Post by Deleted on Dec 17, 2013 21:29:16 GMT 2
/Räyhä ja Jericho tänne, please! :)/
Éltha tunsi adrenaliinin virtaavan hullun lailla suonissaan. Hän juoksi vuoren rinnettä alas niin nopeasti kuin jaloistaan pääsi, muutaman kerran tasapainokin oli pettää, mutta kädessä oleva jousi pelasti haltian suuremmilta horjahduksilta. Pellavapää vilkaisi muutaman kerran olkansa yli kuullessaan vuorenpeikkojen örinän puiden lomasta - nuo talloivat pensaat alleen ja pitivät nekin kiitettävää vauhtia yllä jahdatessaan pientä haltiaa. Élthalla ei ollut harmainta hajua siitä, mihin suuntaan hän oli lähtenyt juoksemaan saatika mihin hänen olisi pitänyt suunnata karistakseen moiset iljetykset kannoiltaan. Nainen tarttui muutamaan puun oksaan heilauttaen itsensä suurempien purojen yli, sitten hän tömähti jälleen pehmeälle maalle ja jatkoi juoksemista. Peikot eivät näyttäneet isoista ruhoistaan ja kookkaista vatsoistaan huolimatta väsyvän millään ja hetken Éltha ehti jopa pelätä, että pian ne seuraisivat häntä niin kauan kuin hän itse väsyisi tai päätyisi johonkin viattomaan kyläpahaseen. Haltia kuitenkin joutui pian pysähtymään, sillä hän oli tullut umpikujaan.
"Hemmetti."
Haltia seisoi korkealla kallionkielekkeellä, jonka alapuolella virtasi suuri joki. Se laskeutui jyrkähköön koskeen, vesi velloi kivien välissä pelottavan nopeasti. Éltha kääntyi hengästyneenä ympäri kuullessaan kolmen peikon askeleet takaansa. Nuo seisoivat tyytyväisinä haltian ja tuon pakotien välissä - ne kirjaimellisesti täyttivät polun eikä Élthalla ollut mitään mahdollisuutta edes yrittää päästä niiden ohi. Haltia peruutti muutaman askeleen, mutta hänen kantapäänsä hipoi jo kallion reunaa. Nainen puri hammastaan ja vilkaisi alas virtaavaan jokeen. Hän ei ollut mikään kovin hyvä uimari ja tähän aikaan vuodesta vesikin oli jo melko kylmää, sillä talvi oli tulossa ja tuulet olivat viilentyneet. Éltha kuitenkin tiesi, että mikäli hän ei halunnut päästä peikkojen illalislistalle, täytyi hänen yksinkertaisesti ottaa suuri riski ja hypätä. Haltia asetti jousen tiukasti selkäänsä ja peikkojen lähestyessä hän viimein kääntyi ja hiljaa rukoillen hyppäsi alas kielekkeeltä.
Veteen iskeytyessään Éltha sulki silmänsä tiukasti. Voimakas virta heitteli haltiaa veden alla ympäriinsä eikä hänen sirolla kehollaan ollut mitään mahdollisuutta taistella pyörteiden voimaa vastaan. Toisinaan ne puskivat hänet pinnalle niin, että hän saattoi vetää happea keuhkoihinsa. Melko pian virta kuitenkin kuljetti haltian koskeen, jonka kiviin nainen löi niin kätensä kuin jalkansakin. Koski oli armoton, eikä se haltian huudoista huolimatta päästänyt tuota otteestaan saatika lähellekään rantaa. Kylmä vesi pisteli haltian ihoa, mutta hän tunsi pikku hiljaa myös väsyvänsä - hän yritti tehdä kaikkensa pysyäkseen pinnalla, mutta vaahtopäät iskivät häntä pinnan alle ja pian haltia tunsikin kylmän veden ryöppyävän keuhkoihinsa. Éltha ei voinut kuin toivoa, että koski rauhoittuisi pian ja laskeutuisi pieneen lampeen tai järveen, josta hän voisi vielä viimeisillä voimillaan raahautua rantaan ja pelastua.
Éltha tunsi adrenaliinin virtaavan hullun lailla suonissaan. Hän juoksi vuoren rinnettä alas niin nopeasti kuin jaloistaan pääsi, muutaman kerran tasapainokin oli pettää, mutta kädessä oleva jousi pelasti haltian suuremmilta horjahduksilta. Pellavapää vilkaisi muutaman kerran olkansa yli kuullessaan vuorenpeikkojen örinän puiden lomasta - nuo talloivat pensaat alleen ja pitivät nekin kiitettävää vauhtia yllä jahdatessaan pientä haltiaa. Élthalla ei ollut harmainta hajua siitä, mihin suuntaan hän oli lähtenyt juoksemaan saatika mihin hänen olisi pitänyt suunnata karistakseen moiset iljetykset kannoiltaan. Nainen tarttui muutamaan puun oksaan heilauttaen itsensä suurempien purojen yli, sitten hän tömähti jälleen pehmeälle maalle ja jatkoi juoksemista. Peikot eivät näyttäneet isoista ruhoistaan ja kookkaista vatsoistaan huolimatta väsyvän millään ja hetken Éltha ehti jopa pelätä, että pian ne seuraisivat häntä niin kauan kuin hän itse väsyisi tai päätyisi johonkin viattomaan kyläpahaseen. Haltia kuitenkin joutui pian pysähtymään, sillä hän oli tullut umpikujaan.
"Hemmetti."
Haltia seisoi korkealla kallionkielekkeellä, jonka alapuolella virtasi suuri joki. Se laskeutui jyrkähköön koskeen, vesi velloi kivien välissä pelottavan nopeasti. Éltha kääntyi hengästyneenä ympäri kuullessaan kolmen peikon askeleet takaansa. Nuo seisoivat tyytyväisinä haltian ja tuon pakotien välissä - ne kirjaimellisesti täyttivät polun eikä Élthalla ollut mitään mahdollisuutta edes yrittää päästä niiden ohi. Haltia peruutti muutaman askeleen, mutta hänen kantapäänsä hipoi jo kallion reunaa. Nainen puri hammastaan ja vilkaisi alas virtaavaan jokeen. Hän ei ollut mikään kovin hyvä uimari ja tähän aikaan vuodesta vesikin oli jo melko kylmää, sillä talvi oli tulossa ja tuulet olivat viilentyneet. Éltha kuitenkin tiesi, että mikäli hän ei halunnut päästä peikkojen illalislistalle, täytyi hänen yksinkertaisesti ottaa suuri riski ja hypätä. Haltia asetti jousen tiukasti selkäänsä ja peikkojen lähestyessä hän viimein kääntyi ja hiljaa rukoillen hyppäsi alas kielekkeeltä.
Veteen iskeytyessään Éltha sulki silmänsä tiukasti. Voimakas virta heitteli haltiaa veden alla ympäriinsä eikä hänen sirolla kehollaan ollut mitään mahdollisuutta taistella pyörteiden voimaa vastaan. Toisinaan ne puskivat hänet pinnalle niin, että hän saattoi vetää happea keuhkoihinsa. Melko pian virta kuitenkin kuljetti haltian koskeen, jonka kiviin nainen löi niin kätensä kuin jalkansakin. Koski oli armoton, eikä se haltian huudoista huolimatta päästänyt tuota otteestaan saatika lähellekään rantaa. Kylmä vesi pisteli haltian ihoa, mutta hän tunsi pikku hiljaa myös väsyvänsä - hän yritti tehdä kaikkensa pysyäkseen pinnalla, mutta vaahtopäät iskivät häntä pinnan alle ja pian haltia tunsikin kylmän veden ryöppyävän keuhkoihinsa. Éltha ei voinut kuin toivoa, että koski rauhoittuisi pian ja laskeutuisi pieneen lampeen tai järveen, josta hän voisi vielä viimeisillä voimillaan raahautua rantaan ja pelastua.