kaulassaan. Näky oli outo, mutta ei sitä toisaalta ollut kukaan ihmettelemässä. Otus oli viimein uskaltautunut liikkeelle, kun kärryjen ajuri oli kaikonnut kauemmaksi. Sulavasti ja kenenkään huomaamatta lohikäärme, joka ei ollut kookasta koiraa suurempi, löysi itselleen nopeasti turvallisen piilopaikan, jossa voisi suorittaa yhden maagisen maailman eriskummallisimmista muodonmuutoksista. Se ei kestänyt tolkuttoman kauaa, eikä ilmoille vapautunut mikäänlaisia sädehtiviä taikapilviä tai outoja huomiotaherättäviä välähdyksiä. Hetkessä, jossa ohikulkija olisi saattanut nähdä vilauksen jotain epäilyttävää ja sitten takaisin kääntyessään olisi saanut todistaa vain tuikitavallista maailmanmenoa, lohikäärme oli kutistunut hieman ja sitten noussut seisomaan. Onneton tai onnekas ohikulkija näkisi siinä vaiheessa paikalla enää vain sievän lapsen, joka ihmisten mittapuulla olisi ollut jotakuinkin 13-vuotias.
Nuori tyttö nousi haparoiden jaloilleen ja otti tukea lähellä olevasta kiviaidasta. Hänellä ei ollut kummoisia vaatteita, mutta ainakaan hän ei ollut alasti. Yksiolkainen paita roikkui puolihuolimattomasti tytön yllä, ja jalkoja peitti puoleen sääreen asti pussimaiset housut. Vaivihkaa tyttö nosti maasta laukun, jonka oli mukanaan tuonut. Sieltä hän veti esiin parin kenkiä ja kevyen viitan. Tyttö oli oppinut, että ilman niitä hän herätti luvattoman paljon huomiota ihmisten keskuudessä. Ilmeisesti nuo hassut otukset eivät kestäneet talven kylmyyttä ilman lainanahkoja ja turkiksia. Muina ihmisinä tyttö astui esiin kadulle ja lähti etenemään kohti Hartiven keskustaa, jossa olisi vilkkaampaa. Väkijoukko tiesi tytölle tointa, ja sitä varten hän oli täällä tänään.
Nuorikko lähestyi hymyillen kadunpäässä näkyvää ihmisvilinää ja suki toisella kädellään suippoja haltiakorviaan, jotka olivat hänestä niin kovin huvittavat. Oli aika aloittaa päivän työt. Tyttö kutsui itseään..
Canomielaksi.