Post by Deleted on Dec 4, 2013 0:36:27 GMT 2
/ Elli oottelee pelastajaansa, Princess! ;) /
Aurinko oli matkalla vuorten korkeiden huippujen taa. Sen viimeiset säteet kultasivat puiden latvoja ja purojen hiljaksiin solisevaa vettä. Loppukevään tuuli leikitteli Élthan vaaleanruskeilla hiuksilla, kun hän laskeutui kapeaa, jyrkkää kivipolkua alas. Vaikka polku näytti kovin vaaralliselta ja vaikeakulkuiselta, hyppelehti haltia varsin kevyesti kiveltä toiselle turhaan viheliään liukkaita kiviä varomatta. Lintujen iltalaulut olivat musiikkia hänen korvilleen, puron solina säesti sitä kauniisti. Hymy Élthan huulilla ei ollut haihtuakseen, näky vuorilta oli mitä kaunein. Vihreiden silmien katse vaelsi kaukana taivaanrannassa, jota vasten haltia saattoi tarkalla katseellaan erottaa arojen keskeltä nousevan Hartiven kaupungin korkeimmat tornit.
Éltha pysähtyi hetkeksi jääden suurehkolle kivenjärkäleelle istumaan. Hän laski jousen viereensä ja kaivoi pienestä nahkalaukustaan pronssipullon, jonka hän nagaheimolta oli vuoriston kylästä lähtiessään saanut. Haltia tarkasteli kiinnostuneena varsin yksinkertaista, korutonta pulloa käännellen sitä käsissään. Nagojen mukaan pullo sisälsi maailman maukkainta mehua, joka auttoi väsyneintäkin matkustajaa jaksamaan ja nousemaan taas jaloilleen. Eipä Élthaa oikeastaan edes väsyttänyt, mutta koska vuoristoilmassa kuivahtanut kurkku huusi nestettä, hän avasi pullon ja sen suusta makeaa tuoksua haistettuaan siemaisi hiukan mehua suuhunsa. Mehu oli makeaa, se tuntui sokerin tavoin sulavan Élthan suussa. Olkiaan kohauttaen haltia tuikkasi vielä muutaman suuren kulauksen kurkustaan alas, mutta niitä nielaistessaan hän tunsi suloisen makeudun vaihtuvan ikävään pistelyyn. Neste ikään kuin raapi Élthan kurkkua, mikä sai hänet yskimään voimakkaasti. Kun haltia oli aikansa köhinyt – luullen että oli ajatuksissaan vain niellyt mehut väärään kurkkuun – hän sulki lähes tyhjän pullon korkin ja hyppäsi alas kiveltä nesteen yhä pistellessä ikävästi kurkkua.
Aurinko oli jo miltei kokonaan piilossa vuorten takana ja Élthakin alkoi tuntea itsensä yllättäen varsin väsyneeksi. Kiveltä toiselle hyppimisen sijaan hän tyytyi laahustamaan joen vierellä kulkevaa polkua. Vaikka tuuli oli pimenevästä illasta huolimatta lämmin, tunsi nuori haltia voimakkaita vilunväreitä ihollaan – itse asiassa melko pian hänen huulensa alkoivat väristä kylmyydestä. Hän siristeli silmiään nähdäkseen kauemmas yli arojen, mutta kaukana häämöttävän kaupungin kuvajainen oli kadonnut ja tilalla oli vain nopeasti sumenevia puiden latvoja ja taivaalla hiljaa lipuvia pilviä. Éltha laski hiljaa katseensa, polku hänen jaloissaan alkoi mutkitella poikkeuksellisen nopeasti, mikä sai haltian lopputomalta tuntuneen hapuilun jälkeen menettämään tasapainonsa. Hän kaatui joen vierellä kasvavalle, onnekseen melko pehmeälle nurmelle eikä aikaakaan, kun mehun kurkkua pistelevä tunne oli levinnyt hänen vartalonsa jokaiseen kolkkaan. Päivettyneen ihon ja pisamaisten poskipäiden sijaan haltian kasvot loistivat kalpeina ja huulet sinersivät kylmyydestä.
Hetken ajan Éltha sai itsensä pidettyä tajuissaan, apua hän olisi huutanut tai kutsunut Beldiriä luokseen, mutta sanat olivat juuttuneet kauas kurkun syövereihin, hengittäminenkin tuntui raskaalta. Lopulta viininpunaiseksi muuttunut taivas sitten karkasikin väriään menettävien silmien näkökentästä ja haltia vaipui syvään, pimeään uneen vihreän nurmen alkaessa kellertää hänen vierellään.
Aurinko oli matkalla vuorten korkeiden huippujen taa. Sen viimeiset säteet kultasivat puiden latvoja ja purojen hiljaksiin solisevaa vettä. Loppukevään tuuli leikitteli Élthan vaaleanruskeilla hiuksilla, kun hän laskeutui kapeaa, jyrkkää kivipolkua alas. Vaikka polku näytti kovin vaaralliselta ja vaikeakulkuiselta, hyppelehti haltia varsin kevyesti kiveltä toiselle turhaan viheliään liukkaita kiviä varomatta. Lintujen iltalaulut olivat musiikkia hänen korvilleen, puron solina säesti sitä kauniisti. Hymy Élthan huulilla ei ollut haihtuakseen, näky vuorilta oli mitä kaunein. Vihreiden silmien katse vaelsi kaukana taivaanrannassa, jota vasten haltia saattoi tarkalla katseellaan erottaa arojen keskeltä nousevan Hartiven kaupungin korkeimmat tornit.
Éltha pysähtyi hetkeksi jääden suurehkolle kivenjärkäleelle istumaan. Hän laski jousen viereensä ja kaivoi pienestä nahkalaukustaan pronssipullon, jonka hän nagaheimolta oli vuoriston kylästä lähtiessään saanut. Haltia tarkasteli kiinnostuneena varsin yksinkertaista, korutonta pulloa käännellen sitä käsissään. Nagojen mukaan pullo sisälsi maailman maukkainta mehua, joka auttoi väsyneintäkin matkustajaa jaksamaan ja nousemaan taas jaloilleen. Eipä Élthaa oikeastaan edes väsyttänyt, mutta koska vuoristoilmassa kuivahtanut kurkku huusi nestettä, hän avasi pullon ja sen suusta makeaa tuoksua haistettuaan siemaisi hiukan mehua suuhunsa. Mehu oli makeaa, se tuntui sokerin tavoin sulavan Élthan suussa. Olkiaan kohauttaen haltia tuikkasi vielä muutaman suuren kulauksen kurkustaan alas, mutta niitä nielaistessaan hän tunsi suloisen makeudun vaihtuvan ikävään pistelyyn. Neste ikään kuin raapi Élthan kurkkua, mikä sai hänet yskimään voimakkaasti. Kun haltia oli aikansa köhinyt – luullen että oli ajatuksissaan vain niellyt mehut väärään kurkkuun – hän sulki lähes tyhjän pullon korkin ja hyppäsi alas kiveltä nesteen yhä pistellessä ikävästi kurkkua.
Aurinko oli jo miltei kokonaan piilossa vuorten takana ja Élthakin alkoi tuntea itsensä yllättäen varsin väsyneeksi. Kiveltä toiselle hyppimisen sijaan hän tyytyi laahustamaan joen vierellä kulkevaa polkua. Vaikka tuuli oli pimenevästä illasta huolimatta lämmin, tunsi nuori haltia voimakkaita vilunväreitä ihollaan – itse asiassa melko pian hänen huulensa alkoivat väristä kylmyydestä. Hän siristeli silmiään nähdäkseen kauemmas yli arojen, mutta kaukana häämöttävän kaupungin kuvajainen oli kadonnut ja tilalla oli vain nopeasti sumenevia puiden latvoja ja taivaalla hiljaa lipuvia pilviä. Éltha laski hiljaa katseensa, polku hänen jaloissaan alkoi mutkitella poikkeuksellisen nopeasti, mikä sai haltian lopputomalta tuntuneen hapuilun jälkeen menettämään tasapainonsa. Hän kaatui joen vierellä kasvavalle, onnekseen melko pehmeälle nurmelle eikä aikaakaan, kun mehun kurkkua pistelevä tunne oli levinnyt hänen vartalonsa jokaiseen kolkkaan. Päivettyneen ihon ja pisamaisten poskipäiden sijaan haltian kasvot loistivat kalpeina ja huulet sinersivät kylmyydestä.
Hetken ajan Éltha sai itsensä pidettyä tajuissaan, apua hän olisi huutanut tai kutsunut Beldiriä luokseen, mutta sanat olivat juuttuneet kauas kurkun syövereihin, hengittäminenkin tuntui raskaalta. Lopulta viininpunaiseksi muuttunut taivas sitten karkasikin väriään menettävien silmien näkökentästä ja haltia vaipui syvään, pimeään uneen vihreän nurmen alkaessa kellertää hänen vierellään.