Post by Deleted on Jan 9, 2011 15:20:55 GMT 2
''Hmh, todella nokkelaa'' tyttö vastasi hymyillen syyttävästi toisen kommenttiin. Vai tuikata karvakasa tuleen... Hän ei takuulla tekisi sitä uudelleen! Legret ei ollut ihan varma, että kuvitteliko hän vain, mutta Eben tuntui vähän rentoutuneemmalta hänen seurassaan! Tyttö oli kovin mielissään siitä, sillä aiemmin hänestä oli tuntunut vähän siltä, että hän tekisi palveluksen molemmille lähtemällä kulkemaan eri kautta, kuin mies. Noh, ehkä Eben piti häntä parempana seurana kuin ihmissusia ja vaikutti siksi mukavemmalta? Ihan lohduttavaa sinänsä...
Sitten Eben lohkaisi uudestaan saaden noitatyttösen naurahtamaan tukalasta tilanteesta huolimatta. Tyttö tökkäisi alapuolellaan istuvaa miestä olkapäähän leikkisästi
''Hei! Sinä olet lukenut ihan liikaa satuja! Ajattelitko että minulla on joku kokoontaiteltava luuta hiuspinnissäni, häh?'' tyttö virnisti hieman vapautuneemmin. Ebenin ilme oli vihdoinkin erilainen. Hänen silmänsä välkehtivät- ja vielä hyvällä tavalla. Sudet heidän alapuolellaan pelottivat tyttöä nyt paljon vähemmän. Eben tuntui ajattelevan että he olivat ihan turvassa, joten miksei hänkin voisi ajatella niin?
Legret otti paremman asennon epämukavalla oksallaan ja rentoutui hieman. Tässähän voisi vähän ummistaa silmiään... hetkiseksi vain. Tytön pää notkahti melkein samantien ja yläoksalta alkoi kuulua vaimeaa tuhinaa.
Zrrrrzp!
Tyttö hätkähti hereille juuri sopivasti nähdäkseen ohitseen leijailevan valopallon. Se oli kuin suoraan unesta jota hän oli juuri katsellut. Tyttö nousi seisomaan ja kurkotti palloa kohti varovaisesti
''Se on kaunis,'' ikävä kyllä tyttö ei ollut unessaan, tai edes sängyssään, vaan pian tytön tasapaino petti ja hän horjahti oksaltaan. Tyttö sai kuitenkin ajoissa tilanteesta kiinni, eikä hän ollut varma tavoittiko häpeä vai kauhu hänet ensimmäiseksi. Neito tarttui kiinni ensimmäisestä oksasta johon osui ja adrenaliinin voimin hän kampesi itsensä sen päälle. Sudet olivat vähän rauhoittuneet, mikä pelastikin tytön, sillä hän oli ihan hyvin isoinpien yksilöiden tavoitettavissa. Tyttö ei saanut ääntä suustaan, mikä oli varmaan ihan hyvä Ebenin korvien kannalta, mutta ähinää kyllä kuului kun tyttö kapusi ylöspäin kuin orava. Haltiaveri luultavasti auttoi toimintaa.
Kun tyttö oli saavuttanut oman oksansa pitämättä katseensa tiukasti poissa miehestä hän tarttui taas kiinni puunrunkoon ja jäi tuijottamaan valopalloa puun latvassa.
''Kyllä joku varmasti näkee sen.'' hän vakuutti tasaisella äänellä, mutta hänen läpättävä sydämmensä varmaan paljasti hänet. Tyttö veti syvään henkeä ja yritti rauhoittua. Valopallo, tai mikä se ikinä olikaan, oli oikein viehettävä. Oli ihanaa nähdä, miten raavas mies sai aikaan noin kaunista taikuutta. Ajatus nosti kevyen hymyn tytön huulille.
''Oletko sinä lahjakas loihtija?'' tyttö kysyi hieman odottavaa ihailua äänessään. Kysymys sai tytön myös miettimään uudelleen osaamiaan loitsuja ja niiden mahdollista käyttöä susieläimiin. Hän tiesi kyllä yhden loitsun joka oli tarkoitettu nimenomaan epäkuolleita varten.
''Hei, nuohan ovat epäkuolleita, eikös? Minulla olisi yksi loitsu joka tehoaa noin kahteen lähinpään epäkuolleeseen, mutta ne saattavat vaurioittaa aika ikävästikin... Mutta nuohan ovat tavallaan ansainneet sen eikös...?'' noita aprikoi ja katsoi alhaalla istuskelevaa Ebeniä kysyvästi.
'''Hei, minä kiipeän katsomaan näkyykö tiellä ketään'' tyttö halusi tuntea olevansa avuksi edes jotenkin, jtoen hän kapusi kevyempänä niin korkealle puuhun, kuin paksuja oksia riitti.
''Täällä ei näy ristin sielua...'' tyttö huudahti masentuneena. Hetkonen, liikettä. Tyttö siristi silmiään ja tuijotti tiiviisti tielle. Jokin siellä liikkui, mutta se vaikutti lähinnä eläimeltä... olipa pieni.
''uskomatonta, ei se voi olla....!'' tyttö äännähti hiljaa ja kurottautui eteenpäin nähdäkseen hahmon paremmin.
''Eben, Eben! Minä luulen että tuolla on oikea keiju!'' tyttö hihkaisi ilahtuneena ja räpytteli silmiään. Jep, pieni poika, joka kulki tien yläpuolella räpytellen hopeansinisiä siipiään rauhallisena. Poika oli selvätikin utelias valopallon suhteen.
''Hei! Poika!'' Legret kutsui innostuneena, mutta kun poika näki hänet hän säikähti ja lensi metsään... Vai olikohan keijuparka nähnyt sudet?
Legret kapusi takaisin oksalleen
''Se lähti...'' hän äännähti kolkosti.
''Ehkä hän meni hakemaan apua...'' tyttö lisäsi, vaikkei kovinkaan toiveikkaasti. Mitähän tästä vielä tulisi?
Sitten Eben lohkaisi uudestaan saaden noitatyttösen naurahtamaan tukalasta tilanteesta huolimatta. Tyttö tökkäisi alapuolellaan istuvaa miestä olkapäähän leikkisästi
''Hei! Sinä olet lukenut ihan liikaa satuja! Ajattelitko että minulla on joku kokoontaiteltava luuta hiuspinnissäni, häh?'' tyttö virnisti hieman vapautuneemmin. Ebenin ilme oli vihdoinkin erilainen. Hänen silmänsä välkehtivät- ja vielä hyvällä tavalla. Sudet heidän alapuolellaan pelottivat tyttöä nyt paljon vähemmän. Eben tuntui ajattelevan että he olivat ihan turvassa, joten miksei hänkin voisi ajatella niin?
Legret otti paremman asennon epämukavalla oksallaan ja rentoutui hieman. Tässähän voisi vähän ummistaa silmiään... hetkiseksi vain. Tytön pää notkahti melkein samantien ja yläoksalta alkoi kuulua vaimeaa tuhinaa.
Zrrrrzp!
Tyttö hätkähti hereille juuri sopivasti nähdäkseen ohitseen leijailevan valopallon. Se oli kuin suoraan unesta jota hän oli juuri katsellut. Tyttö nousi seisomaan ja kurkotti palloa kohti varovaisesti
''Se on kaunis,'' ikävä kyllä tyttö ei ollut unessaan, tai edes sängyssään, vaan pian tytön tasapaino petti ja hän horjahti oksaltaan. Tyttö sai kuitenkin ajoissa tilanteesta kiinni, eikä hän ollut varma tavoittiko häpeä vai kauhu hänet ensimmäiseksi. Neito tarttui kiinni ensimmäisestä oksasta johon osui ja adrenaliinin voimin hän kampesi itsensä sen päälle. Sudet olivat vähän rauhoittuneet, mikä pelastikin tytön, sillä hän oli ihan hyvin isoinpien yksilöiden tavoitettavissa. Tyttö ei saanut ääntä suustaan, mikä oli varmaan ihan hyvä Ebenin korvien kannalta, mutta ähinää kyllä kuului kun tyttö kapusi ylöspäin kuin orava. Haltiaveri luultavasti auttoi toimintaa.
Kun tyttö oli saavuttanut oman oksansa pitämättä katseensa tiukasti poissa miehestä hän tarttui taas kiinni puunrunkoon ja jäi tuijottamaan valopalloa puun latvassa.
''Kyllä joku varmasti näkee sen.'' hän vakuutti tasaisella äänellä, mutta hänen läpättävä sydämmensä varmaan paljasti hänet. Tyttö veti syvään henkeä ja yritti rauhoittua. Valopallo, tai mikä se ikinä olikaan, oli oikein viehettävä. Oli ihanaa nähdä, miten raavas mies sai aikaan noin kaunista taikuutta. Ajatus nosti kevyen hymyn tytön huulille.
''Oletko sinä lahjakas loihtija?'' tyttö kysyi hieman odottavaa ihailua äänessään. Kysymys sai tytön myös miettimään uudelleen osaamiaan loitsuja ja niiden mahdollista käyttöä susieläimiin. Hän tiesi kyllä yhden loitsun joka oli tarkoitettu nimenomaan epäkuolleita varten.
''Hei, nuohan ovat epäkuolleita, eikös? Minulla olisi yksi loitsu joka tehoaa noin kahteen lähinpään epäkuolleeseen, mutta ne saattavat vaurioittaa aika ikävästikin... Mutta nuohan ovat tavallaan ansainneet sen eikös...?'' noita aprikoi ja katsoi alhaalla istuskelevaa Ebeniä kysyvästi.
'''Hei, minä kiipeän katsomaan näkyykö tiellä ketään'' tyttö halusi tuntea olevansa avuksi edes jotenkin, jtoen hän kapusi kevyempänä niin korkealle puuhun, kuin paksuja oksia riitti.
''Täällä ei näy ristin sielua...'' tyttö huudahti masentuneena. Hetkonen, liikettä. Tyttö siristi silmiään ja tuijotti tiiviisti tielle. Jokin siellä liikkui, mutta se vaikutti lähinnä eläimeltä... olipa pieni.
''uskomatonta, ei se voi olla....!'' tyttö äännähti hiljaa ja kurottautui eteenpäin nähdäkseen hahmon paremmin.
''Eben, Eben! Minä luulen että tuolla on oikea keiju!'' tyttö hihkaisi ilahtuneena ja räpytteli silmiään. Jep, pieni poika, joka kulki tien yläpuolella räpytellen hopeansinisiä siipiään rauhallisena. Poika oli selvätikin utelias valopallon suhteen.
''Hei! Poika!'' Legret kutsui innostuneena, mutta kun poika näki hänet hän säikähti ja lensi metsään... Vai olikohan keijuparka nähnyt sudet?
Legret kapusi takaisin oksalleen
''Se lähti...'' hän äännähti kolkosti.
''Ehkä hän meni hakemaan apua...'' tyttö lisäsi, vaikkei kovinkaan toiveikkaasti. Mitähän tästä vielä tulisi?