Post by Deleted on Dec 16, 2013 20:49:46 GMT 2
//Tari ja Elli, estraadi on teidän ^^ //
Toukokuu teki loppuaan, sulattaen ne viimeisetkin lumikinokset ja tuoden linnun laulun Lyrathiin. Eläimet tulivat talviuniltaan ja hengittivät aamu usvaista kosteutta sisäänsä. Metsä oli hiljainen lukuun ottamatta pientä rapinaa ja suhinaa sieltä täältä. Eläimet nauttivat auringon lämmöstä joka pilkisteli lehtien lomitse. Mutta yhtäkkiä eläimet jähmettyivät ja tuntui, kuin koko metsä olisi hiljennyt. Sitten eläimet pakenivat paniikin omaisesti koloihinsa ja piiloihinsa. Sitten se kuului: kova raukea rääkäisy ilmoista ja suuri varjo kohosi metsän ylle. Eräs toisenlainen eläin oli päättänyt myös nauttia auringon lämmöstä ja raikkaasta aamu ilmasta: taivaalta käsin. Suuri punainen lohikäärme lenteli vuoren ja metsän väliä ja jotenkin se vaikutti hilpeältä. Läheisessä kylässä aamuvirkut katsoivat lohikäärmeen lentoa hivenen varuillaan mutta moni tiesi, ettei lohikäärme tulisi kylään ja tuhoaisi sitä. Kyseinen lohikäärme näkyi usein täällä päin taivaalla eikä se koskaan ollut tuhonnut mitään. Tietenkin moni uskoi että jonakin päivänä lohikäärme tulisi ja tekisi pahaa... mutta sitä päivää odotellessa, kyläläiset tyytyvät esittämään että lohikäärme oli heidän suurikokoinen maskottinsa.
Tietenkään kaikille kyläläisille tämä ei sopinut, saatikka metsästäjille/ex-ritareille. Nytkin neljän henkilön joukkio kävelivät metsässä, nuolet ja keihäät mukanaan.
"Mitä jos se suuttuu?" kysyi nuorin metsästäjistä. Tämä kalpeaihoinen nuorukainen tärisi hieman, saaden aikaan naurun remakkaa muissa.
"Totta hitossa se suuttuu, ellemme tapa sitä nopeasti. Sitten ei ole vaaraa että se koskaan tulisi tuhoamaan kylämme" yksi miehistä sanoi. Mies oli suurikokoinen ja tämän kaulassa roikkui nauha, jossa oli yksi suuri kynsi, mikä luultavammin oli jonkun lohikäärmeen koivesta. Metsästäjistä vanhin suki harmaata partaansa. Tämän ylväästä olemuksesta näki että tämä oli taannoin ollut ritari.
"Muistan kuin eilisen kuinka eräs lohikäärme tuli kartanoon ja tappoi kaiken siellä. Se oli surun päivä. Pirulainen vei jopa jalkani ja sokaisi toisen silmäni!" mies sanoi dramaattisesti ja kosketti mustan lapun peittämää silmää ja osoitti neljännelle metsästäjälle puista jalkaa, joka tuli esiin toisesta lahkeesta. Neljäs metsästäjä, isorintainen pikipää tuhahti.
"Olit varomaton ukkeli. Jos et olisi luikkinut karkuun kuin vauva, se luultavammin olisi syönyt sinut kokonaan" nainen sanoi karskisti, saaden vanhuksen kiroamaan yhtä raskaasti kuin merimies.
"Hiljaa! Se kuulee" suurikokoinen mies sanoi ja kohotti nyrkkiin puristetun kätensä. Kaikki paitsi nuorukainen pysähtyi ja tämä törmäsi naiseen, joka murahti ja veti puukon esiin, painaen sen pojan kaulalle.
"Yrititkö hipelöidä?" nainen suhisi. Nuorukainen punastui ja kalpeni.
"En, en todellakaan neiti! Anteeksi" poika vinkaisi. Nainen katsoi tätä säälivästi ja tönäisi hieman.
"Pidä hajurakoa ettei minun tarvitse leikata ulokkeitasi pois" nainen murahti ja pisti puukon tuppeensa. Poika nieleskeli ja nyökkäili ja katsoi taivaalle, jossa lohikäärme leijaili tietämättömänä kaikesta.
Suuri kokoisin kohotti jousensa ja tähtäsi kohti lohikäärmettä nuolella.
Tuuli pieksi nuoren lohikäärmeen kasvoja tämän leijaillessa tietämättömänä siitä, että hän oli vaarassa. Hän nautti auringon lämmöstä, tuulen vireestä ja pelkästä vapauden tunteesta saada lentää lintujen lailla. Talvi oli ollut kylmä ja pitkä ja saanut pojan masennuksen valtaan, hänen kökötellessä tulivuoren uumenissa. Hän oli silloin tällöin työntänyt kuononsa ulos, hakiessaan syötävää mutta muuten Artemis oli pysynyt sisätiloissa. Joskus hän oli mennyt majataloihin, että saisi syödä lämpimässä ja nauttia ehkä muidenkin seurasta (mikä oli harvinaista että hän halusi jonkun seuraa), mutta ei hänellä ollut varaa syödä montaakaan kertaa näin eikä hän mielellään tekisi työtäkään, ainakaan jos kyseessä oli ulkotyöskentelyä. Artemis antoi tuulen viedä häntä, hänen alkaessa pohtimaan, minne hän menisi, kunhan hän laskeutuisi...
//Anteeksi kökköys ja kesto ._. //
Toukokuu teki loppuaan, sulattaen ne viimeisetkin lumikinokset ja tuoden linnun laulun Lyrathiin. Eläimet tulivat talviuniltaan ja hengittivät aamu usvaista kosteutta sisäänsä. Metsä oli hiljainen lukuun ottamatta pientä rapinaa ja suhinaa sieltä täältä. Eläimet nauttivat auringon lämmöstä joka pilkisteli lehtien lomitse. Mutta yhtäkkiä eläimet jähmettyivät ja tuntui, kuin koko metsä olisi hiljennyt. Sitten eläimet pakenivat paniikin omaisesti koloihinsa ja piiloihinsa. Sitten se kuului: kova raukea rääkäisy ilmoista ja suuri varjo kohosi metsän ylle. Eräs toisenlainen eläin oli päättänyt myös nauttia auringon lämmöstä ja raikkaasta aamu ilmasta: taivaalta käsin. Suuri punainen lohikäärme lenteli vuoren ja metsän väliä ja jotenkin se vaikutti hilpeältä. Läheisessä kylässä aamuvirkut katsoivat lohikäärmeen lentoa hivenen varuillaan mutta moni tiesi, ettei lohikäärme tulisi kylään ja tuhoaisi sitä. Kyseinen lohikäärme näkyi usein täällä päin taivaalla eikä se koskaan ollut tuhonnut mitään. Tietenkin moni uskoi että jonakin päivänä lohikäärme tulisi ja tekisi pahaa... mutta sitä päivää odotellessa, kyläläiset tyytyvät esittämään että lohikäärme oli heidän suurikokoinen maskottinsa.
Tietenkään kaikille kyläläisille tämä ei sopinut, saatikka metsästäjille/ex-ritareille. Nytkin neljän henkilön joukkio kävelivät metsässä, nuolet ja keihäät mukanaan.
"Mitä jos se suuttuu?" kysyi nuorin metsästäjistä. Tämä kalpeaihoinen nuorukainen tärisi hieman, saaden aikaan naurun remakkaa muissa.
"Totta hitossa se suuttuu, ellemme tapa sitä nopeasti. Sitten ei ole vaaraa että se koskaan tulisi tuhoamaan kylämme" yksi miehistä sanoi. Mies oli suurikokoinen ja tämän kaulassa roikkui nauha, jossa oli yksi suuri kynsi, mikä luultavammin oli jonkun lohikäärmeen koivesta. Metsästäjistä vanhin suki harmaata partaansa. Tämän ylväästä olemuksesta näki että tämä oli taannoin ollut ritari.
"Muistan kuin eilisen kuinka eräs lohikäärme tuli kartanoon ja tappoi kaiken siellä. Se oli surun päivä. Pirulainen vei jopa jalkani ja sokaisi toisen silmäni!" mies sanoi dramaattisesti ja kosketti mustan lapun peittämää silmää ja osoitti neljännelle metsästäjälle puista jalkaa, joka tuli esiin toisesta lahkeesta. Neljäs metsästäjä, isorintainen pikipää tuhahti.
"Olit varomaton ukkeli. Jos et olisi luikkinut karkuun kuin vauva, se luultavammin olisi syönyt sinut kokonaan" nainen sanoi karskisti, saaden vanhuksen kiroamaan yhtä raskaasti kuin merimies.
"Hiljaa! Se kuulee" suurikokoinen mies sanoi ja kohotti nyrkkiin puristetun kätensä. Kaikki paitsi nuorukainen pysähtyi ja tämä törmäsi naiseen, joka murahti ja veti puukon esiin, painaen sen pojan kaulalle.
"Yrititkö hipelöidä?" nainen suhisi. Nuorukainen punastui ja kalpeni.
"En, en todellakaan neiti! Anteeksi" poika vinkaisi. Nainen katsoi tätä säälivästi ja tönäisi hieman.
"Pidä hajurakoa ettei minun tarvitse leikata ulokkeitasi pois" nainen murahti ja pisti puukon tuppeensa. Poika nieleskeli ja nyökkäili ja katsoi taivaalle, jossa lohikäärme leijaili tietämättömänä kaikesta.
Suuri kokoisin kohotti jousensa ja tähtäsi kohti lohikäärmettä nuolella.
Tuuli pieksi nuoren lohikäärmeen kasvoja tämän leijaillessa tietämättömänä siitä, että hän oli vaarassa. Hän nautti auringon lämmöstä, tuulen vireestä ja pelkästä vapauden tunteesta saada lentää lintujen lailla. Talvi oli ollut kylmä ja pitkä ja saanut pojan masennuksen valtaan, hänen kökötellessä tulivuoren uumenissa. Hän oli silloin tällöin työntänyt kuononsa ulos, hakiessaan syötävää mutta muuten Artemis oli pysynyt sisätiloissa. Joskus hän oli mennyt majataloihin, että saisi syödä lämpimässä ja nauttia ehkä muidenkin seurasta (mikä oli harvinaista että hän halusi jonkun seuraa), mutta ei hänellä ollut varaa syödä montaakaan kertaa näin eikä hän mielellään tekisi työtäkään, ainakaan jos kyseessä oli ulkotyöskentelyä. Artemis antoi tuulen viedä häntä, hänen alkaessa pohtimaan, minne hän menisi, kunhan hän laskeutuisi...
//Anteeksi kökköys ja kesto ._. //