Post by Cayan on Aug 30, 2013 22:49:58 GMT 2
// Posha tänne nyt heti! Pahoittelen kestoa~ En yksinkertaisesti ehtinyt aikaisemmin kirjoitella tänne :< Tänään oli autokoulua ja sieltä suoraan menin itsekin hevostelemaan jne jne.. (seliseli) //
Vaaleahipiäinen haltia kulki kohti Domarch:in kaupunkia. Hänen askeleensa eivät olleet reippautta nähneetkään. Syksy on aina yhtä ankea haltian mielestä. Puut menettävät vehreytensä ja muuttuvat yököttävän keltaiseksi. Sairasta. Ja loppujen lopuksi puut karistavat lehtipeitteensä kokonaan, jolloin niistä tulee aivan sairaan näköisiä. Ohuet oksat kurottavat kohti taivasta kuin luurangonlaihat sormet. Sairasta. Sää muuttuu kylmemmäksi ja tuuli viileämmäksi. Pudonneet lehdet tallautuvat katuun. Naista puistatti. Hyh. Syksy ja talvi ovat niin turhaa aikaa. Metsästyskin muuttuu todella vaikeaksi metristen kinosten peittäessä maiseman ja kovien pakkasten sekä purevan tuulen riehuessa. Ja teltassa nukkuminen muuttuu lähes mahdottomaksi. Kyllä sielläkin pärjäisi, jos vain olisi tuhat turkista peittona. Mutta kukapa niitä jaksaa raahata pitkin metsiä. Niin, ei kukaan. Kuivien polttopuiden löytäminenkin on jo työn ja tuskan takana. Haltian luonnonläheisyys kärsii kylmillä ilmoilla. Joka päivä on pakko etsiä majapaikka, jotta pääsisi lämpöiseen paikkaan nukkumaan. Ei sekään mitään ilmaista lystiä ole ja talvella rahat ovat hieman tiukemmassa huonojen metsästyssäiden vuoksi. Vaikka syksy teki tuloaan ja osassa puissa oli jo vähän värikirjoakin, jaksoi aurinko silti yrittää paistaa ja lämmittää. Tuulen tyyntyessä se onnistuikin ja haltianeito pysähtyi lämmittelemään. Hän kohotti kasvonsa kohti aurinkoa, sulki silmänsä ja hymyili pienesti. Tästä hän piti. Auringosta. Haltiana hän oli kalpea vuodet läpeensä – jos hänen iholleen jotakin sattui tapahtumaan, niin se paloi. Hän osasikin melko taitavasti kontrolloida auringossa oloaan siirtymällä tarpeeksi ajoissa varjoon sekä metsällä ollessaan kulkemaan poispäin auringosta. Hän haistoi meren suolaisen tuoksun. Eipä neito muistanutkaan, että Domarch oli niin vedessä kiinni. Olihan siitä kyllä aikaa, kun hän joskus pikkutyttösenä siellä ensimmäistä kertaa kävi. Hän huomasi pitkänmallisen penkin erään pikkupuodin edessä. Haltia suuntasi kulkunsa siihen ja istuutui auringon lämmittämälle penkille. Nainen nautti auringon lämmöstä ja sulki taas silmänsä. Jossain lähellä oli kahvila, sillä tuoreeen kahvin ja leivonnaisten tuoksu leijaili hänen nenäänsä. Siellä voisi jossain välissä vaikka käydä. Mutta ei kuitenkaan nyt. Nyt nautiskellaan auringosta. Niin kauan kuin se viellä suvaitsee olla esillä ja jopa tuottaa lämpöä.
//Ja anteeksi kökköys. Väsymyskirjoitusta X)//
Vaaleahipiäinen haltia kulki kohti Domarch:in kaupunkia. Hänen askeleensa eivät olleet reippautta nähneetkään. Syksy on aina yhtä ankea haltian mielestä. Puut menettävät vehreytensä ja muuttuvat yököttävän keltaiseksi. Sairasta. Ja loppujen lopuksi puut karistavat lehtipeitteensä kokonaan, jolloin niistä tulee aivan sairaan näköisiä. Ohuet oksat kurottavat kohti taivasta kuin luurangonlaihat sormet. Sairasta. Sää muuttuu kylmemmäksi ja tuuli viileämmäksi. Pudonneet lehdet tallautuvat katuun. Naista puistatti. Hyh. Syksy ja talvi ovat niin turhaa aikaa. Metsästyskin muuttuu todella vaikeaksi metristen kinosten peittäessä maiseman ja kovien pakkasten sekä purevan tuulen riehuessa. Ja teltassa nukkuminen muuttuu lähes mahdottomaksi. Kyllä sielläkin pärjäisi, jos vain olisi tuhat turkista peittona. Mutta kukapa niitä jaksaa raahata pitkin metsiä. Niin, ei kukaan. Kuivien polttopuiden löytäminenkin on jo työn ja tuskan takana. Haltian luonnonläheisyys kärsii kylmillä ilmoilla. Joka päivä on pakko etsiä majapaikka, jotta pääsisi lämpöiseen paikkaan nukkumaan. Ei sekään mitään ilmaista lystiä ole ja talvella rahat ovat hieman tiukemmassa huonojen metsästyssäiden vuoksi. Vaikka syksy teki tuloaan ja osassa puissa oli jo vähän värikirjoakin, jaksoi aurinko silti yrittää paistaa ja lämmittää. Tuulen tyyntyessä se onnistuikin ja haltianeito pysähtyi lämmittelemään. Hän kohotti kasvonsa kohti aurinkoa, sulki silmänsä ja hymyili pienesti. Tästä hän piti. Auringosta. Haltiana hän oli kalpea vuodet läpeensä – jos hänen iholleen jotakin sattui tapahtumaan, niin se paloi. Hän osasikin melko taitavasti kontrolloida auringossa oloaan siirtymällä tarpeeksi ajoissa varjoon sekä metsällä ollessaan kulkemaan poispäin auringosta. Hän haistoi meren suolaisen tuoksun. Eipä neito muistanutkaan, että Domarch oli niin vedessä kiinni. Olihan siitä kyllä aikaa, kun hän joskus pikkutyttösenä siellä ensimmäistä kertaa kävi. Hän huomasi pitkänmallisen penkin erään pikkupuodin edessä. Haltia suuntasi kulkunsa siihen ja istuutui auringon lämmittämälle penkille. Nainen nautti auringon lämmöstä ja sulki taas silmänsä. Jossain lähellä oli kahvila, sillä tuoreeen kahvin ja leivonnaisten tuoksu leijaili hänen nenäänsä. Siellä voisi jossain välissä vaikka käydä. Mutta ei kuitenkaan nyt. Nyt nautiskellaan auringosta. Niin kauan kuin se viellä suvaitsee olla esillä ja jopa tuottaa lämpöä.
//Ja anteeksi kökköys. Väsymyskirjoitusta X)//