Post by Deleted on Jul 8, 2010 15:21:58 GMT 2
// Hehheh, tällainen aloitus nyt vaan : D //
Viime päivinä tuuli oli antanut kuulua itsestään enemmän kuin tavallisesti, mutta aurinko oli paistanut silti kirkkaasti korkealta taivaalta. Siitä syystä, että päivät olivat välillä tuulen hellittäessä porottavan kuumia Legret oli asustautunut normaalisti omaan mustaan hameeseensa, keltaiseen paitaansa ja ruskeaan korsettiinsa. Kun taas siitä syystä, että porottava kuumuus päättyi välillä valtaviin tuulenpuuskiin oli nainen ottanut päähänsä suippokärkisen, mustan noidanhattunsa.
Eräänlainen kompromissi, hän ajatteli.
Legret ei ollut sellainen noita, joka kuulutti ammattiaan ympäriinsä, muttei hän kuitenkaan hävennyt sen symboleja- kuten edellämainittua hattua. JOS sitä nyt ammatiksi saatettiin sanoa, eräänlainen kutsumus?
Pidellen tiukasti kiinni hattunsa lieristä, johon tuuli oli nähtävästi iskenyt silmänsä, Legret tähysti kivenlohkareelta kylälle päin. Hänellä oli menossa melko pitkä matka (,joka siis tarkoitti sitä, että hän meni muualle kuin hänen kotinsa liepeillä olevaan pikkukylään), jonka tarkoituksena oli toimittaa kaikki rästiasiat, mitä vuosien varrella oli kertynyt. Hänen oli jo kauan pitänyt käydä katsomassa erästä koruliikettä, jota sekä noidat, että haltiat olivat suositelleet ja se sattui olemaan tässä pikkukylässä. Se oli kuulemma halpa ja sieltä löyti koruja jokaiseen tarpeeseen! Sitä paitsi kylässä oli Legretin kuuleman mukaan tänään markkinat!
Nuuhkien kojujen herkkujen tuoksuja ja kuunnellen kauppiaiden toinen toistaan houkuttelevampia tarjouksia tyttö nautti siitä, että oli jälleen ihmisten ilmoilla. Hänelle riitti vallan mainiosti ainoastaan nähdä ihmisiä, hänen ei tarvitsisi puhua heille.. VARSINKAAN oikeille ihmisille. Tyttö kun ei oikein tiennyt miten näitä otuksia tuli puhutella.
''Ooi te kaunis lady tulla meidän koju kaunis katsomaan kaunis koru!'' eräs kauppias maannitteli tarttuen tyttöä hihansuusta. Näytti olevan metsäläinen... Hymyillen ujosti Legret irrotti toisen sormet hihastaan varovaisesti
''Ei kiitos, öh, minulla on määränpää'' pahoitellen kovasti tyttö luikahti miehen näpeistä ja tarttui hattuunsa. Hän veti sen päästään ja mumisi loitsun, joka oli hänen kokemustensa mukaan estänyt hattua rypistymästä, ja sulloi sen sitten havunvihreään, kankaiseen olkalaukkuunsa, jonka hän oli ostanut edellisestä kylästä, jossa vieraili.
''Te kaunis lady!'' kuului jälleen. Puoliverinen puri alahuultaan ja pyrki nopeutamaan tahtiaan ikäänkuin ei huomaisi huutelijaa, mutta sitten hänet riuhtaistiinkin kojujen varjosta suoraan auringon paisteeseen.
''Mitä ihm...?'' hän yritti kysyä. Joka puolella oli nauravia ja ruskettuneita kasvoja, vesiämpäreitä joissa oli omenia pohjalla, tikkuja ja niihin heitettäviä renkaita, aarrekarttoja kylästä ja vaikka mitä muita ... seurapelejä! Häkeltyneenä Legret alkoi käsittää, että hän taisi olla osana sellaista.
Viime päivinä tuuli oli antanut kuulua itsestään enemmän kuin tavallisesti, mutta aurinko oli paistanut silti kirkkaasti korkealta taivaalta. Siitä syystä, että päivät olivat välillä tuulen hellittäessä porottavan kuumia Legret oli asustautunut normaalisti omaan mustaan hameeseensa, keltaiseen paitaansa ja ruskeaan korsettiinsa. Kun taas siitä syystä, että porottava kuumuus päättyi välillä valtaviin tuulenpuuskiin oli nainen ottanut päähänsä suippokärkisen, mustan noidanhattunsa.
Eräänlainen kompromissi, hän ajatteli.
Legret ei ollut sellainen noita, joka kuulutti ammattiaan ympäriinsä, muttei hän kuitenkaan hävennyt sen symboleja- kuten edellämainittua hattua. JOS sitä nyt ammatiksi saatettiin sanoa, eräänlainen kutsumus?
Pidellen tiukasti kiinni hattunsa lieristä, johon tuuli oli nähtävästi iskenyt silmänsä, Legret tähysti kivenlohkareelta kylälle päin. Hänellä oli menossa melko pitkä matka (,joka siis tarkoitti sitä, että hän meni muualle kuin hänen kotinsa liepeillä olevaan pikkukylään), jonka tarkoituksena oli toimittaa kaikki rästiasiat, mitä vuosien varrella oli kertynyt. Hänen oli jo kauan pitänyt käydä katsomassa erästä koruliikettä, jota sekä noidat, että haltiat olivat suositelleet ja se sattui olemaan tässä pikkukylässä. Se oli kuulemma halpa ja sieltä löyti koruja jokaiseen tarpeeseen! Sitä paitsi kylässä oli Legretin kuuleman mukaan tänään markkinat!
Nuuhkien kojujen herkkujen tuoksuja ja kuunnellen kauppiaiden toinen toistaan houkuttelevampia tarjouksia tyttö nautti siitä, että oli jälleen ihmisten ilmoilla. Hänelle riitti vallan mainiosti ainoastaan nähdä ihmisiä, hänen ei tarvitsisi puhua heille.. VARSINKAAN oikeille ihmisille. Tyttö kun ei oikein tiennyt miten näitä otuksia tuli puhutella.
''Ooi te kaunis lady tulla meidän koju kaunis katsomaan kaunis koru!'' eräs kauppias maannitteli tarttuen tyttöä hihansuusta. Näytti olevan metsäläinen... Hymyillen ujosti Legret irrotti toisen sormet hihastaan varovaisesti
''Ei kiitos, öh, minulla on määränpää'' pahoitellen kovasti tyttö luikahti miehen näpeistä ja tarttui hattuunsa. Hän veti sen päästään ja mumisi loitsun, joka oli hänen kokemustensa mukaan estänyt hattua rypistymästä, ja sulloi sen sitten havunvihreään, kankaiseen olkalaukkuunsa, jonka hän oli ostanut edellisestä kylästä, jossa vieraili.
''Te kaunis lady!'' kuului jälleen. Puoliverinen puri alahuultaan ja pyrki nopeutamaan tahtiaan ikäänkuin ei huomaisi huutelijaa, mutta sitten hänet riuhtaistiinkin kojujen varjosta suoraan auringon paisteeseen.
''Mitä ihm...?'' hän yritti kysyä. Joka puolella oli nauravia ja ruskettuneita kasvoja, vesiämpäreitä joissa oli omenia pohjalla, tikkuja ja niihin heitettäviä renkaita, aarrekarttoja kylästä ja vaikka mitä muita ... seurapelejä! Häkeltyneenä Legret alkoi käsittää, että hän taisi olla osana sellaista.