Post by aislinn on Jul 10, 2010 18:35:19 GMT 2
// jjjjjuulii kanssa mistör puhdistajan ! :3
herranjumala miten voi yhden otsikon kanssa painia! päädyin nyt tosi tylsästi Eppu Normaalin Afrikka, sarvikuonojen maa-biisistä Lyrath-teemaan varioituun lauseeseen, joka ei ainakaan vielä kerro yhtään mitään tästä pelistä. : D //
Oli yksi niistä harvoista aurinkoisista päivistä aivan Mihrasin laidalla. Tai, päivistä ja päivistä. Myöhäinen iltahan tuo jo oli, mutta päivä oli ollut kaunis ja lämmin.
Pilviä oli ollut juuri sopivasti, ettei aurinko päässyt porottamaan tuhannen tulen voimalla, joten liialta paahtumiselta ja hikoilulta oli vältytty.
Juuri tällaista säätä Norowyon rakasti. Lämpöisen illan alkaessa hämärtyä oli mukavaa vain kuljeskella ympäriinsä, vailla päämäärää. Harmi vain, että hänellä sattui olemaan päämäärä. Tai ei oikeastaan, sillä hänellä ei ollut hajuakaan minne mennä, mikä oli vähän huono juttu hänen kannaltaan.
Nimittäin palattuaan juuri työtehtävältään Drienin ja Mihrasin välimaastosta, haltianaikkonen oli päättänyt lähteä Mihrasiin, käydäkseen suuressa kirjastossa. Pahaksi onnekseen hän kuitenkin törmäsi - kirjaimellisesti - vampyyriin, jolla sattui olemaan uhri.
Tämä (miespuolinen) epäkuollut oli hypännyt puskista pikkutyttö olallaan, selvästi etsien lounaspaikkaa. Paljon kaikkea ehti toki tapahtua, ennen kuin päästäisiin siihen millaisessa kunnossa ja miksi Norowyon käveli lähellä Mihrasia, mutta lyhyestä virsi kaunis. Siispä, vampyyri sai sydämeensä vaarnasta, tyttö palautettiin vanhempiensa huostaan vahingoittumattomana, ja suippokorva otti turpiinsa, kiitos sen pikkukakaran, jota piti vahtia epäkuollutta mätkiessä. Se ärsyttävä pikku mukula oli päättänyt, että olisi turvallista lähteä juoksemaan metsään, huutaen matkalla kuin teurastettava sika tottakai. Niinpä Norowyon sai uuden käsitteen sanalle multitasking juostessaan pikkutytön perässä, ja taistellessaan verenhimoista miesvampyyria vastaan. Mutta mikäs siinä, kun loppujen lopuksi vampyyri sai vaarnan sydämeensä. Sinänsä mikään ei piristänyt päivää enempää kuin työkeikan suorittaminen, mutta että vielä pahan epäkuolleen tappaminen tukiaisiksi.
Haltia tuhisi hiljaa itsekseen ontuessaan tietä pitkin, irvistäen joka askeleella. Lapset, ne kirotut pikkuolennot pitäisi hävittää maan päältä, tai opettaa loogisuuden periaatteita. Mutta ehkä Norowyon tästä piristyisi. Ehkä. Hiljainen tuulenvire kutitteli suippokorvan poskipäitä lämpöisesti. Lämpöisesti. Tosiaan, se huono puoli hyvissä päivissä on, että se saa kaikki, kaikki pienet nulikat ulos pienistä mökeistään, kirmailemaan nurmikolla ja polskuttelemaan vedessä, tai muuten vain pilatakseen puolisilmän päivän.
Kuljettuaan eteenpäin jonkin aikaa, alkoivat maisemat pikkuhiljaa muuttua. Rakennukset kävivät vähän tiheämmiksi, joka kertoi pääkaupungin lähestymistä. Toivoen, että kaupungin laitamilta löytyisi joku vähän syrjempi majatalo, alkoi Norowyon silmäillä näkemäänsä hiukan tarkemmin. Tiirailun kuitenkin keskeytti äkisti lauma sydämensä pohjasta nauravia lapsia, jotka päättivät jättää haltian huomioimatta. Äkillinen jähmettyminen sai hänet haukkomaan henkeä, ja pitelemään oikeaa kylkeään, jonka jälkeen oikeaa lonkkaa, ja sitten taas kylkeä. Hetken aikaa hyperventiloituaan suippokorvan hengitys alkoi pikkuhiljaa tasaantua. Nyt hänellä ei ollut epäilystäkään, etteikö ainakin kaksi hänen kylkiluistaan olisi murtunut. Ja missä ihmeessä Grin oli, kun sitä tarvittiin? Tunnelilohikäärme oli ollut omilla reissuillaan jo muutaman päivän, mikä sinänsä oli normaalia. Mutta se ei tarkoittanut, etteikö Norowyon ikävöisi lutuista pikku otusta, joka olisi naksutellut mukuloille uhkaavasti. Siunattu otus oli samaa mieltä lapsista kuin haltiakin. Syöpää.
Kuljettuaan kylkeään pidellen ja tiiraillen mahdollisia kylttejä ties kuinka kauan, alkoi Norowyonin kärsivällisyys olla lopussa. Eikä olokaan ollut parantunut erityisemmin. Päinvastoin oikeastaan. Oikean kyljen syvähkö pistohaava oli taas auennut, ja veri vuotanut läpi paidan. Loistavaa.
Mutta, eikös.. Haltia koki eräänlaisen keidas-aavikolla-ei-ole-todellista -kohtauksen, kun näki jonkinnäköisen.. maatilan? Mikä lie, kun tilaa kuitenkin näytti riittävän. Ehkä hän pääsisi majailemaan sinne edes hetkiseksi, työpalkkaa vastaan, kun rahatkin olivat jonnekin kadonneet (luultavimmin jonnekin monista pussukoista suippokorvan vyöllä).
Uupumus (melkein) tiessään Norowyon kääntyi pienestä tienhaarasta kohti kiviseltä näyttävää rakennelmaa. Hän jäi hetkeksi seisoskelemaan jonkinnäköisen portin pieleen, kunnes astui jonkinlaiselle pihalle katsellen ympärilleen.
" Haloo? " hän huhuili suurempaa rakennusta kohti, yskäisten sitten hiljaa perään. Toivottavasti joku tulisi pian, sillä ei häntä hirveästi huvittaisi tyhjälle pihalle huudella. Varsinkin, kun kyljen jännittäminen teki erityisen häijyä.
// höm. kökkööö ja uusi hahmo ja ahdistus ja hehe. tervetuloa. (: //
herranjumala miten voi yhden otsikon kanssa painia! päädyin nyt tosi tylsästi Eppu Normaalin Afrikka, sarvikuonojen maa-biisistä Lyrath-teemaan varioituun lauseeseen, joka ei ainakaan vielä kerro yhtään mitään tästä pelistä. : D //
Oli yksi niistä harvoista aurinkoisista päivistä aivan Mihrasin laidalla. Tai, päivistä ja päivistä. Myöhäinen iltahan tuo jo oli, mutta päivä oli ollut kaunis ja lämmin.
Pilviä oli ollut juuri sopivasti, ettei aurinko päässyt porottamaan tuhannen tulen voimalla, joten liialta paahtumiselta ja hikoilulta oli vältytty.
Juuri tällaista säätä Norowyon rakasti. Lämpöisen illan alkaessa hämärtyä oli mukavaa vain kuljeskella ympäriinsä, vailla päämäärää. Harmi vain, että hänellä sattui olemaan päämäärä. Tai ei oikeastaan, sillä hänellä ei ollut hajuakaan minne mennä, mikä oli vähän huono juttu hänen kannaltaan.
Nimittäin palattuaan juuri työtehtävältään Drienin ja Mihrasin välimaastosta, haltianaikkonen oli päättänyt lähteä Mihrasiin, käydäkseen suuressa kirjastossa. Pahaksi onnekseen hän kuitenkin törmäsi - kirjaimellisesti - vampyyriin, jolla sattui olemaan uhri.
Tämä (miespuolinen) epäkuollut oli hypännyt puskista pikkutyttö olallaan, selvästi etsien lounaspaikkaa. Paljon kaikkea ehti toki tapahtua, ennen kuin päästäisiin siihen millaisessa kunnossa ja miksi Norowyon käveli lähellä Mihrasia, mutta lyhyestä virsi kaunis. Siispä, vampyyri sai sydämeensä vaarnasta, tyttö palautettiin vanhempiensa huostaan vahingoittumattomana, ja suippokorva otti turpiinsa, kiitos sen pikkukakaran, jota piti vahtia epäkuollutta mätkiessä. Se ärsyttävä pikku mukula oli päättänyt, että olisi turvallista lähteä juoksemaan metsään, huutaen matkalla kuin teurastettava sika tottakai. Niinpä Norowyon sai uuden käsitteen sanalle multitasking juostessaan pikkutytön perässä, ja taistellessaan verenhimoista miesvampyyria vastaan. Mutta mikäs siinä, kun loppujen lopuksi vampyyri sai vaarnan sydämeensä. Sinänsä mikään ei piristänyt päivää enempää kuin työkeikan suorittaminen, mutta että vielä pahan epäkuolleen tappaminen tukiaisiksi.
Haltia tuhisi hiljaa itsekseen ontuessaan tietä pitkin, irvistäen joka askeleella. Lapset, ne kirotut pikkuolennot pitäisi hävittää maan päältä, tai opettaa loogisuuden periaatteita. Mutta ehkä Norowyon tästä piristyisi. Ehkä. Hiljainen tuulenvire kutitteli suippokorvan poskipäitä lämpöisesti. Lämpöisesti. Tosiaan, se huono puoli hyvissä päivissä on, että se saa kaikki, kaikki pienet nulikat ulos pienistä mökeistään, kirmailemaan nurmikolla ja polskuttelemaan vedessä, tai muuten vain pilatakseen puolisilmän päivän.
Kuljettuaan eteenpäin jonkin aikaa, alkoivat maisemat pikkuhiljaa muuttua. Rakennukset kävivät vähän tiheämmiksi, joka kertoi pääkaupungin lähestymistä. Toivoen, että kaupungin laitamilta löytyisi joku vähän syrjempi majatalo, alkoi Norowyon silmäillä näkemäänsä hiukan tarkemmin. Tiirailun kuitenkin keskeytti äkisti lauma sydämensä pohjasta nauravia lapsia, jotka päättivät jättää haltian huomioimatta. Äkillinen jähmettyminen sai hänet haukkomaan henkeä, ja pitelemään oikeaa kylkeään, jonka jälkeen oikeaa lonkkaa, ja sitten taas kylkeä. Hetken aikaa hyperventiloituaan suippokorvan hengitys alkoi pikkuhiljaa tasaantua. Nyt hänellä ei ollut epäilystäkään, etteikö ainakin kaksi hänen kylkiluistaan olisi murtunut. Ja missä ihmeessä Grin oli, kun sitä tarvittiin? Tunnelilohikäärme oli ollut omilla reissuillaan jo muutaman päivän, mikä sinänsä oli normaalia. Mutta se ei tarkoittanut, etteikö Norowyon ikävöisi lutuista pikku otusta, joka olisi naksutellut mukuloille uhkaavasti. Siunattu otus oli samaa mieltä lapsista kuin haltiakin. Syöpää.
Kuljettuaan kylkeään pidellen ja tiiraillen mahdollisia kylttejä ties kuinka kauan, alkoi Norowyonin kärsivällisyys olla lopussa. Eikä olokaan ollut parantunut erityisemmin. Päinvastoin oikeastaan. Oikean kyljen syvähkö pistohaava oli taas auennut, ja veri vuotanut läpi paidan. Loistavaa.
Mutta, eikös.. Haltia koki eräänlaisen keidas-aavikolla-ei-ole-todellista -kohtauksen, kun näki jonkinnäköisen.. maatilan? Mikä lie, kun tilaa kuitenkin näytti riittävän. Ehkä hän pääsisi majailemaan sinne edes hetkiseksi, työpalkkaa vastaan, kun rahatkin olivat jonnekin kadonneet (luultavimmin jonnekin monista pussukoista suippokorvan vyöllä).
Uupumus (melkein) tiessään Norowyon kääntyi pienestä tienhaarasta kohti kiviseltä näyttävää rakennelmaa. Hän jäi hetkeksi seisoskelemaan jonkinnäköisen portin pieleen, kunnes astui jonkinlaiselle pihalle katsellen ympärilleen.
" Haloo? " hän huhuili suurempaa rakennusta kohti, yskäisten sitten hiljaa perään. Toivottavasti joku tulisi pian, sillä ei häntä hirveästi huvittaisi tyhjälle pihalle huudella. Varsinkin, kun kyljen jännittäminen teki erityisen häijyä.
// höm. kökkööö ja uusi hahmo ja ahdistus ja hehe. tervetuloa. (: //