Post by naru on Jun 8, 2011 12:20:42 GMT 2
//Peli on sovittu! Loimu liskonaisineen, tänne käy!//
Savua, tuhkaa ja paleneen lihan hajua. Läheltä kantautui pelon sekaisia huudahduksi ja miesten käskeviä komentoja, lasten itkua ja pelästyneiden eläinten ääniä. Muutama kivisistä, ennen niin kauniista rakennuksista oli sortunut tai palanut maan tasalle. Maa oli mustan tuhkan, veren ja ikiroudan peitossa. Ilmassa leijui kalman haju.
Ennen niin kauniista pienestä Palandin rantakaupungista, oli tullut kuoleman ja kauhun näyttömä. Kaikki alkanut nuoren miehen erehdyksestä muutama viikko aikaisemmin. Hyrsky Reminpoika ei ollut aluksi ymmärtänyt, kuinka suuren virheen oli tehnyt luullessaan merenrannalta löytämäänsä pientä aarretta omakseen. Vielä suurempi virhe oli viedä se samainen aarre kotikaupunkiinsa, tuhlata se ja rehvastella sillä koko lähipiirille. Pikku kaupungissa huhut kiersivät nopeasti ja kantautuivat nopeasti sen ulkopuolellekin. Hyrsky oli nuori ja jokseenkin yksinkertainen nuori haltiamies. Hän ei ollut ymmärtänyt kuunnella vanhojen merenkäviöiden varoituksia ja tarinoita. Hän ei ollut kuunnellut kuskailuja ihmissyöjä merihirviöstä, joka vainosi niitä meriä ja piti kauppalaivoja pelon vallassa, ryöstellen ja aiheuttamastaan tuhosta nauttien. Hän ei ollut ottanut niitä todesta, nehän olivat vain kaukaisia tarinoita, jotka koskettivat vain merimiehiä ja höperöityneitä vanhuksia. Hän oli vain kulkuri, pahainen onnenonkia, jolla oli käynyt hyvä tuuri. Miksi hänen olisikaan tarvinnut heitä kuunnella?
Se kuuntelemattomuus ja typeryys oli maksanut Hyrskyn ja monen muunkin hengen sinä viikkona. Sillä se samainen aarre oli kuulunut merihirviölle, lohikäärmeelle, joka tunnettiin Jäisen Kauhun ja Myrskyllä Ratsastajan nimellä. Se hirviö ei antaisi anteeksi varkaille, eikä se levännyt ennen kuin olisi saanut kostonsa.
Se oli saapunut kaupunkiin hämärän turvin, mustien ukkospilvien saattelemana. Vaikka olikin kesä, olivat pilvet tuoneet mukanaan räntä kuuroja ja pakkasen, joka tappoi hyvään alkuun päässeen sadon ja jäädytti laivat satamiinsa. Ilmiö oli poikkeuksellinen, mutta muinaisen Lyrathin vaihteleviin sää olihin tottuneet Paladilaiset olivat sitkeää väkeä. Yöstä selvittiin kuolemitta. Huoli kuitenkin lisääntyi. Miksi pilvet eivät olleet vielä väistyneet, vain leijuivat yhä uhkaavasti kaupungin yllä?
Seuraavana yönä tuhoutuivat laivat. Jokin oli repinyt niiden pohjat auki ja sytyttänyt osan niistä tuleen. Edes vaatimattomimmat paatit eivät olleet säästyneet tuholta. Eräässä vanhassa laivan rämässä nukkui vanha kalastaja nimeltä Kippari. Hän kuoli ensimmäisenä monista, muskautuessaan valtavan laivan pohjan rikkoneen hännän alle. Paniikki levisi toista yötä seuranneena päivänä. Jokin riehui kaupungissa, eikä asiaa helpottanut tieto hirviön ulkomuodosta. Valtaisa käärmemmäinen olento oli nähty lipuvan kaupungin satamassa, kuin etsien jotakin ja oli selvää, ettei se ollut vielä löytänyt etsimäänsä.
Kolmantena yönä se lopulta iski. Kuolema ja pelko valtasi kaupungin kun tarinoiden merihirviö kylvi tuhoa tiellään, katsomatta tai välittämättä, ketä surmasi tai soi, nauraen kaupunkilaisten pelolle ja kärsimykselle. Häntä oli loukattu ja koko kaupunki saisi nyt maksaa siitä.
**********
Kefeus havahtui hereille. Hänen ihmishahmoisen lohikäärmeen hengitys oli muuttunut raskaaksi ja sinitukkainen saattoi tuntea, kuinka hikipisara valui hänen niskaansa pitkin. Iho oli noussut kanan lihalle ja peitoksi levitetty viitta oli potkittu pois hänen päältään. Untako?
Mies hieraisi kasvojaan pitkä kyntisellä kädellään ja nousi makuulta istualteen. Painajaiselta tuntunut uni oli terävöittänyt hänen lohikäärmeen aistinsa äärimmilleen ja hänen oli pakko keskittyä, pitääkseen ihmiskuirensa kasassa. Ei, ei unta. Tuo oli ollut muisto, kaukainen muisto jostakin vuosi satojen, ehkä tuhansien takaa. Hassua, hän ei ollut nähnyt unta nuoruus vuosistaan pitkään aikaan. Mistähän moinen mahtoi johtua...
Liskomies kohtotti katseensa siniselle kesä taivaalle. Oli jo melkein keskipäivä ja muutamia vuosikymmeniä sitten hylätyille kylän raunioille leiriintynyt Kefeus oli omasta aikataulustaan myöhässä. Äsh, ei olisi pitänyt mennä juomaan sitä viini tönikällistä. Vaikka lohikäärmellä olikin lähes yliluonnollinen viinapää, kyllä se alkoholi häneenkin upposi ja paransi unenlahjoja kummasti. Mies kiskoi itsensä murahtaen ylös ja tavaransa kasattuaan, kömpi ylös rauniosen suojsta. Kylä oli varmasti aikoinaan ollut ihan vilkaskin, mutta ei mikään kaupunki enään moniin satoihin vuosiin. Siltikin osa raunioista näytti paljon vanhemmilta kuin toiset ja niiden arkkitehtuuri oli hänelle hämärästi tuttua. Kuin jostakin kaukaisesta unesta, hän tuumi hiljaa mielessään ja heitti reppunsa olalleen, suunnaten sitten kohti lähellä siintävää merenrantaa. Miten tahansa, hänen olisi päästävä nyt veteen. Hänen kuorensa luita kolotti ja kroppa vaati virkistystä. Uiminenkin voisi oikeastaan tehdä ihan hyvää.
//Hehe, innostuin vähän ja tuli siksi aika pitkää ja sekavaa ^^' Olen pistänyt nuo flashbakcit ja nykyhetken väliin aina tuollaiset tähdet, niin ei mene sekaisin :> Aaah, eppisyys kunniaan! //
Savua, tuhkaa ja paleneen lihan hajua. Läheltä kantautui pelon sekaisia huudahduksi ja miesten käskeviä komentoja, lasten itkua ja pelästyneiden eläinten ääniä. Muutama kivisistä, ennen niin kauniista rakennuksista oli sortunut tai palanut maan tasalle. Maa oli mustan tuhkan, veren ja ikiroudan peitossa. Ilmassa leijui kalman haju.
Ennen niin kauniista pienestä Palandin rantakaupungista, oli tullut kuoleman ja kauhun näyttömä. Kaikki alkanut nuoren miehen erehdyksestä muutama viikko aikaisemmin. Hyrsky Reminpoika ei ollut aluksi ymmärtänyt, kuinka suuren virheen oli tehnyt luullessaan merenrannalta löytämäänsä pientä aarretta omakseen. Vielä suurempi virhe oli viedä se samainen aarre kotikaupunkiinsa, tuhlata se ja rehvastella sillä koko lähipiirille. Pikku kaupungissa huhut kiersivät nopeasti ja kantautuivat nopeasti sen ulkopuolellekin. Hyrsky oli nuori ja jokseenkin yksinkertainen nuori haltiamies. Hän ei ollut ymmärtänyt kuunnella vanhojen merenkäviöiden varoituksia ja tarinoita. Hän ei ollut kuunnellut kuskailuja ihmissyöjä merihirviöstä, joka vainosi niitä meriä ja piti kauppalaivoja pelon vallassa, ryöstellen ja aiheuttamastaan tuhosta nauttien. Hän ei ollut ottanut niitä todesta, nehän olivat vain kaukaisia tarinoita, jotka koskettivat vain merimiehiä ja höperöityneitä vanhuksia. Hän oli vain kulkuri, pahainen onnenonkia, jolla oli käynyt hyvä tuuri. Miksi hänen olisikaan tarvinnut heitä kuunnella?
Se kuuntelemattomuus ja typeryys oli maksanut Hyrskyn ja monen muunkin hengen sinä viikkona. Sillä se samainen aarre oli kuulunut merihirviölle, lohikäärmeelle, joka tunnettiin Jäisen Kauhun ja Myrskyllä Ratsastajan nimellä. Se hirviö ei antaisi anteeksi varkaille, eikä se levännyt ennen kuin olisi saanut kostonsa.
Se oli saapunut kaupunkiin hämärän turvin, mustien ukkospilvien saattelemana. Vaikka olikin kesä, olivat pilvet tuoneet mukanaan räntä kuuroja ja pakkasen, joka tappoi hyvään alkuun päässeen sadon ja jäädytti laivat satamiinsa. Ilmiö oli poikkeuksellinen, mutta muinaisen Lyrathin vaihteleviin sää olihin tottuneet Paladilaiset olivat sitkeää väkeä. Yöstä selvittiin kuolemitta. Huoli kuitenkin lisääntyi. Miksi pilvet eivät olleet vielä väistyneet, vain leijuivat yhä uhkaavasti kaupungin yllä?
Seuraavana yönä tuhoutuivat laivat. Jokin oli repinyt niiden pohjat auki ja sytyttänyt osan niistä tuleen. Edes vaatimattomimmat paatit eivät olleet säästyneet tuholta. Eräässä vanhassa laivan rämässä nukkui vanha kalastaja nimeltä Kippari. Hän kuoli ensimmäisenä monista, muskautuessaan valtavan laivan pohjan rikkoneen hännän alle. Paniikki levisi toista yötä seuranneena päivänä. Jokin riehui kaupungissa, eikä asiaa helpottanut tieto hirviön ulkomuodosta. Valtaisa käärmemmäinen olento oli nähty lipuvan kaupungin satamassa, kuin etsien jotakin ja oli selvää, ettei se ollut vielä löytänyt etsimäänsä.
Kolmantena yönä se lopulta iski. Kuolema ja pelko valtasi kaupungin kun tarinoiden merihirviö kylvi tuhoa tiellään, katsomatta tai välittämättä, ketä surmasi tai soi, nauraen kaupunkilaisten pelolle ja kärsimykselle. Häntä oli loukattu ja koko kaupunki saisi nyt maksaa siitä.
**********
Kefeus havahtui hereille. Hänen ihmishahmoisen lohikäärmeen hengitys oli muuttunut raskaaksi ja sinitukkainen saattoi tuntea, kuinka hikipisara valui hänen niskaansa pitkin. Iho oli noussut kanan lihalle ja peitoksi levitetty viitta oli potkittu pois hänen päältään. Untako?
Mies hieraisi kasvojaan pitkä kyntisellä kädellään ja nousi makuulta istualteen. Painajaiselta tuntunut uni oli terävöittänyt hänen lohikäärmeen aistinsa äärimmilleen ja hänen oli pakko keskittyä, pitääkseen ihmiskuirensa kasassa. Ei, ei unta. Tuo oli ollut muisto, kaukainen muisto jostakin vuosi satojen, ehkä tuhansien takaa. Hassua, hän ei ollut nähnyt unta nuoruus vuosistaan pitkään aikaan. Mistähän moinen mahtoi johtua...
Liskomies kohtotti katseensa siniselle kesä taivaalle. Oli jo melkein keskipäivä ja muutamia vuosikymmeniä sitten hylätyille kylän raunioille leiriintynyt Kefeus oli omasta aikataulustaan myöhässä. Äsh, ei olisi pitänyt mennä juomaan sitä viini tönikällistä. Vaikka lohikäärmellä olikin lähes yliluonnollinen viinapää, kyllä se alkoholi häneenkin upposi ja paransi unenlahjoja kummasti. Mies kiskoi itsensä murahtaen ylös ja tavaransa kasattuaan, kömpi ylös rauniosen suojsta. Kylä oli varmasti aikoinaan ollut ihan vilkaskin, mutta ei mikään kaupunki enään moniin satoihin vuosiin. Siltikin osa raunioista näytti paljon vanhemmilta kuin toiset ja niiden arkkitehtuuri oli hänelle hämärästi tuttua. Kuin jostakin kaukaisesta unesta, hän tuumi hiljaa mielessään ja heitti reppunsa olalleen, suunnaten sitten kohti lähellä siintävää merenrantaa. Miten tahansa, hänen olisi päästävä nyt veteen. Hänen kuorensa luita kolotti ja kroppa vaati virkistystä. Uiminenkin voisi oikeastaan tehdä ihan hyvää.
//Hehe, innostuin vähän ja tuli siksi aika pitkää ja sekavaa ^^' Olen pistänyt nuo flashbakcit ja nykyhetken väliin aina tuollaiset tähdet, niin ei mene sekaisin :> Aaah, eppisyys kunniaan! //