Post by Caldera on Nov 16, 2013 10:37:25 GMT 2
[Räyhä ♥ Odottelen sinua]
Sää oli syksyisen ankea. Lehdet kuitenkin tanssivat pirteästi Adrienin ympärillä, kun tuo tumma hahmo laahusti rauhallisesti eteenpäin. Hän piti kädessään verist tikaria. Hän oli juuri suorittanut raskaan työkeikan , joka vaivasi häntä. Nainen oli kirkunut ja huutanut apua, mutta Adrien oli tehnyt sen, mitä hänen täytyi ansaitakseen jokapäiväisen leipänsä. Kuka muu muka haluaisi tälläistä ihmisrauniota, raakalaismaista kummajaista töihin? Niinpä. Ei kukaan. Adrien käveli tien laitaan, upotti tikarinsa maahan ja veti sen nopeasti ylös. Puhdas. Hitaasti Adrien pujoti tikarinsa takaisin saappaanvarteensa, jossa se oli piilossa. Toinen aseista roikkui näkyvillä hänen vyöllään.
Muutama sadetippa lasketui kevyesti Adrienin kasvoille. Äkäisenä tämä pyyhkäisi ne pois. Muutamat viime viikot olivat olleet täyttä hullunmyllyä. Hän oli joutunut kokemaan kaikkea mahdollista, ja työkeikat olivat uuvuttaneet hänet henkisesti. Hän oli nytkin matkalla Frenosta Namariin. Tarkoituksena oli renoutua ja yöpyä yksi yö jossakin majatalossa ja jatkaa huomenna matkaa länteen, missa uudet tehtävät odottivat häntä. Täällä etelässä tosin kuulemma pauhasi joku tauti, mikä lie. Voi, kumpa se tarttuisi minuun, Adrien ajatteli tuskaisesti potkaistessaan pikkukiviä tieltään. Kohottaessaan katsettaan hän näki Namarin ensimmäiset lyhdyt jo hyvin lähellä. Kauaa hänen ei tarvinutkaan kävellä, kun hän jo saapui Namarin laidalle. Hän käppäili hiljaa, tarkkaillen, etsien hyvää paikkaa. Sopivan syrjäisää, mutta silti sellaista, että siellä varmasti olisi muitakin, ettei hän herättäisi liikaa huomiota.
Lopulta sellainen löytyi. Hän poikkesi Namarin pääkadulta hieman syrjäisemmälle pikkutielle, jonka päässä näkyi hieman ränsistynyt harmaa talo, jonka pihalla seisoi viilenevien säiden tappamia kukkia. Mutta sisältä kuului iloista puheensorinaa ja kyltti kertoi, että kyseessä oli majatalo pubeineen. Adrien astui sisään ja vilkaisi ympärilleen. Hän nappasi mukaansa tiskiltä suuren oluen ja vetäytyi erääseen varjoisaan pöytään nattimaan oluestaan. Tänään tosin tuntui silä, että hän voisi vetää useammankin. Pää olisi hyvä nollata täysin, ja parhaiten henkisen pahan olon unohti seuraavana päivänä, kun ruumis kärsi mieltä enemmän. Adrien litki oluen alas muutamassa minuutissa. Hän seuraili hetken tillannetta, ennen kuin nousi hakemaan uutta tuoppia.
Sää oli syksyisen ankea. Lehdet kuitenkin tanssivat pirteästi Adrienin ympärillä, kun tuo tumma hahmo laahusti rauhallisesti eteenpäin. Hän piti kädessään verist tikaria. Hän oli juuri suorittanut raskaan työkeikan , joka vaivasi häntä. Nainen oli kirkunut ja huutanut apua, mutta Adrien oli tehnyt sen, mitä hänen täytyi ansaitakseen jokapäiväisen leipänsä. Kuka muu muka haluaisi tälläistä ihmisrauniota, raakalaismaista kummajaista töihin? Niinpä. Ei kukaan. Adrien käveli tien laitaan, upotti tikarinsa maahan ja veti sen nopeasti ylös. Puhdas. Hitaasti Adrien pujoti tikarinsa takaisin saappaanvarteensa, jossa se oli piilossa. Toinen aseista roikkui näkyvillä hänen vyöllään.
Muutama sadetippa lasketui kevyesti Adrienin kasvoille. Äkäisenä tämä pyyhkäisi ne pois. Muutamat viime viikot olivat olleet täyttä hullunmyllyä. Hän oli joutunut kokemaan kaikkea mahdollista, ja työkeikat olivat uuvuttaneet hänet henkisesti. Hän oli nytkin matkalla Frenosta Namariin. Tarkoituksena oli renoutua ja yöpyä yksi yö jossakin majatalossa ja jatkaa huomenna matkaa länteen, missa uudet tehtävät odottivat häntä. Täällä etelässä tosin kuulemma pauhasi joku tauti, mikä lie. Voi, kumpa se tarttuisi minuun, Adrien ajatteli tuskaisesti potkaistessaan pikkukiviä tieltään. Kohottaessaan katsettaan hän näki Namarin ensimmäiset lyhdyt jo hyvin lähellä. Kauaa hänen ei tarvinutkaan kävellä, kun hän jo saapui Namarin laidalle. Hän käppäili hiljaa, tarkkaillen, etsien hyvää paikkaa. Sopivan syrjäisää, mutta silti sellaista, että siellä varmasti olisi muitakin, ettei hän herättäisi liikaa huomiota.
Lopulta sellainen löytyi. Hän poikkesi Namarin pääkadulta hieman syrjäisemmälle pikkutielle, jonka päässä näkyi hieman ränsistynyt harmaa talo, jonka pihalla seisoi viilenevien säiden tappamia kukkia. Mutta sisältä kuului iloista puheensorinaa ja kyltti kertoi, että kyseessä oli majatalo pubeineen. Adrien astui sisään ja vilkaisi ympärilleen. Hän nappasi mukaansa tiskiltä suuren oluen ja vetäytyi erääseen varjoisaan pöytään nattimaan oluestaan. Tänään tosin tuntui silä, että hän voisi vetää useammankin. Pää olisi hyvä nollata täysin, ja parhaiten henkisen pahan olon unohti seuraavana päivänä, kun ruumis kärsi mieltä enemmän. Adrien litki oluen alas muutamassa minuutissa. Hän seuraili hetken tillannetta, ennen kuin nousi hakemaan uutta tuoppia.