Post by Deleted on Dec 16, 2013 17:52:00 GMT 2
/Cheikkiä ja Shadea ootellaan! :) Mää laitoin tämän nyt tänne Mihrasiin vaikkakin kuvittelin noiden ainakin alkuun olevan siinä jossain metsässä vuoriston ja kaupungin välissä./
Éltha asteli vuorelta laskeutuvaa polkua kohti metsää, joka seisoi vuorten ja Mihrasin kaupungin välissä. Metsän puut olivat vielä huurteen peitossa, mutta lähettyvillä virtaavat purot solisivat jo iloisina auringon sulatettua päivällä niiden paksun jääpeitteen. Lopputalven viileä tuuli puhalsi haltian kasvoille purren tuon kalpeahkoja poskipäitä, huulten välistä karkasi huurua koleaan ilmaan. Nainen kohensi paksua villahuivia kaulallaan, mutta kylmyydestä huolimatta hymy kareili hänen suupielillään, kun hän loikkasi kiveltä toiselle ja tömähti pehmeästi sammalmättäälle. Syvän, tyytyväisen huokauksen kera haltia loi vielä viimeisen vilkaisun takanaan kohoaville vuorille, jotka heijastuivat pimenevää taivasta vasten. Sitten hän hyppäsi metsäpolulle ja tiaisten iltalauluun yhtyen lähti taivaltamaan kohti kaupunkia.
Aikansa patikoituaan Éltha kaivoi lantiolla roikkuvasta nahkalaukustaan kauniin punaisen omenan vatsan ilmoitettua nälästään. Nainen puraisi palan välipalastaan ja sitä pureskellessaan heitteli hedelmää huolettomasti ilmaan. Élthan sydämensä oli kuitenkin pysähtyä, kun ilmaa halkova nuoli lävisti omenan iskeytyen puunrunkoon haltian pään yläpuolella, ja refleksinomaisesti hän tarttui selässään matkanneeseen jouseen. Haltia jäi tuijottaman värisevää nuolta silmät suurina, mutta useat lähestyvät askeleet saivat hänet kääntymään ympäri tulijoihin päin. Korkeiden pensaiden takaa ilmestyi joukko tummiin pukeutuneita miehiä, joista jokainen piteli jonkinlaista asetta kädessään – heistä etummainen jousta, jonka nuoli mitä ilmeisemmin oli hedelmään juuri osunut. Éltha peruutti muutaman askeleen, mutta miesten pysähtyessä nainen jäi tarkastelemaan heitä hieman tarkemmin. Miesjoukko näytti tutulta.
“Tapaamme jälleen, suippokorva”, isokokoinen mies, ja ilmeisesti porukan päällikkö, murahti virnistyksen paljastaessa hänen keltaiset hampaansa. Éltha antoi vihreiden silmiensä katseen kiertää miehissä, kunnes se pysähtyi tähän etummaiseen körilääseen.
“Te taas”, nainen totesi varautuneeseen sävyyn puristaen joustaan tiukemmin, “onhan siitä jo aikaa.”
Miehet olivat niitä samoja puhdistajia, jotka olivat luulleet Artya vampyyriksi ja näin ollen olivat yrittäneet tappaa tuon. Tuolloin Éltha oli kuitenkin saanut heidät pelastettua tilanteesta, mutta kuten tämä joukon johtaja oli jo silloin luvannut, heidän välinsä vaativat pientä selvittelyä.
“Mitä te tahdotte?” haltia kysyi pitäen katseensa johtajassa, vaikka muutama mies oli alkanut liikahdella häntä kohti.
“Etkö muista, tyttö. Minähän lupasin jo viime kerralla, että tämä ei jää tähän. Sinun takiasi se helvetin vampyyri pääsi karkuun”, mies murisi astuen hänkin muutaman askeleen lähemmäs haltiaa, “joten sinä näytät nyt meille, missä hän piilottelee.”
Éltha naurahti ja pudisteli päätään.
“Hmm, taí sitten en. Eipä sen puoleen, en minä edes tiedä missä hän on – en ole nähnyt häntä lähes vuoteen.”
Mies liikahti ärsyyntyneenä haltiaa kohti ja tarttui tuota lujasti käsivarresta.
“Älä valehtele! Sinun oman pienen henkikultasi vuoksi toivoisin, että tiedät, missä hän piileksii”, mies ärjäisi ja haltian rimpuilusta huolimatta hän piti tiukan otteensa. Éltha katsoi tuota silmät leimuten.
“Tai mitä? En minä teitä pelkää enkä todellakaan tiedä, missä se punapää on – ja vaikka tietäisinkin, en sitä teille kyllä kertoisi”, hän tiuskaisi pystymättä kuitenkaan vakuuttamaan puhdistajia. Mies katsoi haltiaa hetken ärsyyntyneenä, mutta sitten hän virnisti rumasti. Hänen katseensa laskeutui haltian silmistä tuon kaulalle ja hitaasti yhä alemmas.
“Niinkö? No, katsotaan josko saisimme mielesi muuttumaan.”
Mies nappasi jousen haltian kädestä tönäisten naisen taaksepäin. Éltha ehti jo valmistautua kaatumiseen, mutta häntä vastassa oli ainakin kolme paria käsiä, joista yhdet pitivät hänestä tiukasti kiinni ja loput alkoivat seikkailla hänen vaatteidensa alla. Nainen yritti rimpuilla irti miesten otteesta siinä kuitenkaan onnistumatta. Roskasakin päällikkö näytti tyytyväiseltä itseensä sekä luomaansa tilanteeseen.
“Ja kukahan sinut tällä kertaa pelastaa, suippokorva? Tuskinpa kukaan.”
Éltha asteli vuorelta laskeutuvaa polkua kohti metsää, joka seisoi vuorten ja Mihrasin kaupungin välissä. Metsän puut olivat vielä huurteen peitossa, mutta lähettyvillä virtaavat purot solisivat jo iloisina auringon sulatettua päivällä niiden paksun jääpeitteen. Lopputalven viileä tuuli puhalsi haltian kasvoille purren tuon kalpeahkoja poskipäitä, huulten välistä karkasi huurua koleaan ilmaan. Nainen kohensi paksua villahuivia kaulallaan, mutta kylmyydestä huolimatta hymy kareili hänen suupielillään, kun hän loikkasi kiveltä toiselle ja tömähti pehmeästi sammalmättäälle. Syvän, tyytyväisen huokauksen kera haltia loi vielä viimeisen vilkaisun takanaan kohoaville vuorille, jotka heijastuivat pimenevää taivasta vasten. Sitten hän hyppäsi metsäpolulle ja tiaisten iltalauluun yhtyen lähti taivaltamaan kohti kaupunkia.
Aikansa patikoituaan Éltha kaivoi lantiolla roikkuvasta nahkalaukustaan kauniin punaisen omenan vatsan ilmoitettua nälästään. Nainen puraisi palan välipalastaan ja sitä pureskellessaan heitteli hedelmää huolettomasti ilmaan. Élthan sydämensä oli kuitenkin pysähtyä, kun ilmaa halkova nuoli lävisti omenan iskeytyen puunrunkoon haltian pään yläpuolella, ja refleksinomaisesti hän tarttui selässään matkanneeseen jouseen. Haltia jäi tuijottaman värisevää nuolta silmät suurina, mutta useat lähestyvät askeleet saivat hänet kääntymään ympäri tulijoihin päin. Korkeiden pensaiden takaa ilmestyi joukko tummiin pukeutuneita miehiä, joista jokainen piteli jonkinlaista asetta kädessään – heistä etummainen jousta, jonka nuoli mitä ilmeisemmin oli hedelmään juuri osunut. Éltha peruutti muutaman askeleen, mutta miesten pysähtyessä nainen jäi tarkastelemaan heitä hieman tarkemmin. Miesjoukko näytti tutulta.
“Tapaamme jälleen, suippokorva”, isokokoinen mies, ja ilmeisesti porukan päällikkö, murahti virnistyksen paljastaessa hänen keltaiset hampaansa. Éltha antoi vihreiden silmiensä katseen kiertää miehissä, kunnes se pysähtyi tähän etummaiseen körilääseen.
“Te taas”, nainen totesi varautuneeseen sävyyn puristaen joustaan tiukemmin, “onhan siitä jo aikaa.”
Miehet olivat niitä samoja puhdistajia, jotka olivat luulleet Artya vampyyriksi ja näin ollen olivat yrittäneet tappaa tuon. Tuolloin Éltha oli kuitenkin saanut heidät pelastettua tilanteesta, mutta kuten tämä joukon johtaja oli jo silloin luvannut, heidän välinsä vaativat pientä selvittelyä.
“Mitä te tahdotte?” haltia kysyi pitäen katseensa johtajassa, vaikka muutama mies oli alkanut liikahdella häntä kohti.
“Etkö muista, tyttö. Minähän lupasin jo viime kerralla, että tämä ei jää tähän. Sinun takiasi se helvetin vampyyri pääsi karkuun”, mies murisi astuen hänkin muutaman askeleen lähemmäs haltiaa, “joten sinä näytät nyt meille, missä hän piilottelee.”
Éltha naurahti ja pudisteli päätään.
“Hmm, taí sitten en. Eipä sen puoleen, en minä edes tiedä missä hän on – en ole nähnyt häntä lähes vuoteen.”
Mies liikahti ärsyyntyneenä haltiaa kohti ja tarttui tuota lujasti käsivarresta.
“Älä valehtele! Sinun oman pienen henkikultasi vuoksi toivoisin, että tiedät, missä hän piileksii”, mies ärjäisi ja haltian rimpuilusta huolimatta hän piti tiukan otteensa. Éltha katsoi tuota silmät leimuten.
“Tai mitä? En minä teitä pelkää enkä todellakaan tiedä, missä se punapää on – ja vaikka tietäisinkin, en sitä teille kyllä kertoisi”, hän tiuskaisi pystymättä kuitenkaan vakuuttamaan puhdistajia. Mies katsoi haltiaa hetken ärsyyntyneenä, mutta sitten hän virnisti rumasti. Hänen katseensa laskeutui haltian silmistä tuon kaulalle ja hitaasti yhä alemmas.
“Niinkö? No, katsotaan josko saisimme mielesi muuttumaan.”
Mies nappasi jousen haltian kädestä tönäisten naisen taaksepäin. Éltha ehti jo valmistautua kaatumiseen, mutta häntä vastassa oli ainakin kolme paria käsiä, joista yhdet pitivät hänestä tiukasti kiinni ja loput alkoivat seikkailla hänen vaatteidensa alla. Nainen yritti rimpuilla irti miesten otteesta siinä kuitenkaan onnistumatta. Roskasakin päällikkö näytti tyytyväiseltä itseensä sekä luomaansa tilanteeseen.
“Ja kukahan sinut tällä kertaa pelastaa, suippokorva? Tuskinpa kukaan.”