Post by Caldera on Aug 23, 2012 14:14:56 GMT 2
[Cheikki ja Drej minun ja Tulikukan seuraksi :--)]
Tuo aamu valkeni kauniina. Öisen rankkasateen jälkeen kaivattu aurinko nousi taivaanrannasta luoden säteitään ympäri Drienin pientä suloista kaupunkia. Pohjoisessa aurinkoa osattiin arvostaa, sen Tulikukka oli oppinut jo aiemmilta vuosilta. Vaikka ilma oli hiostava, väki vyöryi kadulle haukkaamaan puhdasta ilmaa. Sateet olivat kestäneet jo useita päiviä, eikä Tulikukka sen takia ollut jaksanut vaihtaa maisemaa. Hän oli oleillut Drienissä jo useita viikkoa. Siinä ajassa hän oli ehtinyt pokata pari tavallista rikasta jantteria, joiden kotoa hän oli lähtenyt asteen verran rikkaampana kähvellettyään laukkunsa täyteen kaikkea arvokasta. Tulikukka oli yöpynyt paikallisessa majatalossa, joka ei selvästi oltu suunniteltu keijuille. Keijumuodossa kaikki oli niin isoa, ihmishahmossa kaikki oli silti liian isoa! Drienin majataloissa yöpyivät yleensä vain maagit oppipoikineen, alue oli jotenkin niin.. mystinen paikka. Sattui kaupungissa asumaan myös joitakin käsityöläisiä, mutta Tulikukka ei silti tuntenut oloaan kotoisaksi.
Tulikukka nousi lopultakin sängystään, viipotti vaatekaapille ja otti naulasta vihreän mekkonsa. Hän kietaisi vyötäisilleen vyönsä, jossa hänellä roikkui pieni rahapussi, sekä tikari. Tämä olisi hänen viimeinen päivänsä täällä. Hän oli aikonut lähteä jo päiviä sitten, mutta sateet olisivat kummasti pilanneet rattoisan matkanteon. Neiti näpsäkkä oli päättänyt hankkia vielä kerran jotakin arvokasta kotiin vietäväksi. Unelmatilanne olisi, jos hän sattuisi kadulla törmäämään johonkuhun rikkaaseen ja vaikutusvaltaiseen, hän voisi heittää vielä viimeisen yhden yön jutun muukalaisen kanssa saadakseen haluamansa.
Keijuneiti poistui Sininen puolikuu -majatalosta. Hän pysähtyi talon ulkopuolella, räväytti siipiään ja hymyili itsekseen. Päivä tosiaan oli kaunis. Tulikukka lähti kävelemään, punaiset hiukset viistäen vapaana alaselkää. Hänen vihreät silmänsä tarkkailivat jatkuvasti kaikkea - ihmisiä, vartijoita, kauppiaita, lintuja... Hän odotti sopivaa uhria.
Ja kuin toivomuksesta, kulman takaa hänen eteensä kääntyi kävelemään rikkaamman näköinen herra, joka kantoi kädessään kallisarvoisen näköistä kaulakorua. Tulikukka kohotti katseensa miehen takaraivoon yrittäen päätellä tämän ikää ja lajia. Mies oli nähtävästi haltia, häntä vanhempi. Tämä näytti kiireiseltä, mutta eiköhän Tulikukka saisi pienen shown aikaiseksi, jonka keskellä hän saisi varastettua hänelle sulosointuja kuiskailevan kaulakorun.
Tulikukka käveli koko ajan miehen perässä. Hän sai lyhyiden jalkojensa kanssa todella kipittää katuja pitkin, sillä haltia käveli häntä paljon nopeammin pitkillä jaloilla.
Kaulakoru heilui miehen kädessä. Tämä suki hiuksiaan. Kadulta lennähti lintu tämän jaloista pois. Joku kauppias yritti saada Tulikukkaa ostoksille, mutta keijua ei kiinnostaneet arvottomat helyt, kun hän oli jo löytänyt kohteensa. Hän ei kuitenkaan tiennyt, että jos hän todella halusi tuon korun, hänen tuli pitää kiirettä, sillä joku muukin tulisi kiinnostumaan siitä...
Tuo aamu valkeni kauniina. Öisen rankkasateen jälkeen kaivattu aurinko nousi taivaanrannasta luoden säteitään ympäri Drienin pientä suloista kaupunkia. Pohjoisessa aurinkoa osattiin arvostaa, sen Tulikukka oli oppinut jo aiemmilta vuosilta. Vaikka ilma oli hiostava, väki vyöryi kadulle haukkaamaan puhdasta ilmaa. Sateet olivat kestäneet jo useita päiviä, eikä Tulikukka sen takia ollut jaksanut vaihtaa maisemaa. Hän oli oleillut Drienissä jo useita viikkoa. Siinä ajassa hän oli ehtinyt pokata pari tavallista rikasta jantteria, joiden kotoa hän oli lähtenyt asteen verran rikkaampana kähvellettyään laukkunsa täyteen kaikkea arvokasta. Tulikukka oli yöpynyt paikallisessa majatalossa, joka ei selvästi oltu suunniteltu keijuille. Keijumuodossa kaikki oli niin isoa, ihmishahmossa kaikki oli silti liian isoa! Drienin majataloissa yöpyivät yleensä vain maagit oppipoikineen, alue oli jotenkin niin.. mystinen paikka. Sattui kaupungissa asumaan myös joitakin käsityöläisiä, mutta Tulikukka ei silti tuntenut oloaan kotoisaksi.
Tulikukka nousi lopultakin sängystään, viipotti vaatekaapille ja otti naulasta vihreän mekkonsa. Hän kietaisi vyötäisilleen vyönsä, jossa hänellä roikkui pieni rahapussi, sekä tikari. Tämä olisi hänen viimeinen päivänsä täällä. Hän oli aikonut lähteä jo päiviä sitten, mutta sateet olisivat kummasti pilanneet rattoisan matkanteon. Neiti näpsäkkä oli päättänyt hankkia vielä kerran jotakin arvokasta kotiin vietäväksi. Unelmatilanne olisi, jos hän sattuisi kadulla törmäämään johonkuhun rikkaaseen ja vaikutusvaltaiseen, hän voisi heittää vielä viimeisen yhden yön jutun muukalaisen kanssa saadakseen haluamansa.
Keijuneiti poistui Sininen puolikuu -majatalosta. Hän pysähtyi talon ulkopuolella, räväytti siipiään ja hymyili itsekseen. Päivä tosiaan oli kaunis. Tulikukka lähti kävelemään, punaiset hiukset viistäen vapaana alaselkää. Hänen vihreät silmänsä tarkkailivat jatkuvasti kaikkea - ihmisiä, vartijoita, kauppiaita, lintuja... Hän odotti sopivaa uhria.
Ja kuin toivomuksesta, kulman takaa hänen eteensä kääntyi kävelemään rikkaamman näköinen herra, joka kantoi kädessään kallisarvoisen näköistä kaulakorua. Tulikukka kohotti katseensa miehen takaraivoon yrittäen päätellä tämän ikää ja lajia. Mies oli nähtävästi haltia, häntä vanhempi. Tämä näytti kiireiseltä, mutta eiköhän Tulikukka saisi pienen shown aikaiseksi, jonka keskellä hän saisi varastettua hänelle sulosointuja kuiskailevan kaulakorun.
Tulikukka käveli koko ajan miehen perässä. Hän sai lyhyiden jalkojensa kanssa todella kipittää katuja pitkin, sillä haltia käveli häntä paljon nopeammin pitkillä jaloilla.
Kaulakoru heilui miehen kädessä. Tämä suki hiuksiaan. Kadulta lennähti lintu tämän jaloista pois. Joku kauppias yritti saada Tulikukkaa ostoksille, mutta keijua ei kiinnostaneet arvottomat helyt, kun hän oli jo löytänyt kohteensa. Hän ei kuitenkaan tiennyt, että jos hän todella halusi tuon korun, hänen tuli pitää kiirettä, sillä joku muukin tulisi kiinnostumaan siitä...