Post by Caldera on Nov 25, 2012 22:28:05 GMT 2
Cirnellë otti jatkuvasti pidempiä askelia. Hyvä, ettei hänen sydämensä hypännyt ulos hänen rinnastaan, niin kovaa se rummutti. Hän ei haluaisi samanlaista loppua kuin hänen miehellään. Voi, miten tuo olikaan huutanut tuskasta auringon käristäessä hänen ihoaan. Hän kuuli palavan talon raunioiden suunnalta ääntä. Hän ei edes uskaltanut toivoa, että kyseessä olisivat olleet jotkut muut, kuin ihmissudet. Ja kaikenlisäksi lapsi hänen sylissään huusi kuin palosireeni ilmoittaen kaikille, missä he etenivät. Myös Damien vaikutti kireältä. Hän ei avannutkaan suutaan, ennen kuin he olivat juosseet jo hyvän matkaa karkuun.
Kunnes yhtäkkiä tämän hermot pettivät. Vai että imettää pitäisi? Cirnellë meinasi tiuskaista takaisin, että kyllä vehkeet siihen hommaan löytyivät, mutta maitoa niistä ei heruisi nyt, eikä tulevaisuudessa. Cirnellë kuitenkin piti suunsa kiinni ja silitteli lapsen päätä. Huuto ei kuitenkaan lakannut.
Ja tuo huuto tosiaan hälytti paikalle jonkun, jota he eivät olisi halunneet kohdata. Puusta heidän yläpuoleltaan laskeutui metsäläinen. Hänen kasvonsa ovat noesta mustat ja hänellä oli kädessään kirves. Cirnellë tiesi, että Damien aikoisi hyökätä. Mutta ennen kuin vampyyri ehti tehdä mitään, Cirnellë tarttui tätä käsivarresta.
"Ottakaa hänet. Löysimme hänet palavan talon raunioista, tuolta suunnasta", hän osoitti taaksepäin sinne, mistä suuri savupilvi nousi. Mies näytti epäuskoiselta. Hän tarkasteli näitä kahta vampyyria kuin he tosiaan olisivat juuri polttaneet hänen talonsa ja omaisuutensa.
"Pyydän. Minä en tiedä miten lasta kasvattaa je meillä on todella kiire." Cirnellë ojensi lasta miehelle, joka tarttui siihen. Hän mulkoili Cirnellëä samalla kun tarkasti lasta.
"Kiitos", hän sanoi. "Voinko tehdä jotakin osoittaakseni kiitollisuuteni?" mies kysyi. Cirnellë kuuli hänen äänestään edelleen epäilyn ja tuskan.
"Aurinko nousee kohta. Voisitko kertoa meille lähimmän suojan? Kylän, talon, luolan... Minkä tahansa!" Cirnellë huusi hengästyneenä. Ei enää kauaa, kun tuo hehkuva tulipallo nousisi sulattamaan heidän kylmät sydämensä.
"Suunnatkaa tuonne", mies sanoi ja osoitti vasemmalle. "Teidän pitäisi ehtiä ajoissa ja muistakaa--".
Lauseen loppua Cirnellë ei kuullut, sillä hän oli jo lähtenyt pinkomaan kohti miehen osoittamaa suuntaa. Hän pyrki juoksemaan suoraan. Hän otti kohteekseen tietyn matkan päästä puun, ja saavutettuaan merkkipaalunsa hän valitsi edestäpäin uuden kohteen. Kreivittären voimat alkoivat hyytyä ja hänen jokaista luutaan ja lihastaan kolotti. Hänen kyljessään ja käsivarsissaan olevat veriset naarmut kirvelivät ja nälkä sai hänen vatsansa murisemaan. Tästä tapauksesta hän ei ikinä kertoisi kenellekään, niin nöyryyttävää tämä oli. Onneksi ihmissudet eivät olleet löytäneet heidän jäljilleen.
Ja he juoksivat halki metsän ottaen vastaan jokaisen nokkosen piston ja jokaisen vertaimevän hyönteisen iskun. Mutta loputa he ennättivät metsän reunaan. Heidän edessään häämötti pieni kylä, joka ei ollut paljoa ihmissusien leiriä suurempi. Ensimmäiset säteet kiirivät heidän selkiensä takana. heidän pelastumisensa oli nyt sekunneista kiinni.
Kunnes yhtäkkiä tämän hermot pettivät. Vai että imettää pitäisi? Cirnellë meinasi tiuskaista takaisin, että kyllä vehkeet siihen hommaan löytyivät, mutta maitoa niistä ei heruisi nyt, eikä tulevaisuudessa. Cirnellë kuitenkin piti suunsa kiinni ja silitteli lapsen päätä. Huuto ei kuitenkaan lakannut.
Ja tuo huuto tosiaan hälytti paikalle jonkun, jota he eivät olisi halunneet kohdata. Puusta heidän yläpuoleltaan laskeutui metsäläinen. Hänen kasvonsa ovat noesta mustat ja hänellä oli kädessään kirves. Cirnellë tiesi, että Damien aikoisi hyökätä. Mutta ennen kuin vampyyri ehti tehdä mitään, Cirnellë tarttui tätä käsivarresta.
"Ottakaa hänet. Löysimme hänet palavan talon raunioista, tuolta suunnasta", hän osoitti taaksepäin sinne, mistä suuri savupilvi nousi. Mies näytti epäuskoiselta. Hän tarkasteli näitä kahta vampyyria kuin he tosiaan olisivat juuri polttaneet hänen talonsa ja omaisuutensa.
"Pyydän. Minä en tiedä miten lasta kasvattaa je meillä on todella kiire." Cirnellë ojensi lasta miehelle, joka tarttui siihen. Hän mulkoili Cirnellëä samalla kun tarkasti lasta.
"Kiitos", hän sanoi. "Voinko tehdä jotakin osoittaakseni kiitollisuuteni?" mies kysyi. Cirnellë kuuli hänen äänestään edelleen epäilyn ja tuskan.
"Aurinko nousee kohta. Voisitko kertoa meille lähimmän suojan? Kylän, talon, luolan... Minkä tahansa!" Cirnellë huusi hengästyneenä. Ei enää kauaa, kun tuo hehkuva tulipallo nousisi sulattamaan heidän kylmät sydämensä.
"Suunnatkaa tuonne", mies sanoi ja osoitti vasemmalle. "Teidän pitäisi ehtiä ajoissa ja muistakaa--".
Lauseen loppua Cirnellë ei kuullut, sillä hän oli jo lähtenyt pinkomaan kohti miehen osoittamaa suuntaa. Hän pyrki juoksemaan suoraan. Hän otti kohteekseen tietyn matkan päästä puun, ja saavutettuaan merkkipaalunsa hän valitsi edestäpäin uuden kohteen. Kreivittären voimat alkoivat hyytyä ja hänen jokaista luutaan ja lihastaan kolotti. Hänen kyljessään ja käsivarsissaan olevat veriset naarmut kirvelivät ja nälkä sai hänen vatsansa murisemaan. Tästä tapauksesta hän ei ikinä kertoisi kenellekään, niin nöyryyttävää tämä oli. Onneksi ihmissudet eivät olleet löytäneet heidän jäljilleen.
Ja he juoksivat halki metsän ottaen vastaan jokaisen nokkosen piston ja jokaisen vertaimevän hyönteisen iskun. Mutta loputa he ennättivät metsän reunaan. Heidän edessään häämötti pieni kylä, joka ei ollut paljoa ihmissusien leiriä suurempi. Ensimmäiset säteet kiirivät heidän selkiensä takana. heidän pelastumisensa oli nyt sekunneista kiinni.