Post by jjuuli on Jul 23, 2010 12:00:26 GMT 2
// vieraat kielet ovat oiva apu, kun ei keksi otsikkoa! pääsee muistelemaan kielioppiakin ennen kouluvuotta~ eli Junie ja Hayden
SILMÄ
Kuuluuko kaatuvasta puusta ääni, jos kukaan ei ole kuulemassa? Tässä tapauksessa kuului ainakin, mutta paikalla olikin monia kuulijoita. Muut kaikkosivat kuitenkin kauemmas, kun äänen varsinainen aiheuttaja rahisevasti muristen jaloilleen.
Lohikäärmeen viime viikko (oikestaan aikaa oli kulunut vain viisi päivää, mutta kun on elänyt miltei kolme vuosituhatta ja aika monta päivää, ei viikoilla enää nyt ollut niin tarkkaa merkitystä) oli kuvattavissa yhdellä adjektiivilla: karmeaa. Raunioihin olivat jo varsin rahaa tuottavaksi kasvanut bisnes sekä tuotot, mikä tietysti nipisti aarteiden keräilijää sydämestä. Naaras muuttui ihmismuotoonsa urahtaen, jääden hetkeksi lepäämään kahta kaatamaansa kuusenrunkoa vasten. Hän ei ollut tottunut laskeutumaan keskelle metsää, varsinkaan näin väsyneenä - nytkin keskellä puita rysähtäessä jokin runko oli lyönyt varsin ikävästi etujalan taakse. Ihmismuodossa ihoon olisi oikean kainalon alle varmaan muodostunut mustelma, jos ihonväri ei olisi ollut niin tumma.
Hetken hengähdettyään Silmä lähti liikkeelle, ei varsinaisesti nilkuttaen, mutta toista jalkaansa kuitenkin varoen. Hän tunsi silmät selässään, vaikka ketään ei näkynyt. Jos tuo olisi oikeasti ollut se pienikokoinen nainen, jonka jalka oli palanut varsin ikävästi puoliväliin reittä (eikä minkäänlaista asetta näkynyt missään), olisi ollut epätodennäköistä että tuo olisi päässyt hengissä Drieniin - vaikka olikin jo niin lähellä. Joskus kuitenkin siitä oli hyötyä, että oli kaksipäinen lohikäärme ja paino laskettavissa tonneissa. Naaras urahteli sekä murahteli varsin epäihmismäisesti kun jalkaan sattui ties mikä - liike, tuuli, kärpänen. Niin. Aluksi hän oli erehtynyt luulemaan, että kaikki kääntyisi hyväksi, kun vain vähäksi aikaa vetäytyisi verelle viilentymään, mutta palohaavoille ei tosiaan tehnyt suolavesi nannaa. Sitten hän oli ajatellut siirtyä jollekkin järvelle, mutta ihan kuin se pohja olisi kestänyt häntä, koko rantaviiva meni pilalle ja kaikki mudat nousivat pintaan, eikä palohaavoille tosiaankaan tehnyt mikään mutavesi nannaaa. Pari päivää lohikäärme oli viettänyt nuollen haavojaan, mutta siinä vaiheessa kun kipu esti nukkumisen ja väsymys ruoan hankkimisen, tajusi tuo varsin katkerasti, että tarvitsisi apua. Ihmiseltä. Nyt ei vain pärjäisi yksin.
Silmän mieli oli musta, kun tämä näki ensimmäisen talon. Vei paljon mielenhillintää mennä koputtamaan oveen - eikä ovea edes avattu. Eikä seuraavaa ovea. Sitä seuraavassa neljässä talossa ovi lyötiin nenän edestä kiinni, juuri kun oli ehditty vinkaisemaan että "Parantaja on tuossa suunnassa!". Oliko hän sitten niin karmean näköinen. Ehkä oli, silmät olivat suuret väsymyksestä, lyhyt hame nokinen sekä hameestaan liimautunut palaneeseen jalkaan. Ei silleen, että toteamus olisi helpottanut oloa. Se olo oli kuuma, tuskainen, väsynyt, oli nöyryyttävää joutua anelemaan almuja (siis apua), ja vielä tulla torjutuksi niin monta kertaa. Hän oikeasti melkein itki väsymyksestä, ärtymyksestä sekä vihasta, jos vielä joku kertaakaan sanoisi 'Parantaja on tuolla päin!', hän rikkoisi jotain. Vaikka amputoisi jalan irti itsekseen, että ei tarvitsisi tälläista kestää.
Silmän silmien eteen ilmestyi vaaleaksi rapattu, jo tuulien sekä sään tututuksi tullut talo. Ihan miellyttävän näköinen. Hän jäi hetkeksi nojaamaan ovenkahvaan tasatakseen hengityksen, lopulta koputtaen oveen raskaasti (irroittamatta otettaan kahvasta). Jos hän selviäisi tästä yli, hän kyllä hankkisi audienssin jonkun valtiaan kanssa - hän halusi kunnon selityksen sille, miksi oli tuomittu elämään tällä surkealla saarella luultavasti elämänsä loppuun asti. Silmä mietti kaihoisasti hetken vanhaa kivikkoista kotisaartaan, erityisesti sen lihavia mursuja sekä avuttomia peuroja. Hän ei ollut saanut mursunlihaa tuhatkuntaan vuoteen... Kauheaa.
SILMÄ
Kuuluuko kaatuvasta puusta ääni, jos kukaan ei ole kuulemassa? Tässä tapauksessa kuului ainakin, mutta paikalla olikin monia kuulijoita. Muut kaikkosivat kuitenkin kauemmas, kun äänen varsinainen aiheuttaja rahisevasti muristen jaloilleen.
Lohikäärmeen viime viikko (oikestaan aikaa oli kulunut vain viisi päivää, mutta kun on elänyt miltei kolme vuosituhatta ja aika monta päivää, ei viikoilla enää nyt ollut niin tarkkaa merkitystä) oli kuvattavissa yhdellä adjektiivilla: karmeaa. Raunioihin olivat jo varsin rahaa tuottavaksi kasvanut bisnes sekä tuotot, mikä tietysti nipisti aarteiden keräilijää sydämestä. Naaras muuttui ihmismuotoonsa urahtaen, jääden hetkeksi lepäämään kahta kaatamaansa kuusenrunkoa vasten. Hän ei ollut tottunut laskeutumaan keskelle metsää, varsinkaan näin väsyneenä - nytkin keskellä puita rysähtäessä jokin runko oli lyönyt varsin ikävästi etujalan taakse. Ihmismuodossa ihoon olisi oikean kainalon alle varmaan muodostunut mustelma, jos ihonväri ei olisi ollut niin tumma.
Hetken hengähdettyään Silmä lähti liikkeelle, ei varsinaisesti nilkuttaen, mutta toista jalkaansa kuitenkin varoen. Hän tunsi silmät selässään, vaikka ketään ei näkynyt. Jos tuo olisi oikeasti ollut se pienikokoinen nainen, jonka jalka oli palanut varsin ikävästi puoliväliin reittä (eikä minkäänlaista asetta näkynyt missään), olisi ollut epätodennäköistä että tuo olisi päässyt hengissä Drieniin - vaikka olikin jo niin lähellä. Joskus kuitenkin siitä oli hyötyä, että oli kaksipäinen lohikäärme ja paino laskettavissa tonneissa. Naaras urahteli sekä murahteli varsin epäihmismäisesti kun jalkaan sattui ties mikä - liike, tuuli, kärpänen. Niin. Aluksi hän oli erehtynyt luulemaan, että kaikki kääntyisi hyväksi, kun vain vähäksi aikaa vetäytyisi verelle viilentymään, mutta palohaavoille ei tosiaan tehnyt suolavesi nannaa. Sitten hän oli ajatellut siirtyä jollekkin järvelle, mutta ihan kuin se pohja olisi kestänyt häntä, koko rantaviiva meni pilalle ja kaikki mudat nousivat pintaan, eikä palohaavoille tosiaankaan tehnyt mikään mutavesi nannaaa. Pari päivää lohikäärme oli viettänyt nuollen haavojaan, mutta siinä vaiheessa kun kipu esti nukkumisen ja väsymys ruoan hankkimisen, tajusi tuo varsin katkerasti, että tarvitsisi apua. Ihmiseltä. Nyt ei vain pärjäisi yksin.
Silmän mieli oli musta, kun tämä näki ensimmäisen talon. Vei paljon mielenhillintää mennä koputtamaan oveen - eikä ovea edes avattu. Eikä seuraavaa ovea. Sitä seuraavassa neljässä talossa ovi lyötiin nenän edestä kiinni, juuri kun oli ehditty vinkaisemaan että "Parantaja on tuossa suunnassa!". Oliko hän sitten niin karmean näköinen. Ehkä oli, silmät olivat suuret väsymyksestä, lyhyt hame nokinen sekä hameestaan liimautunut palaneeseen jalkaan. Ei silleen, että toteamus olisi helpottanut oloa. Se olo oli kuuma, tuskainen, väsynyt, oli nöyryyttävää joutua anelemaan almuja (siis apua), ja vielä tulla torjutuksi niin monta kertaa. Hän oikeasti melkein itki väsymyksestä, ärtymyksestä sekä vihasta, jos vielä joku kertaakaan sanoisi 'Parantaja on tuolla päin!', hän rikkoisi jotain. Vaikka amputoisi jalan irti itsekseen, että ei tarvitsisi tälläista kestää.
Silmän silmien eteen ilmestyi vaaleaksi rapattu, jo tuulien sekä sään tututuksi tullut talo. Ihan miellyttävän näköinen. Hän jäi hetkeksi nojaamaan ovenkahvaan tasatakseen hengityksen, lopulta koputtaen oveen raskaasti (irroittamatta otettaan kahvasta). Jos hän selviäisi tästä yli, hän kyllä hankkisi audienssin jonkun valtiaan kanssa - hän halusi kunnon selityksen sille, miksi oli tuomittu elämään tällä surkealla saarella luultavasti elämänsä loppuun asti. Silmä mietti kaihoisasti hetken vanhaa kivikkoista kotisaartaan, erityisesti sen lihavia mursuja sekä avuttomia peuroja. Hän ei ollut saanut mursunlihaa tuhatkuntaan vuoteen... Kauheaa.