Post by Deltamary on May 11, 2011 19:22:11 GMT 2
//Cale~!
Mää kuitenkin tämän pelin aikana sit innostunki pelaan Renolla ja haluan pitää sen hengissä :'D//
Rougenheimin kartalo näytti tänään jotenkin synkähköltä. Tavallisesti se oli eloisa ja hohkasi lämmintä auraa sitä ympäröiville maille, mutta tänään kukaan ohikulkeva olento tai seurue ei jostakin syystä hymyillyt tai puhjennut puhelemaan keskenään kuten yleensä.
Levollisen oloinen hahmo istui vasten ikkunaa kartanon toisen kerroksen huoneessa, joka toimi paikan isännän työhuoneena.
Ensimmäistä kertaa moniin vuosiin Reno tunsi olonsa alakuloiseksi. Puoliverinen paroni oli istunut lähes koko aamupäivän työtuolissaan, joka poikkeuksellisesti oli käännetty ikkunan ääreen.
Vaikka Reno rakasti maitaan enemmän kuin monia muita asioita, hän harvoin ehti ihailla niiden kauneutta. Tänään, sen jälkeen kun paroni oli lähettänyt suurimman osan palvelusväestään erinäisille asioille, hän oli varta vasten asettunut työhuoneensa ikkunan ääreen katselemaan kevään koittoa.
Aamulla oli satanut, eikä vielä talvesta toipuva aurinko ollut ehtinyt haihduttaa ikkunalaseissa helmeileviä pisaroita. Sen sijaan kartanon korkeilla seinillä kasvavat köynnöskasvit se oli saanut herätettyä eloon ja nuoret vihreät silmut kasvoivat kilpaa kohti valoa. Alhaalla maassa olevat kasvit saivat vielä odottaa lopun lumen sulamista.
Reno päästi pitkän, mietteliään huokauksen ja vaihtoi asentoaan. Kevään elämän ilo ja riemu ei ollut tarpeeksi saamaan Renoa ravistelluksi harmaista aatoksistaan.
'Mihin miehet voivat vedota, kun heitä vaivaavat odottamattomat mielialanvaihtelut?' Reno pohti ja nojasi toiseen käteensä palauttaen katseensa takaisin ulos ikkunasta.
Mies päästi uuden, edellistä turhautuneemman huokaisin ja nousi suurelkeisesti ylös tuolistaan.
Reno ei ehkä huomannut sitä itse, mutta pääosin hänen outo mielentilansa johtui siitä, ettei hänellä ollut tällä hetkellä mitään töitä, askareita tai muita asioita tehtäväksi.
Ei, hänen palvelijansa oli suorittamassa niitä.. Reno naurahti huomatessaan, että olisi itse mieluummin kuulunut palvelusväkeen. Vaikka paroni kohtelikin alamaisiaan kuin perhettään ja hänen hovimestarinsa oli mitä parhain ystävä, Reno oli jo jonkin aikaa huomaamattaan tuntenut olonsa yksinäiseksi. Olihan kaikilla hänen palvelijoillaan toki omat perheensä.
Siitä ei oltu puhuttu ääneen, mutta oli huolestuttavaa, ettei Reno ollut vieläkään löytänyt naista rinnalleen. Ehkä mies oli vain ollut niin kiireinen.. Vieläkään Reno ei ollut itse huomannut, että ehkä vaimo oli se, mitä hän alitajuisesti oli alkanut kaipaamaan.
Kun hänen äitinsä oli viimein alkanut vastaanottaa miesviertaita oltuaan leskenä vuosia, äidin ja pojan välinen suhde oli alkanut viimein hiukan hiljentyä.
Mutta Reno oli vain onnellinen äitinsä puolesta, mikäli tämä oli löytämässä itselleen uuden elinkumppanin.
Reno löysi hetken päästä itsensä jälleen tuijottelemasta pihaansa ikkunasta. Hän todellakin oli tänään hajamielinen.. Äkkiä hän vilkaisi huoneen toisella puolella olevaa suurta kelloa.
Sentään jotain ohjelmaa oli jäänyt hänellekin. Yksi Namarin rikkaimmista oli lähettänyt hänelle kirjeen aiemmin, ja tänään paronin oli määrä tavata aatelisen viestin tuoja.
Aihe koski kaupungin verotusta koskevia, joka vuotisia asioita, joista joka vuosi valittiin vastaamaan yksi kaupungin aatelisista paroni Rougenheimin lisäksi.
Tämän miehen, hra Toulous Lorcaa, kanssa Reno ei ollut aikaisemmin ollut tekemisissä.
Mää kuitenkin tämän pelin aikana sit innostunki pelaan Renolla ja haluan pitää sen hengissä :'D//
Rougenheimin kartalo näytti tänään jotenkin synkähköltä. Tavallisesti se oli eloisa ja hohkasi lämmintä auraa sitä ympäröiville maille, mutta tänään kukaan ohikulkeva olento tai seurue ei jostakin syystä hymyillyt tai puhjennut puhelemaan keskenään kuten yleensä.
Levollisen oloinen hahmo istui vasten ikkunaa kartanon toisen kerroksen huoneessa, joka toimi paikan isännän työhuoneena.
Ensimmäistä kertaa moniin vuosiin Reno tunsi olonsa alakuloiseksi. Puoliverinen paroni oli istunut lähes koko aamupäivän työtuolissaan, joka poikkeuksellisesti oli käännetty ikkunan ääreen.
Vaikka Reno rakasti maitaan enemmän kuin monia muita asioita, hän harvoin ehti ihailla niiden kauneutta. Tänään, sen jälkeen kun paroni oli lähettänyt suurimman osan palvelusväestään erinäisille asioille, hän oli varta vasten asettunut työhuoneensa ikkunan ääreen katselemaan kevään koittoa.
Aamulla oli satanut, eikä vielä talvesta toipuva aurinko ollut ehtinyt haihduttaa ikkunalaseissa helmeileviä pisaroita. Sen sijaan kartanon korkeilla seinillä kasvavat köynnöskasvit se oli saanut herätettyä eloon ja nuoret vihreät silmut kasvoivat kilpaa kohti valoa. Alhaalla maassa olevat kasvit saivat vielä odottaa lopun lumen sulamista.
Reno päästi pitkän, mietteliään huokauksen ja vaihtoi asentoaan. Kevään elämän ilo ja riemu ei ollut tarpeeksi saamaan Renoa ravistelluksi harmaista aatoksistaan.
'Mihin miehet voivat vedota, kun heitä vaivaavat odottamattomat mielialanvaihtelut?' Reno pohti ja nojasi toiseen käteensä palauttaen katseensa takaisin ulos ikkunasta.
Mies päästi uuden, edellistä turhautuneemman huokaisin ja nousi suurelkeisesti ylös tuolistaan.
Reno ei ehkä huomannut sitä itse, mutta pääosin hänen outo mielentilansa johtui siitä, ettei hänellä ollut tällä hetkellä mitään töitä, askareita tai muita asioita tehtäväksi.
Ei, hänen palvelijansa oli suorittamassa niitä.. Reno naurahti huomatessaan, että olisi itse mieluummin kuulunut palvelusväkeen. Vaikka paroni kohtelikin alamaisiaan kuin perhettään ja hänen hovimestarinsa oli mitä parhain ystävä, Reno oli jo jonkin aikaa huomaamattaan tuntenut olonsa yksinäiseksi. Olihan kaikilla hänen palvelijoillaan toki omat perheensä.
Siitä ei oltu puhuttu ääneen, mutta oli huolestuttavaa, ettei Reno ollut vieläkään löytänyt naista rinnalleen. Ehkä mies oli vain ollut niin kiireinen.. Vieläkään Reno ei ollut itse huomannut, että ehkä vaimo oli se, mitä hän alitajuisesti oli alkanut kaipaamaan.
Kun hänen äitinsä oli viimein alkanut vastaanottaa miesviertaita oltuaan leskenä vuosia, äidin ja pojan välinen suhde oli alkanut viimein hiukan hiljentyä.
Mutta Reno oli vain onnellinen äitinsä puolesta, mikäli tämä oli löytämässä itselleen uuden elinkumppanin.
Reno löysi hetken päästä itsensä jälleen tuijottelemasta pihaansa ikkunasta. Hän todellakin oli tänään hajamielinen.. Äkkiä hän vilkaisi huoneen toisella puolella olevaa suurta kelloa.
Sentään jotain ohjelmaa oli jäänyt hänellekin. Yksi Namarin rikkaimmista oli lähettänyt hänelle kirjeen aiemmin, ja tänään paronin oli määrä tavata aatelisen viestin tuoja.
Aihe koski kaupungin verotusta koskevia, joka vuotisia asioita, joista joka vuosi valittiin vastaamaan yksi kaupungin aatelisista paroni Rougenheimin lisäksi.
Tämän miehen, hra Toulous Lorcaa, kanssa Reno ei ollut aikaisemmin ollut tekemisissä.