Post by noreen on May 11, 2012 15:00:40 GMT 2
Lorraine löyhensi hieman otettaan miehen vyötäröltä.
"Asun, vaikkei voidakaan sanoa, että asuisin yhä. Muutin Mihrasiin vasta kun sen loisto oli jo mennyttä ja rakennutin sinne talon" vampyyrinainen sanoi muistellen hetken menneitä. Ne ajat olivat olleet vaikeita, täynnä työtä ja tuskaa. Hänen oli jokainen päivä kohdattava kuolema, nähtävä kärsivät ihmiset jotka olivat menettäneet perheensä. Tarunomainen pääkaupunki oli raunioina ja jäännökset savusivat vielä silloinkin.
"Minä ja muutamat muut parantajat.. Me aloitimme eräänlaisen sairaalaan pelastaaksemme Mihrasista sen minkä voimme. Etsimme myös lapsia ja nuoria, orpoja jotka omasivat maagisia kykyjä opettaaksemme heidätkin parantamaan, jos he sitä halusivat. Will on yksi heistä" Lori jatkoi hetken kuluttua.
Mies köhäisi tuskissaan kysymyksensä ja Lorraine nosti toisen kätensä tämän rinnalle alkaen hiljaisesti lausua loitsusanoja uutta kipua heikentävää loitsua varten.
"On olemassa ihmisiä jotka vastustavat läsnäoloani koko olemassaolonsa voimalla. Olenhan minä, loppujen lopuksi, tappaja, joka elää kuolemasta. Vaikka kuinka pelastaisin muita, se ei muuttaisi sitä mikä todella olen. Mikään ei herätä kuollutta enää henkiin, eikä minusta ole "elämään" kuolleena"
Punapää sanoi melankoliseen sävyyn ja istui hetken aivan hiljaa.
"Toivottavasti sinulla on toisin" kuului hiljainen kuiskaus miehen takaa.
Tie jatkui tasaisena ja pian he saapuivat suuren monikerroksisen talon takapihalle. Lorraine loikkasi pois satulasta ja huomasi Willin hevosen jo köytettynä aitaan. Sen vieressä seisoi yksi häneen tovereistaan, keski-ikäinen ihmisnainen jota kutsuttiin Enyaksi. Hän kiiruhti ottamaan heidän hevostaan suitsista ja katsahdettuaan Rafaeliin kysyvästi kääntyi hän katsomaan Lorrainea äänetön kysymys huulillaan.
"Asun, vaikkei voidakaan sanoa, että asuisin yhä. Muutin Mihrasiin vasta kun sen loisto oli jo mennyttä ja rakennutin sinne talon" vampyyrinainen sanoi muistellen hetken menneitä. Ne ajat olivat olleet vaikeita, täynnä työtä ja tuskaa. Hänen oli jokainen päivä kohdattava kuolema, nähtävä kärsivät ihmiset jotka olivat menettäneet perheensä. Tarunomainen pääkaupunki oli raunioina ja jäännökset savusivat vielä silloinkin.
"Minä ja muutamat muut parantajat.. Me aloitimme eräänlaisen sairaalaan pelastaaksemme Mihrasista sen minkä voimme. Etsimme myös lapsia ja nuoria, orpoja jotka omasivat maagisia kykyjä opettaaksemme heidätkin parantamaan, jos he sitä halusivat. Will on yksi heistä" Lori jatkoi hetken kuluttua.
Mies köhäisi tuskissaan kysymyksensä ja Lorraine nosti toisen kätensä tämän rinnalle alkaen hiljaisesti lausua loitsusanoja uutta kipua heikentävää loitsua varten.
"On olemassa ihmisiä jotka vastustavat läsnäoloani koko olemassaolonsa voimalla. Olenhan minä, loppujen lopuksi, tappaja, joka elää kuolemasta. Vaikka kuinka pelastaisin muita, se ei muuttaisi sitä mikä todella olen. Mikään ei herätä kuollutta enää henkiin, eikä minusta ole "elämään" kuolleena"
Punapää sanoi melankoliseen sävyyn ja istui hetken aivan hiljaa.
"Toivottavasti sinulla on toisin" kuului hiljainen kuiskaus miehen takaa.
Tie jatkui tasaisena ja pian he saapuivat suuren monikerroksisen talon takapihalle. Lorraine loikkasi pois satulasta ja huomasi Willin hevosen jo köytettynä aitaan. Sen vieressä seisoi yksi häneen tovereistaan, keski-ikäinen ihmisnainen jota kutsuttiin Enyaksi. Hän kiiruhti ottamaan heidän hevostaan suitsista ja katsahdettuaan Rafaeliin kysyvästi kääntyi hän katsomaan Lorrainea äänetön kysymys huulillaan.