Post by bloodywolf on Oct 3, 2011 19:32:54 GMT 2
//Tämmöinen lyhyt tarina Terryn menneisyydestä... Saa kommentoida ja mielellään tahtoisin kuulla mitä mieltä olette : D teksti voi olla vähän kökköä ja dramaattista, mutta koittakaa kestää jos jaksatte lukea XD//
Heräsin kiljaisten ja huohottaen yöllä painajaiseeni. Näin unta että suuri musta käärme ajoi minua takaa, ja vaikka kuinka juoksin en kyennyt pääsemään pakoon, vaan käärme sai minut kiinni ja kiertyi ympärilleni kuristaen minua. Aloin hädissäni huutaa apua. Sitten näin äidin ja isän, jotka vain seisoivat ja tuijottivat minua tyhjillä silmillään, eivätkä tehneet elettäkään auttaakseen, vaikka itkin ja pyysin heitä auttamaan. Lopulta en pystynyt enää huutamaan, ääneni vain katosi jonnekin. Kukaan ei auttanut. Sitten heräsin. Olin niin peloissani, että en uskaltanut nousta vuoteesta, vaan kyyhötin istualteni paikallani nyyhkien hissukseen peittoon. Hetken kuluttua portaista alkoi kuulua askelia, ja ovi avautui ja hellä oranssinkeltainen valo kajasti sisään.
"Mutta Terry-herra" äitini hovimestari sanoi rauhallisesti ja istuutui sängylle, ja laski kynttelikön yöpöydälleni "Eikö teidän pitäisi olla nukkumassa?"
"Will..." minä sopersin ja möngin peiton kanssa miehen luo ja laskin pääni hänen polvelleen. Will laski kätensä pääni päälle ja hyssytteli. Tiesin, ettei William pitänyt minusta, hän ei ollut oikein koskaan pitänyt, mutta hän oli silti aina minua kohtaan hellä ja huolehtivainen, ja lohdutti minua aina kun olin surullinen tai peloissani, kuten nytkin.
"Will, minä näin pahaa unta. Ihan kamalaa unta-" minä nyyhkin kauhuissanin. Tuo uni oli vainonnut minua jo jonkin aikaa. Uskoin sen olevan paha enne jostain, mutten osannut vielä edes arvailla mistä. Uni oli joka tapauksessa vienyt suurimman osan yöunistani viimeaikoina. Will taputteli päätäni ja puhui tyynellä ja hellällä äänellä.
"Noh noh, se oli vain unta. Mennään juomaan lasillinen maitoa ja sitten mennään takaisin nukkumaan" mies sanoi ja nousi ylös niin että minunkin oli pakko nostaa pääni pois hänen polveltaan. Kuivasin silmiini nousseet pienet kyyneleet hihaani ja lähdin kipittämään Willin perässä pois huoneestani alas rappusia pitkin keittiöön, jossa hän keitti minulle lämmintä maitoa, jonka join pian sillä vaikka se oli äidin mukaan terveellistä, en pitänyt siitä itse kovinkaan paljon, Will keitti sitä liikaa ja siihen tuli kökkäreitä. Pian juotuani sen hän talutti minut takaisin nukkumaan.
Sänkyyn mennessäni hän peitteli minut vielä, ja pöyhisteli tyynyt hyvin, ja nosti kynttelikön taas käteensä ja oli jo tekemässä lähtöä huoneestani, kunnes pysäytin hänet.
"Will. Äiti ja isä rakastavat minua, eikö?" minä kysyin hiljaisella äänellä. Will katseli minua kasvoillaan tyyni ja mitäänsanomaton ilme.
"No mutta tietenkin nuori herra" hovimestari vastasi.
Minä nyökkäsin. "Hyvää yötä" toivotin Williamille ja odotin että kuulisin oven kolahtavan miehen poistuessa. Pian kuuluikin hiljainen narahdus ja Willian poistui huoneesta, ja vei kynttelikön mukana valon mennessään, ovi loksahti kiinni hiljaa. Minä jäin pimeyteen.
Katselin seinää itsekseni enkä saanut unta miettiessäni kaikkea. Itseäni lähinnä. Olinhan minä huomannut että minussa oli jotain vikana. En pitänyt tytöistä sillä tavalla kuin jotkut ystävistäni pitivät. Sen sijaan olin eräänä päivänä kauhukseni tajunnut ajatelleeni parasta ystävääni sillä tavalla, jolla minun ei pitäisi. En tiennyt inhottiko sen tapauksen muisteleminen minua, mutta sen tiesin, että halusin kuollakseni olla normaali! Mutta jotenkin tiesin, ettei se käynyt ihan niin helposti. Ennenkuin onnistusin siinä, vanhempani kyllä huomaisivat...
Minä värähdin ajatellessani asiaa. He huomaisivat. Aivan varmasti joku päivä isä veisi minut syrjään ja alkaisi kyselemään, enkä minä voisi valehdella. Pitäisikö minun kertoa? Uskaltaisinko? Ajattelin asiaa kauan, ehkä tunnin, ehkä kaksikin, mutta lopulta kuitenkin nukahdin levottomaan ja katkonaiseen uneen. Uneen, joka vaihtui aina vuoroin suuresta mustasta verenhimoisesta käärmeestä, joka niin kiivaasti ajoi minua takaa, parhaaksi ystäväkseni, joka hymyili minulle tavalla joka sai minut samaan aikaan tuntemaan niin ylitsevuotavaa onnea, että olisin voinut vain hypätä hänen kaulaansa ja suudella häntä, sekä niin suunnattoman suurta häpeää, että melkein toivoin sen käärmeen saavan minut lopulta kiinni.
///The endie ainakin tähän tarinaan/
Heräsin kiljaisten ja huohottaen yöllä painajaiseeni. Näin unta että suuri musta käärme ajoi minua takaa, ja vaikka kuinka juoksin en kyennyt pääsemään pakoon, vaan käärme sai minut kiinni ja kiertyi ympärilleni kuristaen minua. Aloin hädissäni huutaa apua. Sitten näin äidin ja isän, jotka vain seisoivat ja tuijottivat minua tyhjillä silmillään, eivätkä tehneet elettäkään auttaakseen, vaikka itkin ja pyysin heitä auttamaan. Lopulta en pystynyt enää huutamaan, ääneni vain katosi jonnekin. Kukaan ei auttanut. Sitten heräsin. Olin niin peloissani, että en uskaltanut nousta vuoteesta, vaan kyyhötin istualteni paikallani nyyhkien hissukseen peittoon. Hetken kuluttua portaista alkoi kuulua askelia, ja ovi avautui ja hellä oranssinkeltainen valo kajasti sisään.
"Mutta Terry-herra" äitini hovimestari sanoi rauhallisesti ja istuutui sängylle, ja laski kynttelikön yöpöydälleni "Eikö teidän pitäisi olla nukkumassa?"
"Will..." minä sopersin ja möngin peiton kanssa miehen luo ja laskin pääni hänen polvelleen. Will laski kätensä pääni päälle ja hyssytteli. Tiesin, ettei William pitänyt minusta, hän ei ollut oikein koskaan pitänyt, mutta hän oli silti aina minua kohtaan hellä ja huolehtivainen, ja lohdutti minua aina kun olin surullinen tai peloissani, kuten nytkin.
"Will, minä näin pahaa unta. Ihan kamalaa unta-" minä nyyhkin kauhuissanin. Tuo uni oli vainonnut minua jo jonkin aikaa. Uskoin sen olevan paha enne jostain, mutten osannut vielä edes arvailla mistä. Uni oli joka tapauksessa vienyt suurimman osan yöunistani viimeaikoina. Will taputteli päätäni ja puhui tyynellä ja hellällä äänellä.
"Noh noh, se oli vain unta. Mennään juomaan lasillinen maitoa ja sitten mennään takaisin nukkumaan" mies sanoi ja nousi ylös niin että minunkin oli pakko nostaa pääni pois hänen polveltaan. Kuivasin silmiini nousseet pienet kyyneleet hihaani ja lähdin kipittämään Willin perässä pois huoneestani alas rappusia pitkin keittiöön, jossa hän keitti minulle lämmintä maitoa, jonka join pian sillä vaikka se oli äidin mukaan terveellistä, en pitänyt siitä itse kovinkaan paljon, Will keitti sitä liikaa ja siihen tuli kökkäreitä. Pian juotuani sen hän talutti minut takaisin nukkumaan.
Sänkyyn mennessäni hän peitteli minut vielä, ja pöyhisteli tyynyt hyvin, ja nosti kynttelikön taas käteensä ja oli jo tekemässä lähtöä huoneestani, kunnes pysäytin hänet.
"Will. Äiti ja isä rakastavat minua, eikö?" minä kysyin hiljaisella äänellä. Will katseli minua kasvoillaan tyyni ja mitäänsanomaton ilme.
"No mutta tietenkin nuori herra" hovimestari vastasi.
Minä nyökkäsin. "Hyvää yötä" toivotin Williamille ja odotin että kuulisin oven kolahtavan miehen poistuessa. Pian kuuluikin hiljainen narahdus ja Willian poistui huoneesta, ja vei kynttelikön mukana valon mennessään, ovi loksahti kiinni hiljaa. Minä jäin pimeyteen.
Katselin seinää itsekseni enkä saanut unta miettiessäni kaikkea. Itseäni lähinnä. Olinhan minä huomannut että minussa oli jotain vikana. En pitänyt tytöistä sillä tavalla kuin jotkut ystävistäni pitivät. Sen sijaan olin eräänä päivänä kauhukseni tajunnut ajatelleeni parasta ystävääni sillä tavalla, jolla minun ei pitäisi. En tiennyt inhottiko sen tapauksen muisteleminen minua, mutta sen tiesin, että halusin kuollakseni olla normaali! Mutta jotenkin tiesin, ettei se käynyt ihan niin helposti. Ennenkuin onnistusin siinä, vanhempani kyllä huomaisivat...
Minä värähdin ajatellessani asiaa. He huomaisivat. Aivan varmasti joku päivä isä veisi minut syrjään ja alkaisi kyselemään, enkä minä voisi valehdella. Pitäisikö minun kertoa? Uskaltaisinko? Ajattelin asiaa kauan, ehkä tunnin, ehkä kaksikin, mutta lopulta kuitenkin nukahdin levottomaan ja katkonaiseen uneen. Uneen, joka vaihtui aina vuoroin suuresta mustasta verenhimoisesta käärmeestä, joka niin kiivaasti ajoi minua takaa, parhaaksi ystäväkseni, joka hymyili minulle tavalla joka sai minut samaan aikaan tuntemaan niin ylitsevuotavaa onnea, että olisin voinut vain hypätä hänen kaulaansa ja suudella häntä, sekä niin suunnattoman suurta häpeää, että melkein toivoin sen käärmeen saavan minut lopulta kiinni.
///The endie ainakin tähän tarinaan/