Post by Catsha on Apr 25, 2013 12:20:48 GMT 2
//Eli jäähyväispeli Ylivalle Bloodywolf, areena on sinun//
Myrskytuuli helautti ärtyneenä päätään. Hevonen halusi jo selvästi lepäämään, sillä olimme taivaltaneet pitkän matka etelään nopealla tahdilla. Kohta olisimme kuitenkin perillä. Enää muutama kilometri, ja palaisin synnyinkotiini. Aurinkoinen Namar ei sopinut minulle, ei enää. Mutta olin ollut viimeaikoina poikkeuksellisen tunteikas, pieni haikeus oli vallannut minut ja halusin käydä synnyinkodissani vielä kerran. Minusta nimittäin tuntui ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin, kuin aikaa ei olisi juurikaan.
Oliko mahdollista, että vampyyrit muka kuolivat vanhuuteen?
Omien tietojeni mukaan ei, eikä sitä olisi voinut olettaa fyysisestä ulkomuodostanikaan. Näytin edelleen nuorelta, yhtä nuorelta kuin 1739 vuotta sitten, kun muutuin vampyyriksi siskoni toimesta.
Taivas oli pilvinen ja muutama sadepisara eksyi maahan. Pidin sateesta, siitä puhtaasta ja täyteläisestä tuoksusta, joka tuli märästä luonnosta.
Grew vinkaisi huppuni suojista ja vaapui olkapäälläni nenä pitkällä. Tönäisin sitä hellävaroen takaisin, sillä en halunnut sen tippuvan. Se oli viimeaikoina käynyt vähän uhkarohkeaksi.
Sadepisarat takoivat jo tiuhaan maata, kun laskeuduin kartanon pihalla alas ratsuni selästä. Lähdin viemään sitä talliin, jossa se saisi levätä. Tallissa oli hiukan epäsiistiä, joten talutin Myrskytuulen puomille sen eteen. Laskin ohjat maahan, jotta hevonen tietäisi pysyä paikoillaan.
menin sisälle talliin ja puhdistin pahimmat sotkut pois. Oljet olivat vanhoja, sillä ilmeisesti se suku, jolle olin uskonut kartanon hoitamisen, oli sammunut tai hylännyt tehtävänsä. Harmi kun en ollut käynyt vilkaisemassa tilannetta satoihin vuosiin.
Lopulta päädyin löysin säkillisen puhtaita, tuoreita olkia, jotka olivat vielä kunnossa. Kävin levittämässä ne siivoaamani karsinaan ja hain vettä ulkoa kaivosta. Vanha kaivo oli vielä hyvässä kunnossa, iästään huolimatta. Vein karsinan vesiastiaan vettä ja lopulta talutin Myrskytuulen karsinaan. Varusteet jätin karsinan ulkopuolellem sillä vilkaistessani satulahuone oli muisto vain. Siellä oli vain paljaat kiviseinät ja loputon määrä pölyä.
Lopulta pääsin siirtymään päärakennukseen. Avasin oven, joka oli varmasti uusittu joitakin vuosisatoja sitten, sillä se ei ollut se sama ovi, josta olin tottunut kulkemaan.
Ovi oli painava ja se aukeni työntämällä. Sisällä oli pölyistä ja matto ja suurin osa seinävaatteista oli huonossa kunnossa. Osa seinävaatteista oli kuitenkin vielä priimakunnossa, ja samoja, kuin lapsuudestani. Äiti oli suojannut ne magialla, jotta edes jotain säilyisi läpi vuosien.
Ovi kolathti kiinni jäljessäni, kun päästin otteeni irtoamaan siitä. Vanha magia toimi edelleen täällä ja se sai minut virkistymään. Se oli vielä vanhempaa kuin minä, osittain.
Myrskytuuli helautti ärtyneenä päätään. Hevonen halusi jo selvästi lepäämään, sillä olimme taivaltaneet pitkän matka etelään nopealla tahdilla. Kohta olisimme kuitenkin perillä. Enää muutama kilometri, ja palaisin synnyinkotiini. Aurinkoinen Namar ei sopinut minulle, ei enää. Mutta olin ollut viimeaikoina poikkeuksellisen tunteikas, pieni haikeus oli vallannut minut ja halusin käydä synnyinkodissani vielä kerran. Minusta nimittäin tuntui ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin, kuin aikaa ei olisi juurikaan.
Oliko mahdollista, että vampyyrit muka kuolivat vanhuuteen?
Omien tietojeni mukaan ei, eikä sitä olisi voinut olettaa fyysisestä ulkomuodostanikaan. Näytin edelleen nuorelta, yhtä nuorelta kuin 1739 vuotta sitten, kun muutuin vampyyriksi siskoni toimesta.
Taivas oli pilvinen ja muutama sadepisara eksyi maahan. Pidin sateesta, siitä puhtaasta ja täyteläisestä tuoksusta, joka tuli märästä luonnosta.
Grew vinkaisi huppuni suojista ja vaapui olkapäälläni nenä pitkällä. Tönäisin sitä hellävaroen takaisin, sillä en halunnut sen tippuvan. Se oli viimeaikoina käynyt vähän uhkarohkeaksi.
Sadepisarat takoivat jo tiuhaan maata, kun laskeuduin kartanon pihalla alas ratsuni selästä. Lähdin viemään sitä talliin, jossa se saisi levätä. Tallissa oli hiukan epäsiistiä, joten talutin Myrskytuulen puomille sen eteen. Laskin ohjat maahan, jotta hevonen tietäisi pysyä paikoillaan.
menin sisälle talliin ja puhdistin pahimmat sotkut pois. Oljet olivat vanhoja, sillä ilmeisesti se suku, jolle olin uskonut kartanon hoitamisen, oli sammunut tai hylännyt tehtävänsä. Harmi kun en ollut käynyt vilkaisemassa tilannetta satoihin vuosiin.
Lopulta päädyin löysin säkillisen puhtaita, tuoreita olkia, jotka olivat vielä kunnossa. Kävin levittämässä ne siivoaamani karsinaan ja hain vettä ulkoa kaivosta. Vanha kaivo oli vielä hyvässä kunnossa, iästään huolimatta. Vein karsinan vesiastiaan vettä ja lopulta talutin Myrskytuulen karsinaan. Varusteet jätin karsinan ulkopuolellem sillä vilkaistessani satulahuone oli muisto vain. Siellä oli vain paljaat kiviseinät ja loputon määrä pölyä.
Lopulta pääsin siirtymään päärakennukseen. Avasin oven, joka oli varmasti uusittu joitakin vuosisatoja sitten, sillä se ei ollut se sama ovi, josta olin tottunut kulkemaan.
Ovi oli painava ja se aukeni työntämällä. Sisällä oli pölyistä ja matto ja suurin osa seinävaatteista oli huonossa kunnossa. Osa seinävaatteista oli kuitenkin vielä priimakunnossa, ja samoja, kuin lapsuudestani. Äiti oli suojannut ne magialla, jotta edes jotain säilyisi läpi vuosien.
Ovi kolathti kiinni jäljessäni, kun päästin otteeni irtoamaan siitä. Vanha magia toimi edelleen täällä ja se sai minut virkistymään. Se oli vielä vanhempaa kuin minä, osittain.