Post by Deleted on May 3, 2013 14:26:17 GMT 2
//Himwath!//
Hän inhosi sadetta. Inhosi, vihasi, inhosi, vihasi. Mikään ei saanut häntä niin kärttyisäksi kuin sade. Sade sai hänen olonsa aina heikoksi ja mitättömäksi. Se tuntui imevän hänen energiansa ja kasvattavan halua vain luikerrella pieneen koloon piiloon. Ja miksi piti sataa kaatamalla aina, kun hän oli ulkona? Punainen ilmestys lensi taivaalla, samalla kun taivaasta putosi rautaisia vesipiskoja. Suuri, solakka lohikäärme vaikeroi hiljaa ja etsi vihreällä katseellaan suojapaikkaa. Hän halusi huspois siitä sateesta ja käpertyä lämpimään. Hänen punaiset suomut näyttivät vahatuilta sateessa ja sekin oli ärsyttävää. Hän oli uitettu lohikäärme. Se vasta oli ärsyttävää. Kaikki olivat huonosti. Jopa alla juoksevat satunnaiset puut ärsyttävän häntä ja harmaa vuoristo alapuolella sitäkin enemmän. Hän on lähtenyt äitinsä luota töitten perässä, mutta ei aikoisi jatkaa matkaansa, ennen kuin sade olisi loppunut ja hänen mielialansa noussut.
Siksi pitäisikin löytää suojapaikka, missä hän voisi märehtiä säätä ja kirota sen olemassa oloa. Nainen olisi halunnut, että vesipiskojen sijaan sataisi tulipalloja. Ne tappaisivat muita selvästi nopeammin, jotka eivät kestäisi tulta. Kävisi naiselle, kaksijalkaisia otuksia oli aivan liikaa. Hekin raastoivat hänen hermojaan olemassaolollaan. Heistä oli harvoin mitään hyötyä, ellei sattunut ryöstämään heitä tai saisi heidän päistä palkkiota.
Lohikäärme kierteli ja kaarteli hitaasti vuoriston yläpuolella. Hän alkoi todella tympääntyä, täytyisi siitä helkkarin vuoristosta nyt joku kolo löytyä. Ja sellainen löytyikin. Kapean oloisen järven yläpuolelta löytyi suuri kolo, johon hänkin mahtuisi. Peto kiisi alas ja suorastaan syöksyi luolan sisään. Nainen murahteli itsekseen, ehkä jopa kirosikin turhan lujaa sateelle. Hän kumminkin lähti nopeasti tassuttelemaan syvemmälle luolaa, koska ei halunnut nähdä ankeaa sadetta. Lohikäärme toivoi syvästi, ettei luolassa asuisi ketään, varsinkaan lohikäärmettä, joka oli tarkka reviiristään, koska hän ei jaksaisi tapella. Sade oli tehnyt tehtävänsä, imenyt hänestä voimat. Luola oli synkkä ja tuntui jatkuvan ja kaartuvan hyvin kauas. Rionach jäi ensimmäisen mutkan taakse, pisti makuulleen ja ällötteli luolan märkyyttää ja niljakkaita kasveja. Hänen kotiluolansa oli lämmin, pehmeä ja kuiva! Kuka inhotus edes haluaisi asua sellaisessa kosteudessa.. Itseään piristämään nainen magiansa avulla sytytti lämmittävän, mutta harmittoman roihun jalkojensa juureen. Ei se niin kosteassa edes leviäisi..
Hän inhosi sadetta. Inhosi, vihasi, inhosi, vihasi. Mikään ei saanut häntä niin kärttyisäksi kuin sade. Sade sai hänen olonsa aina heikoksi ja mitättömäksi. Se tuntui imevän hänen energiansa ja kasvattavan halua vain luikerrella pieneen koloon piiloon. Ja miksi piti sataa kaatamalla aina, kun hän oli ulkona? Punainen ilmestys lensi taivaalla, samalla kun taivaasta putosi rautaisia vesipiskoja. Suuri, solakka lohikäärme vaikeroi hiljaa ja etsi vihreällä katseellaan suojapaikkaa. Hän halusi huspois siitä sateesta ja käpertyä lämpimään. Hänen punaiset suomut näyttivät vahatuilta sateessa ja sekin oli ärsyttävää. Hän oli uitettu lohikäärme. Se vasta oli ärsyttävää. Kaikki olivat huonosti. Jopa alla juoksevat satunnaiset puut ärsyttävän häntä ja harmaa vuoristo alapuolella sitäkin enemmän. Hän on lähtenyt äitinsä luota töitten perässä, mutta ei aikoisi jatkaa matkaansa, ennen kuin sade olisi loppunut ja hänen mielialansa noussut.
Siksi pitäisikin löytää suojapaikka, missä hän voisi märehtiä säätä ja kirota sen olemassa oloa. Nainen olisi halunnut, että vesipiskojen sijaan sataisi tulipalloja. Ne tappaisivat muita selvästi nopeammin, jotka eivät kestäisi tulta. Kävisi naiselle, kaksijalkaisia otuksia oli aivan liikaa. Hekin raastoivat hänen hermojaan olemassaolollaan. Heistä oli harvoin mitään hyötyä, ellei sattunut ryöstämään heitä tai saisi heidän päistä palkkiota.
Lohikäärme kierteli ja kaarteli hitaasti vuoriston yläpuolella. Hän alkoi todella tympääntyä, täytyisi siitä helkkarin vuoristosta nyt joku kolo löytyä. Ja sellainen löytyikin. Kapean oloisen järven yläpuolelta löytyi suuri kolo, johon hänkin mahtuisi. Peto kiisi alas ja suorastaan syöksyi luolan sisään. Nainen murahteli itsekseen, ehkä jopa kirosikin turhan lujaa sateelle. Hän kumminkin lähti nopeasti tassuttelemaan syvemmälle luolaa, koska ei halunnut nähdä ankeaa sadetta. Lohikäärme toivoi syvästi, ettei luolassa asuisi ketään, varsinkaan lohikäärmettä, joka oli tarkka reviiristään, koska hän ei jaksaisi tapella. Sade oli tehnyt tehtävänsä, imenyt hänestä voimat. Luola oli synkkä ja tuntui jatkuvan ja kaartuvan hyvin kauas. Rionach jäi ensimmäisen mutkan taakse, pisti makuulleen ja ällötteli luolan märkyyttää ja niljakkaita kasveja. Hänen kotiluolansa oli lämmin, pehmeä ja kuiva! Kuka inhotus edes haluaisi asua sellaisessa kosteudessa.. Itseään piristämään nainen magiansa avulla sytytti lämmittävän, mutta harmittoman roihun jalkojensa juureen. Ei se niin kosteassa edes leviäisi..