Post by Deleted on Jan 29, 2013 23:14:50 GMT 2
//Räyhä ja Jericho //
Vihreätukkainen pieni keijutyttö oli kävellyt metsän halki jo monta tuntia. Hän oli ollut aika varma suunnasta, johon oli ollut menossa mutta nyt hän ei ollut enää ollenkaan varma. Oliko hän voinut eksyä tänne? Olipa aika amatöörimaista...
Tyttö oli ollut etsimässä erään asiakkaansa hökkelimökkiä, joka sattui sijaitsemaan keskellä tätä kirottua metsää. Hän oli jo nyt myöhässä tapaamisestaan, mutta asialle ei voinut minkään. Koska hän tohelo oli mennyt eksymään, sitä ei ehkä edes tulisi.
Fiksumpi saattaisi huomata, että totta kai Melinan, keiju kun oli, olisi ollut viisaampaa, turvallisempaa ja nopeampaa lentää metsän halki määränpäähänsä, mutta se ei käynyt päinsä. Hän nimittäin kantoi olallaan asiakkaalleen tarkoitettuja vaatteita laukussa, joka oli aika painava niiden painosta, vaikkei uskoisikaan. Keijumuodossa sen kuljettaminen ei olisi tullut kuuloonkaan, ja niinpä Melin oli käveltävä. Hän huokaisi ja pyyhkäisi vihreän hiussuortuvan kasvoiltaan katsellen turhautuneena ympärilleen. Ensimmäisenä hän havaitsi, ettei varmaan ollut enää aivan keskellä metsää sillä puut olivat alkaneet harventua, muuttua pienemmiksi ja kitukasvuisemmiksi. Mutta miten oli mahdollista, että puiden ohentuessa tuli aina vain hämärämpää ja hämärämpää? Tytön selkäpiitä karmi. Tämän paikan energiassa oli jotain... Outoa. Missään ei kuulunut eläinten ääniä, jopa tuuli oli vaiti. Oikeastaan nyt kun hän asiaa tarkemmin ajatteli, mistään ei kuulunut äännähdystäkään. Oli aivan hiljaista.
Missä hän oli?
Koska ei nähnyt muitakaan vaihtoehtoja, Melina jatkoi matkaansa eteenpäin. Hänen askeleensa rahisivat vaimeasti aluskasvillisuudessa ja se olikin ainoa ääni oman hengityksensä lisäksi, jota hän kuuli. Sitten hän tajusi, mistä hämärä johtui. Puita oli nyt entistä vähemmän, mutta tiheä usva alkoi ympäröidä häntä ensin vähitellen, sitten peittäen hänet kokonaan. Melina saattoi haistaa ympärillään jotain... Mätää. Hänen sydämensä alkoi jyskyttää. Okei, nyt hän saattoi myöntää olevansa piikkuisen pelästynyt. Hän oli nimittäin tajunnut, missä oli. Suolla. Tästä paikasta Melina ei ollut kuullut yhtä ainoaa hyvää sanaa. Kaikki kuvailivat sitä karmeaksi paikaksi jossa oli jotain tuhat erilaista tapaa päästä hengestään, ja nyt Mel saattoi havaita mistä kuvaus johtui. Tämä oli ehdottomasti aavemaisin paikka, missä hän oli ikinä käynyt. Eikä olisi välittänyt käydä nytkään.
Juuri kun hän oli kääntymässä poispäin, usvan keskeltä kuului ääntä. Keijutyttö jähmettyi täysin liikkumattomaksi, hän ei uskaltanut liikauttaa lihastakaan. Mitä siellä oli? Oliko se vaarallinen? Mitä se halusi (mikä ikinä se olikaan)? Hän ei pystynyt näkemään usvan lähi mitään, mutta kuuli hiljaisuudessa selvästi askeleita ja hänen sydämensä jyskytti entistäkin kovempaa. Hän ei oikein tiennyt, pitäisikö juosta pakoon vai pysyä aloillaan ja toivoa että se menisi pois ja ei olisi nälkäinen.
Päätettyään, että pakeneminen olisi ehdottomasti paras ja fiksuin ratkaisu, hän käänsi selkänsä äänelle ja oli valmis pinkaisemaan juoksuun. Hän ei kuitenkaan ehtinyt ottaa askeltakaan, kun tunsi selässään niin voimakkaan tönäisyn/potkun/minkälie niin, että hän lensi päistikkaa maahan sammalien keskelle, naama maata vasten. Hänen kantamuksensa lennähtivät jonnekin ja huulilta purkautui tahaton kirkaisu. Hätääntyneenä hän kääntyi ympäri kohtaamaan hyökkääjänsä. Nyt sinä olet itsesi liemeen järjestänyt! Hänen mielensä huusi samalla kun hän yritti erottaa jotain usvan keskeltä. Siellä ei ollut mitään, mutta askeleet hän kuuli edelleen. Aivankuin.... Aivankuin ne olisivat kierrelleet hänen ympärillään. Kauhuissaan Melina parahti uudemman kerran, ja yritti nousta ylös maasta mutta hänet tönäistiin uudestaan kumoon.
Mitä ne oikein olivat?!
//Mikä inspiraation vyöry!! Omien hahmojen pulaan saattamisessa on sitä jotain, muahahahahha ; DDD //
Vihreätukkainen pieni keijutyttö oli kävellyt metsän halki jo monta tuntia. Hän oli ollut aika varma suunnasta, johon oli ollut menossa mutta nyt hän ei ollut enää ollenkaan varma. Oliko hän voinut eksyä tänne? Olipa aika amatöörimaista...
Tyttö oli ollut etsimässä erään asiakkaansa hökkelimökkiä, joka sattui sijaitsemaan keskellä tätä kirottua metsää. Hän oli jo nyt myöhässä tapaamisestaan, mutta asialle ei voinut minkään. Koska hän tohelo oli mennyt eksymään, sitä ei ehkä edes tulisi.
Fiksumpi saattaisi huomata, että totta kai Melinan, keiju kun oli, olisi ollut viisaampaa, turvallisempaa ja nopeampaa lentää metsän halki määränpäähänsä, mutta se ei käynyt päinsä. Hän nimittäin kantoi olallaan asiakkaalleen tarkoitettuja vaatteita laukussa, joka oli aika painava niiden painosta, vaikkei uskoisikaan. Keijumuodossa sen kuljettaminen ei olisi tullut kuuloonkaan, ja niinpä Melin oli käveltävä. Hän huokaisi ja pyyhkäisi vihreän hiussuortuvan kasvoiltaan katsellen turhautuneena ympärilleen. Ensimmäisenä hän havaitsi, ettei varmaan ollut enää aivan keskellä metsää sillä puut olivat alkaneet harventua, muuttua pienemmiksi ja kitukasvuisemmiksi. Mutta miten oli mahdollista, että puiden ohentuessa tuli aina vain hämärämpää ja hämärämpää? Tytön selkäpiitä karmi. Tämän paikan energiassa oli jotain... Outoa. Missään ei kuulunut eläinten ääniä, jopa tuuli oli vaiti. Oikeastaan nyt kun hän asiaa tarkemmin ajatteli, mistään ei kuulunut äännähdystäkään. Oli aivan hiljaista.
Missä hän oli?
Koska ei nähnyt muitakaan vaihtoehtoja, Melina jatkoi matkaansa eteenpäin. Hänen askeleensa rahisivat vaimeasti aluskasvillisuudessa ja se olikin ainoa ääni oman hengityksensä lisäksi, jota hän kuuli. Sitten hän tajusi, mistä hämärä johtui. Puita oli nyt entistä vähemmän, mutta tiheä usva alkoi ympäröidä häntä ensin vähitellen, sitten peittäen hänet kokonaan. Melina saattoi haistaa ympärillään jotain... Mätää. Hänen sydämensä alkoi jyskyttää. Okei, nyt hän saattoi myöntää olevansa piikkuisen pelästynyt. Hän oli nimittäin tajunnut, missä oli. Suolla. Tästä paikasta Melina ei ollut kuullut yhtä ainoaa hyvää sanaa. Kaikki kuvailivat sitä karmeaksi paikaksi jossa oli jotain tuhat erilaista tapaa päästä hengestään, ja nyt Mel saattoi havaita mistä kuvaus johtui. Tämä oli ehdottomasti aavemaisin paikka, missä hän oli ikinä käynyt. Eikä olisi välittänyt käydä nytkään.
Juuri kun hän oli kääntymässä poispäin, usvan keskeltä kuului ääntä. Keijutyttö jähmettyi täysin liikkumattomaksi, hän ei uskaltanut liikauttaa lihastakaan. Mitä siellä oli? Oliko se vaarallinen? Mitä se halusi (mikä ikinä se olikaan)? Hän ei pystynyt näkemään usvan lähi mitään, mutta kuuli hiljaisuudessa selvästi askeleita ja hänen sydämensä jyskytti entistäkin kovempaa. Hän ei oikein tiennyt, pitäisikö juosta pakoon vai pysyä aloillaan ja toivoa että se menisi pois ja ei olisi nälkäinen.
Päätettyään, että pakeneminen olisi ehdottomasti paras ja fiksuin ratkaisu, hän käänsi selkänsä äänelle ja oli valmis pinkaisemaan juoksuun. Hän ei kuitenkaan ehtinyt ottaa askeltakaan, kun tunsi selässään niin voimakkaan tönäisyn/potkun/minkälie niin, että hän lensi päistikkaa maahan sammalien keskelle, naama maata vasten. Hänen kantamuksensa lennähtivät jonnekin ja huulilta purkautui tahaton kirkaisu. Hätääntyneenä hän kääntyi ympäri kohtaamaan hyökkääjänsä. Nyt sinä olet itsesi liemeen järjestänyt! Hänen mielensä huusi samalla kun hän yritti erottaa jotain usvan keskeltä. Siellä ei ollut mitään, mutta askeleet hän kuuli edelleen. Aivankuin.... Aivankuin ne olisivat kierrelleet hänen ympärillään. Kauhuissaan Melina parahti uudemman kerran, ja yritti nousta ylös maasta mutta hänet tönäistiin uudestaan kumoon.
Mitä ne oikein olivat?!
//Mikä inspiraation vyöry!! Omien hahmojen pulaan saattamisessa on sitä jotain, muahahahahha ; DDD //