Post by Deleted on Dec 12, 2012 21:39:29 GMT 2
//Catsha ja Cordelia //
Ilma oli jo viilennyt huomattavasti itä-Lyrathissa. Aamulla oli satanut lunta, saaden kylän lapset innoissaan ulos leikkimään ja temmeltämään. Lunta oli jo pieni kerros maassa, mikä osasi ilahduttaa lapsia. Ja heitä oli sinä päivänä hyvin paljon liikkeellä. Ehkä se johtui lumesta, ehkä se johtui levottomuudesta, joka pisti lapset liikkumaan ja toimimaan.
Pienen ja hajanaisen kylän osa lapsista oli kokoontunut metsän laitaan, joka oli lähellä pientä kylän keskustaa, jossa oli vaatimaton tori, pieni kapakka ja muutama käsityöläisen paja. Paikka ei ollut iso, ei todellakaan, he kaikki olivat maalaisia, hyvin harva muukalainen eksyi sinne. Koska se pieni kylä oli niin vähälukuinen ja tiivis, jokaisen muukalaisen kasvot pistettiin merkille. He olivat kuin jääkarhuja aavikolla, heidät huomattiin, heitä ihmeteltiin heti. Uteliaisuus heräsi aina jokaisen kyläläisen keskuudessa.
Siksi eräs lapsijoukko oli pistänyt merkille pienen, nuoren, punapäisen tytön, joka oli kävellyt heidän vaatimattoman kylän keskustan isointa pääkatua pitkin. He olivat hetken kuiskutelleet, kunnes olivat lähteneet juoksujalkaa metsän reunaan.
"Wood! Wood! " he olivat huutaneet. Moni pää nousi ylös linnoituksen takaa. "Ace Wood!" Lapset tarkensivat. Toinen lapsiryhmä rakensi risuista, oksista, kepeistä, havuista, kivistä, lumesta ja kaikista mahdollisista metsän antimista pienisuurta linnoitusta. He olivat saaneet kokoon muurin, joka osasi peittää heidät hyvin sen taakse. Kylästä tulleita lapsia oli selvästi vähemmän, kuin muurin takana olevia. Rakentajat olivat keskeyttäneet työnsä ja katsoivat hieman kärttyisästi tulleita lapsia. Muurin viereen asteli mustapäinen pojannulikka, joka oli selvästi vanhempien lapsien kärkijoukossa rakentajien piirissä.
"Onko sulla jotain asiaa, Wilson?" Ace kysyi punaisen kaulahuivinsa takaa. Vaaleapäinen Wilson kertoi asiansa, hän kertoi punapäisestä tytöstä, muukalaisesta ja haastoi asiallisesti Acen. Se oli heidän tapansa pullistella, ehkä vielä joskus he saisivat tietää kumpi olisi sen kylän valtias.
"Et tohdi mennä puhumaan sille!" Wilson kiljahti, saaden Acen tuhahtamaan.
"Aika laimeeta, Wilson. Mutta ai niin, en muistanukkaa, ettet sä tohi puhua tuntemattomille tytöille laskematta alles!", Ace naurahti, saaden rakentajien kihertämään pienesti. Sanat saivat Wilsonin naaman punehtumaan, joko nolostumisesta tai suuttumuksesta.
"Ole hiljaa, Wood! No, jos sille puhuminen on liian nynnyä, niin pussaa sitä! Niiin! Ace Wood ei tohi pussata sitä tyttöä, ei tohi, ei tohi, ei tohi!" Wilson yllytti, härnäsi ja kiusasi, saaden Acen ärsyyntymään. Siinä samassa lapset huomasivat sen muukalaisen lähteneen pois keskustasta, kulkien lumista tietä pitkin, josta oli kulkenut vain rattaat ja hevoset. Tyttö kulkisi kohta heidän linnansa ohitse.
Eikä siitä haasteesta voinut kieltäytyä, se olisi ollut noloa, häpeällistä.. Niinpä Ace riensi linnasta pois, juoksi lumisen mäen alas aina tytön eteen. Hän tiesi kaikkien katsovan heitä kiinteästi pienen matkan päästä, eikä Acella ollut varaa nynnyillä. Mainehan siinä meni!
Niinpä mitään kysymättä hän tarttui tytön olkapäistä kiinni ja painoi hätäisesti huulensa tämän huulille.
Ilma oli jo viilennyt huomattavasti itä-Lyrathissa. Aamulla oli satanut lunta, saaden kylän lapset innoissaan ulos leikkimään ja temmeltämään. Lunta oli jo pieni kerros maassa, mikä osasi ilahduttaa lapsia. Ja heitä oli sinä päivänä hyvin paljon liikkeellä. Ehkä se johtui lumesta, ehkä se johtui levottomuudesta, joka pisti lapset liikkumaan ja toimimaan.
Pienen ja hajanaisen kylän osa lapsista oli kokoontunut metsän laitaan, joka oli lähellä pientä kylän keskustaa, jossa oli vaatimaton tori, pieni kapakka ja muutama käsityöläisen paja. Paikka ei ollut iso, ei todellakaan, he kaikki olivat maalaisia, hyvin harva muukalainen eksyi sinne. Koska se pieni kylä oli niin vähälukuinen ja tiivis, jokaisen muukalaisen kasvot pistettiin merkille. He olivat kuin jääkarhuja aavikolla, heidät huomattiin, heitä ihmeteltiin heti. Uteliaisuus heräsi aina jokaisen kyläläisen keskuudessa.
Siksi eräs lapsijoukko oli pistänyt merkille pienen, nuoren, punapäisen tytön, joka oli kävellyt heidän vaatimattoman kylän keskustan isointa pääkatua pitkin. He olivat hetken kuiskutelleet, kunnes olivat lähteneet juoksujalkaa metsän reunaan.
"Wood! Wood! " he olivat huutaneet. Moni pää nousi ylös linnoituksen takaa. "Ace Wood!" Lapset tarkensivat. Toinen lapsiryhmä rakensi risuista, oksista, kepeistä, havuista, kivistä, lumesta ja kaikista mahdollisista metsän antimista pienisuurta linnoitusta. He olivat saaneet kokoon muurin, joka osasi peittää heidät hyvin sen taakse. Kylästä tulleita lapsia oli selvästi vähemmän, kuin muurin takana olevia. Rakentajat olivat keskeyttäneet työnsä ja katsoivat hieman kärttyisästi tulleita lapsia. Muurin viereen asteli mustapäinen pojannulikka, joka oli selvästi vanhempien lapsien kärkijoukossa rakentajien piirissä.
"Onko sulla jotain asiaa, Wilson?" Ace kysyi punaisen kaulahuivinsa takaa. Vaaleapäinen Wilson kertoi asiansa, hän kertoi punapäisestä tytöstä, muukalaisesta ja haastoi asiallisesti Acen. Se oli heidän tapansa pullistella, ehkä vielä joskus he saisivat tietää kumpi olisi sen kylän valtias.
"Et tohdi mennä puhumaan sille!" Wilson kiljahti, saaden Acen tuhahtamaan.
"Aika laimeeta, Wilson. Mutta ai niin, en muistanukkaa, ettet sä tohi puhua tuntemattomille tytöille laskematta alles!", Ace naurahti, saaden rakentajien kihertämään pienesti. Sanat saivat Wilsonin naaman punehtumaan, joko nolostumisesta tai suuttumuksesta.
"Ole hiljaa, Wood! No, jos sille puhuminen on liian nynnyä, niin pussaa sitä! Niiin! Ace Wood ei tohi pussata sitä tyttöä, ei tohi, ei tohi, ei tohi!" Wilson yllytti, härnäsi ja kiusasi, saaden Acen ärsyyntymään. Siinä samassa lapset huomasivat sen muukalaisen lähteneen pois keskustasta, kulkien lumista tietä pitkin, josta oli kulkenut vain rattaat ja hevoset. Tyttö kulkisi kohta heidän linnansa ohitse.
Eikä siitä haasteesta voinut kieltäytyä, se olisi ollut noloa, häpeällistä.. Niinpä Ace riensi linnasta pois, juoksi lumisen mäen alas aina tytön eteen. Hän tiesi kaikkien katsovan heitä kiinteästi pienen matkan päästä, eikä Acella ollut varaa nynnyillä. Mainehan siinä meni!
Niinpä mitään kysymättä hän tarttui tytön olkapäistä kiinni ja painoi hätäisesti huulensa tämän huulille.