Post by jjuuli on Oct 21, 2010 17:44:39 GMT 2
// Varis ja Hämy~
Se oli pelkkä kivinen luoto, paikka johon Silmä oli majoittunut. Tyrskyt löivät meren puolelle raskaina, silottaen kallion sileäksi, jättäen sen vaarallisen liukkaaksi ja limaiseksi. Kallio kohosi ensin ylöspäin, sitten yhtäkkiä loppui tippuen miltei pystysuorana alaspäin pari metriä. Saaren toinen puoli olikin toista matalammalla, täynnä ikään kuin jättiläisen vihaisena heittämiä kivenlohkareita, isompia, pienempiä. Paljon pikkuisella luodolla ei kasvanut, mutta kohtaan jossa sileä, punainen peruskallio muuttui yhtäkkiä tummiksi lohkareiksi kasvoi rivi laihoja vaivaiskoivuja ja käppyräisiä mäntyjä.
Puiden rivi oli ohut ja ujo mutta joka tapauksessa tarjosi tarpeeksi tuulensuojaa ihmisenhahmolle, joka paistatteli myöhäissyksyn auringosta kiertyneenä paksuun vilttiin. Laakakivi ei ollut mikään pehmeä makuupaikka, mutta sileä ja leveä, ja Silmä torkkuikin siinä tyytyväisenä vatsallaan. Välillä silmät avautuivat, sitten taas painuivat kiinni, lohikäärme ei tuntenut syyllisyyttä siitä että nukkui vaikka päivä olikin vasta edennyt aikaiseen iltapäivään. Tiukat unirytmit kuuluivat ihmisten maailmaan, eikä hän enää halunnut olla osa sitä. Hän oli vanha ja tavattoman kyllästynyt kokoon kituiseen saareen nimeltään Lyrath, kyllästynyt kaksijalkaisten pieniin elämiin pienissä ympyröissään. Synny, lisäänny, kuole. Aikaisemmin vesien lohikäärme oli ollut avoin ihmisten joukossa elämiselle, mutta Mihrasin palo oli kyllä ollut viimeinen pisara -- palon jäljet oli vielä luettavissa tuon toisessa jalassa. Ne häviäisivät vielä aikanaan, se vakava kyllästyminen ja ärtyminen ei. Silmä ei enää jaksanut sitä, että koko ajan oli demonia, nälänhätää ja kaupunkipaloja, hän oli liian vanha siihen, ja ennen kaikkea liian laiska. Tämä luotokaan
Ihmisen muotoonsa muuttunut naaras (kaikesta huolimatta hän oli kuitenkin paljon ketterämpi maalla ihmisenä kuin lohikäärmeenä) kiertyi paremmin täkkiinsä - luodolla oli hajonnut, ajopuusta tehty kalastajamökki, josta hän oli sen vienyt -, sulkien jälleen silmänsä huokauksen muuttuessa haukotukseksi.
Se oli pelkkä kivinen luoto, paikka johon Silmä oli majoittunut. Tyrskyt löivät meren puolelle raskaina, silottaen kallion sileäksi, jättäen sen vaarallisen liukkaaksi ja limaiseksi. Kallio kohosi ensin ylöspäin, sitten yhtäkkiä loppui tippuen miltei pystysuorana alaspäin pari metriä. Saaren toinen puoli olikin toista matalammalla, täynnä ikään kuin jättiläisen vihaisena heittämiä kivenlohkareita, isompia, pienempiä. Paljon pikkuisella luodolla ei kasvanut, mutta kohtaan jossa sileä, punainen peruskallio muuttui yhtäkkiä tummiksi lohkareiksi kasvoi rivi laihoja vaivaiskoivuja ja käppyräisiä mäntyjä.
Puiden rivi oli ohut ja ujo mutta joka tapauksessa tarjosi tarpeeksi tuulensuojaa ihmisenhahmolle, joka paistatteli myöhäissyksyn auringosta kiertyneenä paksuun vilttiin. Laakakivi ei ollut mikään pehmeä makuupaikka, mutta sileä ja leveä, ja Silmä torkkuikin siinä tyytyväisenä vatsallaan. Välillä silmät avautuivat, sitten taas painuivat kiinni, lohikäärme ei tuntenut syyllisyyttä siitä että nukkui vaikka päivä olikin vasta edennyt aikaiseen iltapäivään. Tiukat unirytmit kuuluivat ihmisten maailmaan, eikä hän enää halunnut olla osa sitä. Hän oli vanha ja tavattoman kyllästynyt kokoon kituiseen saareen nimeltään Lyrath, kyllästynyt kaksijalkaisten pieniin elämiin pienissä ympyröissään. Synny, lisäänny, kuole. Aikaisemmin vesien lohikäärme oli ollut avoin ihmisten joukossa elämiselle, mutta Mihrasin palo oli kyllä ollut viimeinen pisara -- palon jäljet oli vielä luettavissa tuon toisessa jalassa. Ne häviäisivät vielä aikanaan, se vakava kyllästyminen ja ärtyminen ei. Silmä ei enää jaksanut sitä, että koko ajan oli demonia, nälänhätää ja kaupunkipaloja, hän oli liian vanha siihen, ja ennen kaikkea liian laiska. Tämä luotokaan
Ihmisen muotoonsa muuttunut naaras (kaikesta huolimatta hän oli kuitenkin paljon ketterämpi maalla ihmisenä kuin lohikäärmeenä) kiertyi paremmin täkkiinsä - luodolla oli hajonnut, ajopuusta tehty kalastajamökki, josta hän oli sen vienyt -, sulkien jälleen silmänsä huokauksen muuttuessa haukotukseksi.