Post by Deleted on Feb 6, 2014 21:49:20 GMT 2
// Himwaaaatth Otsikkoon ei jäänyt luovuutta... //
Sonia liikkui ketterästi metsän siimeksessä puskien ohi osumatta niihin. Hän pysähtyi hetkeksi, katseli joka suuntaan nopeasti, haisteli tuulta ja jatkoi taas matkaa. Olisi jo aikakin, että hän saisi myytävää. Tai edes syötävää. Edellisestä saaliista oli kulunut jo jonkin aikaa, olihan hän vahingossa joutunut vuoristolle ja joutunut tarpomaan turhaan ties missä. Sonia tunsi kuin olisi taas kotona kun näki ensimmäiset puut metsän laidalta ja ajatus monista elävistä olennoista tuntui hyvältä.
Sonia laskeutui polvelleen ja laski kätensä maahan. Hän keskittyi ja kuunteli ruohikkoa, maata ja pusikkoja. Hän seurasi tuulta, kunnes tunsi kosketuksen eläimestä. 20 metriä, eteenpäin. Sonia ei tunnistanut eläintä, mutta toivoi että se olisi mahdollisimman iso. Ehkäpä isompi kuin se edellinen jäniseläin joka maistui vain kuivalta kaarnalta. Sonia lähti juoksemaan sulavasti puskien ja kantojen ohitse. Hän hidasti tahtiaan päästessään lähemmäs, kiipesi puuhun ja otti jousensa pois olaltaan. Sonia tuijotti silmät suurina kohti puskia ja yritti erottaa lehtien vihreän seasta turkkia. Sonian suuhun tulvahti sylkeä, hänen nähdessään sarvekkaan ja ylpeän olennon edessään.
Tuosta jos jostain saa lihaa...
Sonia huomasi miten nälkäinen oli kun hänen kätensä alkoivat täristä jo hieman. Koittaen rauhoittaa tärisevät kätensä hän kurkotti sormillaan nuoliviiniin ja hivelsi nuolen sulkia.
Ei, ei vielä. Täytyy päästä lähemmäs.
Sonia laskeutui puusta, käveli kyykyssä lähimmän puskan viereen ja tuijotti palavasti sarvekasta. Hän haparoi hetken ja osui tärinässään oksaan katkaisten sen. Sarvekas nosti päänsä ja tuijotti Sonian suuntaan.
Nyt jos ei koskaan, Sonia ajatteli, vetäisi nuolen kotelostaan ja asetteli sen nopeasti jouselle. Hän jännitti jousta pitäessään sitä vielä alhaalla, otti muutaman askeleen lähemmäs ja tähtäsi. Nuoli lennähti roimasti ohi ja sarvekas pyrähti juoksuun. Muutaman kirosanan päästelemänä Sonia lähti perään. Tätä hän ei munaisi. Tuon hän kaataisi vaikka joutuisikin upottamaan useamman nuolen. Sonia hyppelehti puskien ja kantojen yli ja sopivissa kohdissa antoi nuolen lennähtää. Edessä alkoi näkyä taas metsän laitaa ja Sonia kokeili montako nuolta oli jäljellä. Vain muutama, joten nyt olisi oikea aika osumiseen. Hän otti nuolen ja tähtäsi sarvekasta. Hän seurasi sen liikkeitä hetken, kunnes se hypähti pusikkoon. Nuoli seurasi perässä ja puskasta kuului eläimen viimeinen äännähdys. Sonia juoksi riemukkaasti puskalle ja otti veitsensä kengästä. Mutta puskan takana ei ollutkaan sarvekas. Sarvet tälläkin olivat, mutta eläin oli rutkasti pienempi. Nuoli oli uponnut suoraan kaulaan ja veri virtasi maahan kun vuohi rääkyi viimeiset äänet kurkustaan.
Sonia liikkui ketterästi metsän siimeksessä puskien ohi osumatta niihin. Hän pysähtyi hetkeksi, katseli joka suuntaan nopeasti, haisteli tuulta ja jatkoi taas matkaa. Olisi jo aikakin, että hän saisi myytävää. Tai edes syötävää. Edellisestä saaliista oli kulunut jo jonkin aikaa, olihan hän vahingossa joutunut vuoristolle ja joutunut tarpomaan turhaan ties missä. Sonia tunsi kuin olisi taas kotona kun näki ensimmäiset puut metsän laidalta ja ajatus monista elävistä olennoista tuntui hyvältä.
Sonia laskeutui polvelleen ja laski kätensä maahan. Hän keskittyi ja kuunteli ruohikkoa, maata ja pusikkoja. Hän seurasi tuulta, kunnes tunsi kosketuksen eläimestä. 20 metriä, eteenpäin. Sonia ei tunnistanut eläintä, mutta toivoi että se olisi mahdollisimman iso. Ehkäpä isompi kuin se edellinen jäniseläin joka maistui vain kuivalta kaarnalta. Sonia lähti juoksemaan sulavasti puskien ja kantojen ohitse. Hän hidasti tahtiaan päästessään lähemmäs, kiipesi puuhun ja otti jousensa pois olaltaan. Sonia tuijotti silmät suurina kohti puskia ja yritti erottaa lehtien vihreän seasta turkkia. Sonian suuhun tulvahti sylkeä, hänen nähdessään sarvekkaan ja ylpeän olennon edessään.
Tuosta jos jostain saa lihaa...
Sonia huomasi miten nälkäinen oli kun hänen kätensä alkoivat täristä jo hieman. Koittaen rauhoittaa tärisevät kätensä hän kurkotti sormillaan nuoliviiniin ja hivelsi nuolen sulkia.
Ei, ei vielä. Täytyy päästä lähemmäs.
Sonia laskeutui puusta, käveli kyykyssä lähimmän puskan viereen ja tuijotti palavasti sarvekasta. Hän haparoi hetken ja osui tärinässään oksaan katkaisten sen. Sarvekas nosti päänsä ja tuijotti Sonian suuntaan.
Nyt jos ei koskaan, Sonia ajatteli, vetäisi nuolen kotelostaan ja asetteli sen nopeasti jouselle. Hän jännitti jousta pitäessään sitä vielä alhaalla, otti muutaman askeleen lähemmäs ja tähtäsi. Nuoli lennähti roimasti ohi ja sarvekas pyrähti juoksuun. Muutaman kirosanan päästelemänä Sonia lähti perään. Tätä hän ei munaisi. Tuon hän kaataisi vaikka joutuisikin upottamaan useamman nuolen. Sonia hyppelehti puskien ja kantojen yli ja sopivissa kohdissa antoi nuolen lennähtää. Edessä alkoi näkyä taas metsän laitaa ja Sonia kokeili montako nuolta oli jäljellä. Vain muutama, joten nyt olisi oikea aika osumiseen. Hän otti nuolen ja tähtäsi sarvekasta. Hän seurasi sen liikkeitä hetken, kunnes se hypähti pusikkoon. Nuoli seurasi perässä ja puskasta kuului eläimen viimeinen äännähdys. Sonia juoksi riemukkaasti puskalle ja otti veitsensä kengästä. Mutta puskan takana ei ollutkaan sarvekas. Sarvet tälläkin olivat, mutta eläin oli rutkasti pienempi. Nuoli oli uponnut suoraan kaulaan ja veri virtasi maahan kun vuohi rääkyi viimeiset äänet kurkustaan.