Post by Deleted on Jan 31, 2014 21:58:32 GMT 2
// Eli Caldera ja Sparx :> //
Daeron oli kierrellyt ympäri eteläisiä alueita, auttaen lähikylien asukkaita eläintensä kanssa. Se oli ollut haastavaa, toiminnallista, mutta myös hyvin mukavaa ja rentouttavaa. Tämä oli se, mistä Daeron nautti, mitä hän tykkäsi tehdä ja mikä sai hänet tuntemaan itsensä tärkeäksi. Haltia ei voinut kieltää sitä, etteikö työ pitänyt myös hyvin ajatuksia kasassa. Viimeaikoina Daeron oli huomannut odottavansa tapaavansa Sparxin uudelleen, ja hänen aatoksensa harhautuivat helposti lohikäärmeystävään, jos ei hän tehnyt jotain konkreettisesti tärkeää. Matkustaminen oli vienyt Daeronin aivan toiselle puolelle eteläisiä alueita, ja hänellä tulisi olemaan pitkä matka kotiin. Mutta Daeron ei itsekkään ollut varma, johtuiko hänen työintonsa pelkästään halusta auttaa eläimiä, vai halusta unohtaa Sparx. Hän ei ollut käynyt, mikä toki harmitti haltiaa, muttei tuottanut pettymystä. Daeron oli tiennyt kyllä, ettei näkisi Sparxia varmaan uudelleen, paitsi ehkä sattumalta. Hän ei ollut vihainen tai katkera, hän oli tottunut asiaan. Ja saipahan haltia ainakin syyn käydä kiertämässä vähän lähimaastoja.
Daeron oli viettänyt melkein koko päivän yhdessä maalaistalossa, ja lähti jatkamaan matkaa vasta pimeällä, vaikka olisikin tilan omistajan mukaan voinut jäädä yöksi. Mutta Daeron ei halunnut olla vaivaksi. Hänellä oli sitä paitsi kiire kotiin, sielläkin odottaisi potilaita. Mutta kotiin ei päässyt ihan helposti. Ensinnäkin, pelkästään matka ratsain veisi pari päivää. Eikä Daeron voinut edes aavistaa, miten huono onni hänellä tulisi olemaan. Metsä ei vielä ollut tiheimmillään, se oli osittain niittyä, luultavasti täällä laidunsi lampaita tai vuohia, jotka söivät osan nuorten puiden versoista ja pitivät kasvustot kurissa. Daeronin ratsu, pieni tamma, alkoi kuitenkin jossain vaiheessa käyttäytyä levottomasti. Roistonrohkeus oli kotona, iso ori oli ansainnut pari päivää lomaa, eikä haltia oikein ollut tottunut tähän, lainaksi saamaansa pikkutammaan. Se oli niin hermostunut, ja alkoi nytkin vikuroimaan hieman. Se oli nähnyt jotain, mitä Daeron ei tarkoista aisteistaan huolimatta ollut vielä huomannut. Ja kun hän huomasi, oli liian myöhäistä puollustautua. Ratsastaessaan puun alitse, yhdeltä sen oksalta hyppäsi joku suoraan Daeronin niskaan, suistaen haltian satulasta. Hevonen lähti juoksemaan paniikissa kauemmas, kadoten saman tien metsän pimentoihin, ja vieden myös satulaan kiinnitetyn miekan mennessään. Daeron toipui kyllä iskusta nopeasti, mutta hänen kimppuunsa kävi vielä kaksi muuta, huppupäistä miestä. Yrityksestä ja vastarinnasta huolimatta, yhdestä, aseettomasta haltiasta ei ollut vastusta neljälle miehelle, ja yksi heistä iski Daeronia takaraivoon sellaisella voimalla, että haltia menetti tajunsa ja lysähti maahan.
Daeron oli kierrellyt ympäri eteläisiä alueita, auttaen lähikylien asukkaita eläintensä kanssa. Se oli ollut haastavaa, toiminnallista, mutta myös hyvin mukavaa ja rentouttavaa. Tämä oli se, mistä Daeron nautti, mitä hän tykkäsi tehdä ja mikä sai hänet tuntemaan itsensä tärkeäksi. Haltia ei voinut kieltää sitä, etteikö työ pitänyt myös hyvin ajatuksia kasassa. Viimeaikoina Daeron oli huomannut odottavansa tapaavansa Sparxin uudelleen, ja hänen aatoksensa harhautuivat helposti lohikäärmeystävään, jos ei hän tehnyt jotain konkreettisesti tärkeää. Matkustaminen oli vienyt Daeronin aivan toiselle puolelle eteläisiä alueita, ja hänellä tulisi olemaan pitkä matka kotiin. Mutta Daeron ei itsekkään ollut varma, johtuiko hänen työintonsa pelkästään halusta auttaa eläimiä, vai halusta unohtaa Sparx. Hän ei ollut käynyt, mikä toki harmitti haltiaa, muttei tuottanut pettymystä. Daeron oli tiennyt kyllä, ettei näkisi Sparxia varmaan uudelleen, paitsi ehkä sattumalta. Hän ei ollut vihainen tai katkera, hän oli tottunut asiaan. Ja saipahan haltia ainakin syyn käydä kiertämässä vähän lähimaastoja.
Daeron oli viettänyt melkein koko päivän yhdessä maalaistalossa, ja lähti jatkamaan matkaa vasta pimeällä, vaikka olisikin tilan omistajan mukaan voinut jäädä yöksi. Mutta Daeron ei halunnut olla vaivaksi. Hänellä oli sitä paitsi kiire kotiin, sielläkin odottaisi potilaita. Mutta kotiin ei päässyt ihan helposti. Ensinnäkin, pelkästään matka ratsain veisi pari päivää. Eikä Daeron voinut edes aavistaa, miten huono onni hänellä tulisi olemaan. Metsä ei vielä ollut tiheimmillään, se oli osittain niittyä, luultavasti täällä laidunsi lampaita tai vuohia, jotka söivät osan nuorten puiden versoista ja pitivät kasvustot kurissa. Daeronin ratsu, pieni tamma, alkoi kuitenkin jossain vaiheessa käyttäytyä levottomasti. Roistonrohkeus oli kotona, iso ori oli ansainnut pari päivää lomaa, eikä haltia oikein ollut tottunut tähän, lainaksi saamaansa pikkutammaan. Se oli niin hermostunut, ja alkoi nytkin vikuroimaan hieman. Se oli nähnyt jotain, mitä Daeron ei tarkoista aisteistaan huolimatta ollut vielä huomannut. Ja kun hän huomasi, oli liian myöhäistä puollustautua. Ratsastaessaan puun alitse, yhdeltä sen oksalta hyppäsi joku suoraan Daeronin niskaan, suistaen haltian satulasta. Hevonen lähti juoksemaan paniikissa kauemmas, kadoten saman tien metsän pimentoihin, ja vieden myös satulaan kiinnitetyn miekan mennessään. Daeron toipui kyllä iskusta nopeasti, mutta hänen kimppuunsa kävi vielä kaksi muuta, huppupäistä miestä. Yrityksestä ja vastarinnasta huolimatta, yhdestä, aseettomasta haltiasta ei ollut vastusta neljälle miehelle, ja yksi heistä iski Daeronia takaraivoon sellaisella voimalla, että haltia menetti tajunsa ja lysähti maahan.