Post by Deleted on Jul 10, 2012 20:39:55 GMT 2
// Teidän Korkeutenne~! //
Sää oli hyvin sateinen. Metsässä rämpiminen ei ollut metsäläiselle konsti eikä mikään, mutta sateinen metsä oli silti ikävä. Joka paikka kastui, olo oli kerrassaan kurja ja mieliala laski vapaudesta huolimatta.
Nathanael oli pelastettu. Raelan niminen lajitoveri oli pelastanut hänet vihdoin herttuan kynsistä, mutta nyt hän sai hetken elellä itsekseen. Hän oli vannonut itselleen palaavansa kuittaamaan velkansa, jonka hän jäi toisen pelastaessa hänet. Nyt hän halusi kuitenkin kierrellä saarta hieman ja tutustua ihmisiin, haltioihin, keijuihin ja ties mihin kaikkeen, keihin törmätä saattoi!
Nuorukainen ei kuitenkaan nyt jaksanut iloita tästä vapaudestaan. Hänessä ei ollut mitään kuivaa kohtaa jäljellä. Ei niin mitään.
Ja täälläpäin puutkin olivat hiljaa, kuiskivat vain keskenään, mokomat. Ana oli myös mennyt omille teilleen, metsästämään kai. Kyllä se hänet löytäisi, tai hän sen kyselemällä puilta.
Hän sattui kylään kuin tilauksesta. Kylän nimellä tai tarkalla sijainnilla ei ollut väliä, pääasia oli, että hän saisi katon päänsä päälle!
Nathan ryntäsi etsimään jotain taloa, jonne pääsisi.
Ensimmäisenä hän löysi kapakan, joka mainosti itseään myös majatalona.
Punapää huokaisi ja käänsi vaatteitaan kuiviksi. Valutettuaan desilitran tai pari vettä tielle hän kiirehti sisälle oluen ja paistetun lihan tuoksuiseen rakennukseen.
Lämpö löi häntä vastaan ja sai hänet hymyilemään. Ah! Ihanaa! Hän oli liian tottunut asumaan kartanossa, sateen ei olisi kuulunut vaikuttaa häneen niin paljon.
Nuorukainen marssi tiskille, tilasi kolme olutta ja asteli tyytyväisenä niiden kanssa reunemmalle, jossa sijaitsi kapakan ainoa vapaa pöytä. Kaikki muut olivat aivan täysiä.
Hän ei ollut juuri saanut olutta kartanossa, mutta oli salaa juonut sitä aina matkoillaan. Nyt hänen ei tarvitsisi palata takaisin, joten eikun vain hetulaan!
Nathan alkoi juoda oluttaan kovalla vauhdilla. Samalla hän tajusi olevansa myös nälkäinen. Ehkä tuopillisen jälkeen olisi hyvä hakea jotain syötävääkin.
Sää oli hyvin sateinen. Metsässä rämpiminen ei ollut metsäläiselle konsti eikä mikään, mutta sateinen metsä oli silti ikävä. Joka paikka kastui, olo oli kerrassaan kurja ja mieliala laski vapaudesta huolimatta.
Nathanael oli pelastettu. Raelan niminen lajitoveri oli pelastanut hänet vihdoin herttuan kynsistä, mutta nyt hän sai hetken elellä itsekseen. Hän oli vannonut itselleen palaavansa kuittaamaan velkansa, jonka hän jäi toisen pelastaessa hänet. Nyt hän halusi kuitenkin kierrellä saarta hieman ja tutustua ihmisiin, haltioihin, keijuihin ja ties mihin kaikkeen, keihin törmätä saattoi!
Nuorukainen ei kuitenkaan nyt jaksanut iloita tästä vapaudestaan. Hänessä ei ollut mitään kuivaa kohtaa jäljellä. Ei niin mitään.
Ja täälläpäin puutkin olivat hiljaa, kuiskivat vain keskenään, mokomat. Ana oli myös mennyt omille teilleen, metsästämään kai. Kyllä se hänet löytäisi, tai hän sen kyselemällä puilta.
Hän sattui kylään kuin tilauksesta. Kylän nimellä tai tarkalla sijainnilla ei ollut väliä, pääasia oli, että hän saisi katon päänsä päälle!
Nathan ryntäsi etsimään jotain taloa, jonne pääsisi.
Ensimmäisenä hän löysi kapakan, joka mainosti itseään myös majatalona.
Punapää huokaisi ja käänsi vaatteitaan kuiviksi. Valutettuaan desilitran tai pari vettä tielle hän kiirehti sisälle oluen ja paistetun lihan tuoksuiseen rakennukseen.
Lämpö löi häntä vastaan ja sai hänet hymyilemään. Ah! Ihanaa! Hän oli liian tottunut asumaan kartanossa, sateen ei olisi kuulunut vaikuttaa häneen niin paljon.
Nuorukainen marssi tiskille, tilasi kolme olutta ja asteli tyytyväisenä niiden kanssa reunemmalle, jossa sijaitsi kapakan ainoa vapaa pöytä. Kaikki muut olivat aivan täysiä.
Hän ei ollut juuri saanut olutta kartanossa, mutta oli salaa juonut sitä aina matkoillaan. Nyt hänen ei tarvitsisi palata takaisin, joten eikun vain hetulaan!
Nathan alkoi juoda oluttaan kovalla vauhdilla. Samalla hän tajusi olevansa myös nälkäinen. Ehkä tuopillisen jälkeen olisi hyvä hakea jotain syötävääkin.