Post by noreen on Dec 16, 2011 20:01:49 GMT 2
// juuli kipittäös tänne ~
Oli iltahämärän aika ja viimeisetkin auringon säteet alkoivat painua mailleen. Tosin Lyrathiin muutamia viikkoja sitten sataneet ensilumet olivat yhä edelleen maassa, nyt jo korkeampina nietoksina ja valaisivat maisemaa luoden hieman satumaisen maiseman. Kapakan ikkunasta loisti valoa hangelle, sisällä näkyi vilskettä, niin kuin aina tähän aikaan. Hivenen rähjäisestäkin paikasta astui ulos nuori nainen, jonka hiukset olivat melkein yhtä valkeat kuin puhdas lumi.
Ylva oli saapunut Hartiveen viime viikolla ja oli siitä lähtien kuunnellet huhuja vampyyrista. Verenhimoisesta, niin sanotusti "vastasyntyneestä" untuvikosta, joka tosin tuntui päässeen turhankin paljon veren makuun. Noin kymmenen kylän nuorta tyttöä oli kadonnut ja osa löytynyt verettöminä hangesta, tummanpunainen jäätynyt veri hohtaen viatonta valkeutta vasten. Haltianainen pelkäsi, että vampyyri oli muuttanut joitain tyttöjä itsensä kaltaiseksi. Joten, nyt hänet oli viimein palkattu hoitamaan ongelma ja Ylva aikoi käydä heti toimeen.
Haltianeito oli tarkkaillut "varjoja" jo muutamia päiviä ja tiesi missä saalis liikkuisi. Hän asettui sirosti puolikyyryyn läheisen talon katolle ja tuijotti herkeämättä suurilla sinisillä silmillään läheistä kujaa. Suurin osa siitä jäi varjoon, mutta täysikuu mollotti taivaalla, joten täysin vaille valoa epäolento ei jäisi.
Pian miespuolinen, rotunsa tapaan pitkä ja voimakkaan näköinen, lähes täydellinen olento ilmestyi näkyviin. Sen tummasävyisiä repaleisia vaatteita täplittivät jo tummaksi muuttuneet veritahrat ja joskus kai kirkkaanvalkeina loistaneet kulmahampaat olivat nyt samaa kuivuneen veren väriä. Tämä ei kai ollut vetänyt kulmahampaitaan sisään ollenkaan.
Ylva laskeutui katolta olennon taakse, lähes äänettömästi, mutta ei tarpeeksi äänettömäksi niin tarkalle olennolle kuin vampyyri. Se käännähtikin heti naisen puoleen irvistäen, mutta ei hyökännyt vielä.
"Toin sinulle saalista, mätäpaise." kuiskasi Ylva hiljaa ja katsahti miehen tummia silmiä, jotka olivat niin syvällä kuopissaan, että varjojen seasta niitä tuskin erotti. Sitä se rappioelämä teettää, huokaisi haltia.
Hän loikkasi nopeasti eteenpäin vetäen vyöltään lyhyehkön, mutta riittävän pitkän lävistämään vampyyrin sydämen, vaarnan sekä toisen miekoistaan. Kuten oletettavaa oli, epäkuollut väisti naisen ja huitaisi kädellään kohti haltiaa. Sen onnistui raapaista Ylvan olkapäätä hivenen. Valkealle iholle tuli muutama verinen naarmu, mistä vampyyri näytti kovinkin innostuvan. Vai pitäisikö sanoa himostuvan.. Valkotukka kuitenkin pyörähti sutien ympäri kujalla, syöksyi alas ja huitaisi olentoa miekalla polvitaipeeseen. Tällä kertaa isku osui ja upposi syvälle kuolleeseen lihaan räiskyttäen verta maahan. Ärjymisen ja karjumisen sekoituksen säestämänä olento tarrasi Ylvaa yliluonnollisen voimakkailla voimillaan kädestä.
Ylva kirosi mielessään, vampyyrijahti oli kirottua puuhaa. Otukset olivat monta kertaa voimakkaampia kuin hän ja lisäksi tarvittaessa yhtä nopeita. Mutta hän oli ketterämpi! Samperin kylmettynyt jähmeä ruumis! Haltianainen käytti tilaisuutta hyväkseen ja sinkosi vaarnaa pitelevän, vapaan kätensä kohti vampyyrin vasenta rintaa. Se ehti upota muutamia senttejä ennen kuin vampyyri viskasi hennon haltian päin läheisen tiilitalon seinää ja jäi ärjyen pitelemään rintaansa. Ylva kohotti huohottaen yrittäen kerätä happea maassa ja silmäili olentoa. Isku oli selvästi häirinnyt sitä, koska hän oli ollut jo lähempänä sydäntä, mutta pianhan se tuosta tokenisi. Mutta hän iskisi sitä toisen kerran, kolmannen, neljännen ja vaikka viidennenkin. Irvistäen nainen mönki ylös maasta kyljen pistellessä ilkeästi, mutta Ylvalla ei ollut aikaa murehtia sitä. Hän kohotti vaarnan ja miekan jälleen käteensä, mutta yllättäen hylkäsikin miekan laittaen sen takaisin huotraansa.
Oli iltahämärän aika ja viimeisetkin auringon säteet alkoivat painua mailleen. Tosin Lyrathiin muutamia viikkoja sitten sataneet ensilumet olivat yhä edelleen maassa, nyt jo korkeampina nietoksina ja valaisivat maisemaa luoden hieman satumaisen maiseman. Kapakan ikkunasta loisti valoa hangelle, sisällä näkyi vilskettä, niin kuin aina tähän aikaan. Hivenen rähjäisestäkin paikasta astui ulos nuori nainen, jonka hiukset olivat melkein yhtä valkeat kuin puhdas lumi.
Ylva oli saapunut Hartiveen viime viikolla ja oli siitä lähtien kuunnellet huhuja vampyyrista. Verenhimoisesta, niin sanotusti "vastasyntyneestä" untuvikosta, joka tosin tuntui päässeen turhankin paljon veren makuun. Noin kymmenen kylän nuorta tyttöä oli kadonnut ja osa löytynyt verettöminä hangesta, tummanpunainen jäätynyt veri hohtaen viatonta valkeutta vasten. Haltianainen pelkäsi, että vampyyri oli muuttanut joitain tyttöjä itsensä kaltaiseksi. Joten, nyt hänet oli viimein palkattu hoitamaan ongelma ja Ylva aikoi käydä heti toimeen.
Haltianeito oli tarkkaillut "varjoja" jo muutamia päiviä ja tiesi missä saalis liikkuisi. Hän asettui sirosti puolikyyryyn läheisen talon katolle ja tuijotti herkeämättä suurilla sinisillä silmillään läheistä kujaa. Suurin osa siitä jäi varjoon, mutta täysikuu mollotti taivaalla, joten täysin vaille valoa epäolento ei jäisi.
Pian miespuolinen, rotunsa tapaan pitkä ja voimakkaan näköinen, lähes täydellinen olento ilmestyi näkyviin. Sen tummasävyisiä repaleisia vaatteita täplittivät jo tummaksi muuttuneet veritahrat ja joskus kai kirkkaanvalkeina loistaneet kulmahampaat olivat nyt samaa kuivuneen veren väriä. Tämä ei kai ollut vetänyt kulmahampaitaan sisään ollenkaan.
Ylva laskeutui katolta olennon taakse, lähes äänettömästi, mutta ei tarpeeksi äänettömäksi niin tarkalle olennolle kuin vampyyri. Se käännähtikin heti naisen puoleen irvistäen, mutta ei hyökännyt vielä.
"Toin sinulle saalista, mätäpaise." kuiskasi Ylva hiljaa ja katsahti miehen tummia silmiä, jotka olivat niin syvällä kuopissaan, että varjojen seasta niitä tuskin erotti. Sitä se rappioelämä teettää, huokaisi haltia.
Hän loikkasi nopeasti eteenpäin vetäen vyöltään lyhyehkön, mutta riittävän pitkän lävistämään vampyyrin sydämen, vaarnan sekä toisen miekoistaan. Kuten oletettavaa oli, epäkuollut väisti naisen ja huitaisi kädellään kohti haltiaa. Sen onnistui raapaista Ylvan olkapäätä hivenen. Valkealle iholle tuli muutama verinen naarmu, mistä vampyyri näytti kovinkin innostuvan. Vai pitäisikö sanoa himostuvan.. Valkotukka kuitenkin pyörähti sutien ympäri kujalla, syöksyi alas ja huitaisi olentoa miekalla polvitaipeeseen. Tällä kertaa isku osui ja upposi syvälle kuolleeseen lihaan räiskyttäen verta maahan. Ärjymisen ja karjumisen sekoituksen säestämänä olento tarrasi Ylvaa yliluonnollisen voimakkailla voimillaan kädestä.
Ylva kirosi mielessään, vampyyrijahti oli kirottua puuhaa. Otukset olivat monta kertaa voimakkaampia kuin hän ja lisäksi tarvittaessa yhtä nopeita. Mutta hän oli ketterämpi! Samperin kylmettynyt jähmeä ruumis! Haltianainen käytti tilaisuutta hyväkseen ja sinkosi vaarnaa pitelevän, vapaan kätensä kohti vampyyrin vasenta rintaa. Se ehti upota muutamia senttejä ennen kuin vampyyri viskasi hennon haltian päin läheisen tiilitalon seinää ja jäi ärjyen pitelemään rintaansa. Ylva kohotti huohottaen yrittäen kerätä happea maassa ja silmäili olentoa. Isku oli selvästi häirinnyt sitä, koska hän oli ollut jo lähempänä sydäntä, mutta pianhan se tuosta tokenisi. Mutta hän iskisi sitä toisen kerran, kolmannen, neljännen ja vaikka viidennenkin. Irvistäen nainen mönki ylös maasta kyljen pistellessä ilkeästi, mutta Ylvalla ei ollut aikaa murehtia sitä. Hän kohotti vaarnan ja miekan jälleen käteensä, mutta yllättäen hylkäsikin miekan laittaen sen takaisin huotraansa.