Post by banaanikirahvi on Jul 8, 2012 18:46:55 GMT 2
Syvällä vuoriston vaikeakulkuisten rinteiden yläpäässä kallion seinämään oli hakattu kiviset portit. Ei mitkään erityisen komeat, mutta hyvin raskaat ja jämerät, jotta kaikki mikä olisi niiden sisäpuolella, myös pysyisi sisäpuolella.
Porttien sisäpuolella vankila, sellaisten oikeasti yhteiskunnalle vaaralliseksi katsottujen vankien vankila. Auringonvaloa eivät vangin nähneet muutakuin jos hyvin onnekkaina sattuivat olemaan ulkona sellistään juuri silloin kun portit avattiin. Vankila oli kutakuinkin luolasto, jonka vartioita vaihdettiin aina kahden viikon vuoroissa, jotteivat vartijat tuntisi itseään myös vangeiksi noiden porttien sisäpuolella.
Aivan vaarallisimpina pidetyt erikoisvangit pidettiin aivan vankilan perukoilla, kaikkein syvimmällä sokkeiloisten sellikäytävien päässä. Vain käytävälle sijoitetut soihdut valaisivat täällä tietä.
Kova jyrinä rikkoi hiljaisuuden kun kivinen ovi raahattiin pois yksityissellin suulta. Sisään selliin astui tärkeän näköinen mies pitkässä sotilastakissaan, ja hän siristi silmiään pimeässä huoneessa.
"Jättäkää meidät kahden", mies sanoi sellin ovella seisoville kahdelle vartijalle, jotka kääntyivät käskyn saatuaan pois. Mies asteli peremmälle pieneen pimeään selliin. Hän saattoi erottaa liikkumattoman hahmon vastakkaisella seinällä. Hahmo istu lattialla risti-istunnassa, tuon käsivarret oltiin kahlittu poikittain molemmille sivuille, lähestulkoon pultattu seinään rautalevyillä niin, ettei käsiä voinut liikuttaa ollenkaan. Samaten hartiat, kaula ja pää oltiin saatu pysymään paikoillaan erilaisten tukien ja rautalevyjen ansiosta, jotka myös estivät liikkumisen täydellisesti. Sen lisäksi käsivarsien poikki kulki aina kämmeneltä ylös ohimoille kuparilangat. Hyvin tuskallisen näköinen viritelmä, mies saattoi vain ajatella itsekseen. Mutta hän ei ollut tullut tänne säälimään tätä vankia.
Vangin nimi oli Sawa, puolivetehinen, massamurhaajaksi luokiteltu jo 16 vuoden iässä. Nuoren ikänsä vuoksi tuo oli vain teljetty pois muun maailman silmistä, ja lopulta unohdettu sinne kokonaan. Siitä tosin oli kulunut jo yli viisi vuotta, ja nyt Sawa oli jo 22 vuotta. Hän tosin ei sitä itse edes tiennyt, ajalla ei ollut niin suurta merkitystä kun ei pystynyt liikkumaan yhtään mihinkään.
Sawa raotti hieman eriparisia silmiään ja katsoi soihtujen vastavaloa vasten selliinsä tullutta miestä. Siitä olikin jo aikaa kun joku oli muistanut häntä vierailulla.
"Näytät voivan hyvin. Toivottavasti voisimme tällä kertaa päästä jonkinnäköiseen sopimukseen", mies sanoi Sawalle. Sawan ilme ei värähtänytkään. Oli hetken hiljaista.
"Minä voin auttaa sinua, tiedätkös. Voisit sovittaa kaikki aiemmin tekemäsi synnit ja elää taas vapaana. Melkein", mies jatkoi sitten. Sawa huokaisi raskaasti. Hän oli kuullut tämän kaiken ennenkin moneen kertaan.
"Mitä haluat", Sawa sanoi sitten tuskallisella äänensävyllä. Hän ei ollut puhunut viikkoihin. Hänen vieraansa hymyili leveästi, mutta Sawa ei sitä nähnyt.
"Voisimme unohtaa menneisyytesi. Työskentelisit meille. Tiukan valvonnan alaisena tietenkin, ymmärräthän. Mutta eiköhän se tämän elämän voittaisi", mies selitti sitten. Tämänkin Sawa oli kuullut aikaisemmin.
"Jotta voisin tappaa teille, teidän nimissä? Lain nimissä, niinhän?" Sawa sanoi sitten huvittuneella äänensävyllä.
"Ei kiitos", hän jatkoi. Hän saattoi melkein kuulla hiljaisuudessa vieraan turhautumisen. Syntyi monen pitkän sekunnin mittainen hiljaisuus. Sawalla ei ollut enää mitään sanottavaa, vaikka hänen vieraansa tuntuikin odottavan sitä. Vieras avasikin sitten vielä suunta kuin sanoakseen jotain, mutta Sawa loi mieheen kylmän ja tyhjän katseen, joka kertoi kaiken mitä tarvitsikin. Sawa ei ollut suostumussa. Vieras tuhahti.
"Hyvä on sitten. Mätäne tänne aivan rauhassa. Tiedät varmaan, ettet tule enää koskaan näkemään päivänvaloa, ja jos se on toiveesi, niin olkoon niin", vieraan äänensävy muuttui rauhallisesta tiuskivaksi. Sawa hymyili ilottomasti.
Vieras poistui samaa reittiä kun oli tullutkin. Kivinen ovi siirrettiin takaisin oven suulle. Sawa sulki taas silmänsä. Hänellä ei ollut mitään toivoakaan päästä täältä ulos vapaana miehenä. Mutta hän oli jo turtunut tähän. Ajalla ei ollut väliä. Eikä millään muullakaan.
Porttien sisäpuolella vankila, sellaisten oikeasti yhteiskunnalle vaaralliseksi katsottujen vankien vankila. Auringonvaloa eivät vangin nähneet muutakuin jos hyvin onnekkaina sattuivat olemaan ulkona sellistään juuri silloin kun portit avattiin. Vankila oli kutakuinkin luolasto, jonka vartioita vaihdettiin aina kahden viikon vuoroissa, jotteivat vartijat tuntisi itseään myös vangeiksi noiden porttien sisäpuolella.
Aivan vaarallisimpina pidetyt erikoisvangit pidettiin aivan vankilan perukoilla, kaikkein syvimmällä sokkeiloisten sellikäytävien päässä. Vain käytävälle sijoitetut soihdut valaisivat täällä tietä.
Kova jyrinä rikkoi hiljaisuuden kun kivinen ovi raahattiin pois yksityissellin suulta. Sisään selliin astui tärkeän näköinen mies pitkässä sotilastakissaan, ja hän siristi silmiään pimeässä huoneessa.
"Jättäkää meidät kahden", mies sanoi sellin ovella seisoville kahdelle vartijalle, jotka kääntyivät käskyn saatuaan pois. Mies asteli peremmälle pieneen pimeään selliin. Hän saattoi erottaa liikkumattoman hahmon vastakkaisella seinällä. Hahmo istu lattialla risti-istunnassa, tuon käsivarret oltiin kahlittu poikittain molemmille sivuille, lähestulkoon pultattu seinään rautalevyillä niin, ettei käsiä voinut liikuttaa ollenkaan. Samaten hartiat, kaula ja pää oltiin saatu pysymään paikoillaan erilaisten tukien ja rautalevyjen ansiosta, jotka myös estivät liikkumisen täydellisesti. Sen lisäksi käsivarsien poikki kulki aina kämmeneltä ylös ohimoille kuparilangat. Hyvin tuskallisen näköinen viritelmä, mies saattoi vain ajatella itsekseen. Mutta hän ei ollut tullut tänne säälimään tätä vankia.
Vangin nimi oli Sawa, puolivetehinen, massamurhaajaksi luokiteltu jo 16 vuoden iässä. Nuoren ikänsä vuoksi tuo oli vain teljetty pois muun maailman silmistä, ja lopulta unohdettu sinne kokonaan. Siitä tosin oli kulunut jo yli viisi vuotta, ja nyt Sawa oli jo 22 vuotta. Hän tosin ei sitä itse edes tiennyt, ajalla ei ollut niin suurta merkitystä kun ei pystynyt liikkumaan yhtään mihinkään.
Sawa raotti hieman eriparisia silmiään ja katsoi soihtujen vastavaloa vasten selliinsä tullutta miestä. Siitä olikin jo aikaa kun joku oli muistanut häntä vierailulla.
"Näytät voivan hyvin. Toivottavasti voisimme tällä kertaa päästä jonkinnäköiseen sopimukseen", mies sanoi Sawalle. Sawan ilme ei värähtänytkään. Oli hetken hiljaista.
"Minä voin auttaa sinua, tiedätkös. Voisit sovittaa kaikki aiemmin tekemäsi synnit ja elää taas vapaana. Melkein", mies jatkoi sitten. Sawa huokaisi raskaasti. Hän oli kuullut tämän kaiken ennenkin moneen kertaan.
"Mitä haluat", Sawa sanoi sitten tuskallisella äänensävyllä. Hän ei ollut puhunut viikkoihin. Hänen vieraansa hymyili leveästi, mutta Sawa ei sitä nähnyt.
"Voisimme unohtaa menneisyytesi. Työskentelisit meille. Tiukan valvonnan alaisena tietenkin, ymmärräthän. Mutta eiköhän se tämän elämän voittaisi", mies selitti sitten. Tämänkin Sawa oli kuullut aikaisemmin.
"Jotta voisin tappaa teille, teidän nimissä? Lain nimissä, niinhän?" Sawa sanoi sitten huvittuneella äänensävyllä.
"Ei kiitos", hän jatkoi. Hän saattoi melkein kuulla hiljaisuudessa vieraan turhautumisen. Syntyi monen pitkän sekunnin mittainen hiljaisuus. Sawalla ei ollut enää mitään sanottavaa, vaikka hänen vieraansa tuntuikin odottavan sitä. Vieras avasikin sitten vielä suunta kuin sanoakseen jotain, mutta Sawa loi mieheen kylmän ja tyhjän katseen, joka kertoi kaiken mitä tarvitsikin. Sawa ei ollut suostumussa. Vieras tuhahti.
"Hyvä on sitten. Mätäne tänne aivan rauhassa. Tiedät varmaan, ettet tule enää koskaan näkemään päivänvaloa, ja jos se on toiveesi, niin olkoon niin", vieraan äänensävy muuttui rauhallisesta tiuskivaksi. Sawa hymyili ilottomasti.
Vieras poistui samaa reittiä kun oli tullutkin. Kivinen ovi siirrettiin takaisin oven suulle. Sawa sulki taas silmänsä. Hänellä ei ollut mitään toivoakaan päästä täältä ulos vapaana miehenä. Mutta hän oli jo turtunut tähän. Ajalla ei ollut väliä. Eikä millään muullakaan.