Post by Caldera on Aug 4, 2012 11:55:58 GMT 2
[Kirjoitin tämän itseni takia, jotta saisin selville, mitä miehen päässä liikkuu. Saan koottua omat ajatukset miehen seksuaalisesta suuntautumisesta. ]
Oli synkkä, sateinen yö. Yönhelmi oli lähtenyt muutama tunti sitten satamasta kuultuaan vartijoiden haeskelevan tätä mystistä, kauhua herättävää laivaa. Muutama miehistön jäsen oli kannella tekemässä askareitaan, mutta heitä selvästi tympi työskennellä sateessa. Vain kapteeni seisoi laivan nokassa ja piti kädessään rommipulloa. Pohjan pieni pisara oli enää vain muisto siitä juomamäärästä, minkä kapteeni oli vetänyt kurkusta alas. Nyt pullon pohjalle valui vesipisaroita kapteenin hatusta. Mutta hän ei jaksanut välittää. Hän oli tavannut hänelle maailman rakkaimman ihmisen, mutta ei silti tuntenut enää samoin, kuin joskus ennen. Hän oli toki ilahtunut tapaamisesta, mutta saatuaan kuulla, miten nainen oli hylännyt heidän lapsensa orpokotiin, ilo oli muuttunut suruksi. Kapteeni oli seilannut koko Lyrathin ympäri vain, että pääsisi hakemaan poikansa mukaan laivalle. Tämä oli nyt noin 11 vuotias ja olisi päässyt laivan miehistöön. Mutta nyt, yksinäinen kapteeni ei tiennyt edes poikansa nimeä.
Vierailu oli sekoittanut Jeremiahin päätä entisestään. Vuosia sitten hän oli rakastanut tätä naista enemmän kuin ketään ikinä. Hän muisti vieläkin tämän märät hiukset ja rusehtavan ihon, kun tämä nousi ensi kertaa vedestä Yöhelmen keinuessa aalloissa. Tuo nainen oli ollut kaunein hänen tapaamansa olento. Mutta nyt viimeistään tämä vierailu oli pannut Jeremiahin aivan sekaisin. Hän oli juuri tavannut nuo samat kasvot, haistanut merisuolan naisen hiuksissa, mutta mikään ei enää tuntunut samalta.
Hän oli vuosia yrittänyt etsiä itselleen uutta rakasta, mutta jokainen nainen tuntui olevan liian helppo tapaus ensin ottaa ja myöhemmin jättää. Tokihan tämä lisäsi kapteenin vihamiehiänaisia, mutta hän ei mahtanut sydämelleen mitään. Vuosia hän oli odottanut tapaavansa Kastehelmen, mutta kohtaaminen oli ollu tavallinen kahden ihmisen kahvituokio.
Jeremiah nosti pullon korkeammalle ja vilkaisi sisään. Sade oli yltynyt ja täyttänyt rommipulloa puoleen väliin. Hän nosti pullon huulilleen ja joi kaiken veden kerralla alas. Hetken hän pohti, miksi juoma ei enää maistunut milleen, mutta totesi olevansa liian humalassa enää maistaakseen mitään. Liian humalassa, jotta saisi ajatuksensa enää järkevästi kasaan.
Merirosvokapteeni sulki hetkeksi silmänsä. Hän oli varmasti sairas. Ei se olisi mahdollista. Kaikki nämä tunteet tuli kieltää - niitä tuli hävetä! Jeremiah ei halunnut myöntää itselleen, että hän oli jo kauan ollut ihastunut erääseen miehistön jäseneen. Tällä oli sotkuiset ruskeat hiukset, lähes mustat silmät ja suuri suu. Tämän keho oli urheilullinen, olihan hänellä ikää vasta 25. Eihän mies oikeasti ymmärtänyt merenkäynnistä mitään, mutta Jeremiah oli ottanut tämän miehistöönsä täysin omista syistä. Syistä, joita hän ei todellakaan paljastaisi kenellekään. Ei edes veljelleen. Tälläkin hetkellä tuo nuori mies ahkeroi hapannaamana mastoissa selvitellen köysiä, jotka oli vain nopeesti sutastu kiinni satamassa äkkilähdön takia. Jeremiah vilkaisi häneen päin ja kun heidän silmänsä kohtasivat, hän käänsi nopeasti katseensa korkeammalle purjeisiin.
Tuo mies oli kiinnostanut häntä jo kauan (ja epäilemättä mies oli myös kiinnostunut hänestä), mutta hän ei voisi antaa tämän enää työskennellä täällä. Mies oli lähetettävä matkoihinsa - ei merikapteeni voinut nolata itseään "Lyrathin meren homoimpana kapteenina."
Niinpä hän hieman juovuspäissään käveli maston alle ja huitoi jantterin alas purjeista. Tämä tarttui lähimpään köyteen ja laskeutui alas sulavasti. Hänen jalkansa tömähtivät kantta vasten.
"Teillä taisi olla minulle asiaa?" tämä sanoi ilkikurinen ilme kasvoillaan. Hänen hiuksistaan valui vettä ja vaatteet olivat liimautuneet ihoa vasten.
"Meidän tiemme eroavat huomenna kun saavumme Frenoon", kapteeni ilmoitti. Hän ei voinut katsoa miestä suoraan silmiin, vaan loi katseensa tämän kulmiinsa. "Meillä ei ole enää tarvetta sinulle tällä laivalla."
Mies katsoi kapteenia pitkään.
"Miten niin ei ole enää tarvetta? Olen ahkerin koko laivalla", hän sanoi ja huitoi käsillään kohti mastoa. "Missä ovat muut miehet? Nukkumassa, kuin rotat sadetta suojassa. Minä voisi yksin pyörittää koko laivaa!"
Jeremiah katsoi tätä nyt silmiin.
"Tämä on päätökseni. Enkä muuta kantaani ikinä", hän sanoi yrittäen kuulostaa asialliselta. Todellisuudessa hän katui jo nyt tekoaan. Olisihan hän voinut antaa miehen työskennellä täällä, mutta ei vain olisi ollut tämän kanssa tekemisissä. Ei kukaan voisi lukea hänen ajatuksiaan, joten miksi OI MIKSI hän meni laukomaan tämän typeryyden suustaan ulos. Ei hän oikeasti halunnut lähettää miestä pois.
"Mutta, kapteeni. Ette voi tehdä tätä. Minulla ei ole paikkaa missä asua, minulla ei ole rahaa.. Sydämeni kuuluu merelle", hän sanoi. Hän vilkaisi nopeati olkansa yli. Silmät kimmelsivät kyynelistä, jotka hukkuivat sadeveden sekaan. "Ja sydämeni kuuluu teille." Sitten hän ojentautui eteenpäin ja suuteli merikapteenia suoraan suulle. Kun he irrottautuivat, Jeremiah jäi vain seisomaan täydellisen hämmennyksen vallassa. Hän ei heti edes tajunnut, että nuori merimies oli lähtenyt peruuttamaan kohti reunaa.
Kun Jeremiah ymmärsi, mitä tämä aikoi tehdä, hän kääntyi nopeasti ympäri ja ehti ottaa vain muutaman juoksuaskeleen tätä kohti. Liian myöhään. Mies katsoi suoraan häneen silmät kyynelissä, nojautui kaidetta vasten, otti vauhtia jaloillaan ja kaatui laidan yli. Hän oli olettanut, että suudelmansa takia hän joutuisi kuolemaan merikapteenin miekasta, sillä merikapteeni ei ottaisi sitä riskiä, että tämä kertoisi muulle miehistölle merikapteenin "sairaudesta", rakkaudesta miehiä kohtaan. Eikä hän voinut elää ilman merikapteenia. Niinpä hän oli päättänyt tunnustaa tunteensa ja riistää sitten oman henkensä säästääkseen merikapteenia vuodattamasta enää enempää verta.
Jeremiah juoksi päin kaidetta, tarrasi siihen kaksin käsin, mutta ei nähnyt miestä. Hän yritti huutaa tämän nimeä, mutta suuret aallot olivat jo ottaneet omansa kotiin ja muuttaneet merimiehen aaltojen kuohuksi.
Jeremiah laski päänsä, suuteli sormenpäitään ja osoitti niillä mereen.
"Rakastin sinua", hän sanoi ja peruutti pois kaiteelta. Ei tämän miehen olisi tarvinut hypätä, kyllä Jeremiah olisi luottanut tämän sanaan, että hän ei ikinä kertoisi tuosta suudelmasta ja kahden miehen epätoivoisesta yrityksestä rakastaa toisiaan kenekään muun huomaamatta. Humalaisena hän kömpi kannen poikki, tai ainakin yritys oli kova. Hän kaatui keskelle kantta. Rommipullo hajosi sirpaleiksi hänen viereensä. Mies sulki silmänsä ja nukahti, hukuttautui hetkeksi omaan suruunsa, vihaansa ja tuskaansa.
Oli synkkä, sateinen yö. Yönhelmi oli lähtenyt muutama tunti sitten satamasta kuultuaan vartijoiden haeskelevan tätä mystistä, kauhua herättävää laivaa. Muutama miehistön jäsen oli kannella tekemässä askareitaan, mutta heitä selvästi tympi työskennellä sateessa. Vain kapteeni seisoi laivan nokassa ja piti kädessään rommipulloa. Pohjan pieni pisara oli enää vain muisto siitä juomamäärästä, minkä kapteeni oli vetänyt kurkusta alas. Nyt pullon pohjalle valui vesipisaroita kapteenin hatusta. Mutta hän ei jaksanut välittää. Hän oli tavannut hänelle maailman rakkaimman ihmisen, mutta ei silti tuntenut enää samoin, kuin joskus ennen. Hän oli toki ilahtunut tapaamisesta, mutta saatuaan kuulla, miten nainen oli hylännyt heidän lapsensa orpokotiin, ilo oli muuttunut suruksi. Kapteeni oli seilannut koko Lyrathin ympäri vain, että pääsisi hakemaan poikansa mukaan laivalle. Tämä oli nyt noin 11 vuotias ja olisi päässyt laivan miehistöön. Mutta nyt, yksinäinen kapteeni ei tiennyt edes poikansa nimeä.
Vierailu oli sekoittanut Jeremiahin päätä entisestään. Vuosia sitten hän oli rakastanut tätä naista enemmän kuin ketään ikinä. Hän muisti vieläkin tämän märät hiukset ja rusehtavan ihon, kun tämä nousi ensi kertaa vedestä Yöhelmen keinuessa aalloissa. Tuo nainen oli ollut kaunein hänen tapaamansa olento. Mutta nyt viimeistään tämä vierailu oli pannut Jeremiahin aivan sekaisin. Hän oli juuri tavannut nuo samat kasvot, haistanut merisuolan naisen hiuksissa, mutta mikään ei enää tuntunut samalta.
Hän oli vuosia yrittänyt etsiä itselleen uutta rakasta, mutta jokainen nainen tuntui olevan liian helppo tapaus ensin ottaa ja myöhemmin jättää. Tokihan tämä lisäsi kapteenin viha
Jeremiah nosti pullon korkeammalle ja vilkaisi sisään. Sade oli yltynyt ja täyttänyt rommipulloa puoleen väliin. Hän nosti pullon huulilleen ja joi kaiken veden kerralla alas. Hetken hän pohti, miksi juoma ei enää maistunut milleen, mutta totesi olevansa liian humalassa enää maistaakseen mitään. Liian humalassa, jotta saisi ajatuksensa enää järkevästi kasaan.
Merirosvokapteeni sulki hetkeksi silmänsä. Hän oli varmasti sairas. Ei se olisi mahdollista. Kaikki nämä tunteet tuli kieltää - niitä tuli hävetä! Jeremiah ei halunnut myöntää itselleen, että hän oli jo kauan ollut ihastunut erääseen miehistön jäseneen. Tällä oli sotkuiset ruskeat hiukset, lähes mustat silmät ja suuri suu. Tämän keho oli urheilullinen, olihan hänellä ikää vasta 25. Eihän mies oikeasti ymmärtänyt merenkäynnistä mitään, mutta Jeremiah oli ottanut tämän miehistöönsä täysin omista syistä. Syistä, joita hän ei todellakaan paljastaisi kenellekään. Ei edes veljelleen. Tälläkin hetkellä tuo nuori mies ahkeroi hapannaamana mastoissa selvitellen köysiä, jotka oli vain nopeesti sutastu kiinni satamassa äkkilähdön takia. Jeremiah vilkaisi häneen päin ja kun heidän silmänsä kohtasivat, hän käänsi nopeasti katseensa korkeammalle purjeisiin.
Tuo mies oli kiinnostanut häntä jo kauan (ja epäilemättä mies oli myös kiinnostunut hänestä), mutta hän ei voisi antaa tämän enää työskennellä täällä. Mies oli lähetettävä matkoihinsa - ei merikapteeni voinut nolata itseään "Lyrathin meren homoimpana kapteenina."
Niinpä hän hieman juovuspäissään käveli maston alle ja huitoi jantterin alas purjeista. Tämä tarttui lähimpään köyteen ja laskeutui alas sulavasti. Hänen jalkansa tömähtivät kantta vasten.
"Teillä taisi olla minulle asiaa?" tämä sanoi ilkikurinen ilme kasvoillaan. Hänen hiuksistaan valui vettä ja vaatteet olivat liimautuneet ihoa vasten.
"Meidän tiemme eroavat huomenna kun saavumme Frenoon", kapteeni ilmoitti. Hän ei voinut katsoa miestä suoraan silmiin, vaan loi katseensa tämän kulmiinsa. "Meillä ei ole enää tarvetta sinulle tällä laivalla."
Mies katsoi kapteenia pitkään.
"Miten niin ei ole enää tarvetta? Olen ahkerin koko laivalla", hän sanoi ja huitoi käsillään kohti mastoa. "Missä ovat muut miehet? Nukkumassa, kuin rotat sadetta suojassa. Minä voisi yksin pyörittää koko laivaa!"
Jeremiah katsoi tätä nyt silmiin.
"Tämä on päätökseni. Enkä muuta kantaani ikinä", hän sanoi yrittäen kuulostaa asialliselta. Todellisuudessa hän katui jo nyt tekoaan. Olisihan hän voinut antaa miehen työskennellä täällä, mutta ei vain olisi ollut tämän kanssa tekemisissä. Ei kukaan voisi lukea hänen ajatuksiaan, joten miksi OI MIKSI hän meni laukomaan tämän typeryyden suustaan ulos. Ei hän oikeasti halunnut lähettää miestä pois.
"Mutta, kapteeni. Ette voi tehdä tätä. Minulla ei ole paikkaa missä asua, minulla ei ole rahaa.. Sydämeni kuuluu merelle", hän sanoi. Hän vilkaisi nopeati olkansa yli. Silmät kimmelsivät kyynelistä, jotka hukkuivat sadeveden sekaan. "Ja sydämeni kuuluu teille." Sitten hän ojentautui eteenpäin ja suuteli merikapteenia suoraan suulle. Kun he irrottautuivat, Jeremiah jäi vain seisomaan täydellisen hämmennyksen vallassa. Hän ei heti edes tajunnut, että nuori merimies oli lähtenyt peruuttamaan kohti reunaa.
Kun Jeremiah ymmärsi, mitä tämä aikoi tehdä, hän kääntyi nopeasti ympäri ja ehti ottaa vain muutaman juoksuaskeleen tätä kohti. Liian myöhään. Mies katsoi suoraan häneen silmät kyynelissä, nojautui kaidetta vasten, otti vauhtia jaloillaan ja kaatui laidan yli. Hän oli olettanut, että suudelmansa takia hän joutuisi kuolemaan merikapteenin miekasta, sillä merikapteeni ei ottaisi sitä riskiä, että tämä kertoisi muulle miehistölle merikapteenin "sairaudesta", rakkaudesta miehiä kohtaan. Eikä hän voinut elää ilman merikapteenia. Niinpä hän oli päättänyt tunnustaa tunteensa ja riistää sitten oman henkensä säästääkseen merikapteenia vuodattamasta enää enempää verta.
Jeremiah juoksi päin kaidetta, tarrasi siihen kaksin käsin, mutta ei nähnyt miestä. Hän yritti huutaa tämän nimeä, mutta suuret aallot olivat jo ottaneet omansa kotiin ja muuttaneet merimiehen aaltojen kuohuksi.
Jeremiah laski päänsä, suuteli sormenpäitään ja osoitti niillä mereen.
"Rakastin sinua", hän sanoi ja peruutti pois kaiteelta. Ei tämän miehen olisi tarvinut hypätä, kyllä Jeremiah olisi luottanut tämän sanaan, että hän ei ikinä kertoisi tuosta suudelmasta ja kahden miehen epätoivoisesta yrityksestä rakastaa toisiaan kenekään muun huomaamatta. Humalaisena hän kömpi kannen poikki, tai ainakin yritys oli kova. Hän kaatui keskelle kantta. Rommipullo hajosi sirpaleiksi hänen viereensä. Mies sulki silmänsä ja nukahti, hukuttautui hetkeksi omaan suruunsa, vihaansa ja tuskaansa.