Post by Deleted on Jul 10, 2011 18:01:42 GMT 2
//Cheikki ja tämän poju tänne//
Päivä oli kääntymässä illaksi, aurinkon porottama ilma alkoi viiletä, saaden ihmisten olot jälleen huokeaksi. Puut ja rakennukset loivat pitkiä varjoja sinne tänne, joten aurinkoa pelkäävät hyypiöt saattoivat luikkia vapaasti siellä täällä. Muutama hiisi oli juossut Mihrasin raunioihin, mutta tulleet äkkiä pois, kun pari nuoren miehen alkua olivat jahdanneet näitä miekoin. Ihmiset leiriytyivät tulien viereen, jakoivat ruokaa keskenään, juttelivat, nauroivat, lauloivat. Eivät välittäneet enää niin pahasti raunioista, joiden väliin osa oli jällene rakentanut kotinsa ja päättäneet asua siellä, vaikka mikä olisi. Tietysti, kaiken maailman peikot, hiidet ja muut ällöttävät otukset kävivät välillä etsimässä raunioista ruokaa ja joskus saivatkin lapsen tai pari mukaansa. Joskus taas ihmiset saivat peikon nahasta sateen suojan tai kokeilivat paistaa hiisiä ja syödä niitä. Huonoin tuloksin: hiisin liha oli kamalan makuista!
Eräällä osittain romahtaneella muurilla, varjoissa, istui mies, joka katseli ihmisten reipasta toimintaa. Cowboy hattu peitti miehen kasvot varjoihinsa, mutta osittain tämän hymyn saattoi nähdä. Miehen vierellä oli pitkä musta nahkatakki, jonka hän oli riisunut vain muutama minuutti sitten, kun oli varmistanut, ettei aurinko enää polttaisi häntä. Miehen yllä oli valkoinen hihaton miesten aluspaita, mustat farkut ja saappaat, jotka ylsivät polviin saakka. Hansikoidut kädet käärivät sätkää ja saappaiden käret naputtivat maata harmonikka musiikin tahdissa. Lanteilla roikkui nahkaisen rahapussin vierellä myös ruoska ja kotelo, jossa mies piti shurikenejaan. Miekka oli jäänyt sepälle korjattavaksi. Kun sätkä oli saatu kuntoon, mies käveli sätkän kanssa lähimmälle nuotille, sytytti tupakan pään ja laittoi huulilleen. Ensimmäiset henkoset pitkään aikaan! Aah~ Mies palasi istumaan muurille ja katsoi edessä sinertävää taloa, joka oli kahdessa osassa, musertuneena, hajoneena. Mutta silti Rafael tunnisti talon. Hän oli syntynyt siellä. Mutta siitä oli jo pitkä aika, kun hän oli viimeksi nähnyt sen. Ja viimeksi hän oli ollut talossa murheen murtama. Nyt tilanne oli eri. Hän oli onnellinen. Silti talon näkeminen toi mieleen muistoja, jotka mies olisi halunnut unohtaa. Miksi hän oli alunperinkään tullut tänne? Muistelemaan äitiään? Niin kai sitten.
//Ettäs tämmöstä! Sekaan vaan!//
Päivä oli kääntymässä illaksi, aurinkon porottama ilma alkoi viiletä, saaden ihmisten olot jälleen huokeaksi. Puut ja rakennukset loivat pitkiä varjoja sinne tänne, joten aurinkoa pelkäävät hyypiöt saattoivat luikkia vapaasti siellä täällä. Muutama hiisi oli juossut Mihrasin raunioihin, mutta tulleet äkkiä pois, kun pari nuoren miehen alkua olivat jahdanneet näitä miekoin. Ihmiset leiriytyivät tulien viereen, jakoivat ruokaa keskenään, juttelivat, nauroivat, lauloivat. Eivät välittäneet enää niin pahasti raunioista, joiden väliin osa oli jällene rakentanut kotinsa ja päättäneet asua siellä, vaikka mikä olisi. Tietysti, kaiken maailman peikot, hiidet ja muut ällöttävät otukset kävivät välillä etsimässä raunioista ruokaa ja joskus saivatkin lapsen tai pari mukaansa. Joskus taas ihmiset saivat peikon nahasta sateen suojan tai kokeilivat paistaa hiisiä ja syödä niitä. Huonoin tuloksin: hiisin liha oli kamalan makuista!
Eräällä osittain romahtaneella muurilla, varjoissa, istui mies, joka katseli ihmisten reipasta toimintaa. Cowboy hattu peitti miehen kasvot varjoihinsa, mutta osittain tämän hymyn saattoi nähdä. Miehen vierellä oli pitkä musta nahkatakki, jonka hän oli riisunut vain muutama minuutti sitten, kun oli varmistanut, ettei aurinko enää polttaisi häntä. Miehen yllä oli valkoinen hihaton miesten aluspaita, mustat farkut ja saappaat, jotka ylsivät polviin saakka. Hansikoidut kädet käärivät sätkää ja saappaiden käret naputtivat maata harmonikka musiikin tahdissa. Lanteilla roikkui nahkaisen rahapussin vierellä myös ruoska ja kotelo, jossa mies piti shurikenejaan. Miekka oli jäänyt sepälle korjattavaksi. Kun sätkä oli saatu kuntoon, mies käveli sätkän kanssa lähimmälle nuotille, sytytti tupakan pään ja laittoi huulilleen. Ensimmäiset henkoset pitkään aikaan! Aah~ Mies palasi istumaan muurille ja katsoi edessä sinertävää taloa, joka oli kahdessa osassa, musertuneena, hajoneena. Mutta silti Rafael tunnisti talon. Hän oli syntynyt siellä. Mutta siitä oli jo pitkä aika, kun hän oli viimeksi nähnyt sen. Ja viimeksi hän oli ollut talossa murheen murtama. Nyt tilanne oli eri. Hän oli onnellinen. Silti talon näkeminen toi mieleen muistoja, jotka mies olisi halunnut unohtaa. Miksi hän oli alunperinkään tullut tänne? Muistelemaan äitiään? Niin kai sitten.
//Ettäs tämmöstä! Sekaan vaan!//