Post by miremeliet on Jun 13, 2010 18:22:56 GMT 2
- Noniin, tänne päin oi princess~ -
Oli keskipäivä. Aurinko loisti kirkkaana taivaalla ja pehmeä lounastuuli havisutti puiden lehtiverhoja. osa murdorin kyläläisistä oli raahannut itsensä ulkosalle ja he nautiskelivat päivän paisteesta sekä viettivät aikaansa rakkaimpien parissa. Mutta kaikkien kyläläisten joukossa oli ainakin yksi työnarkomaani, joka ei astunut ulko-oven kynnystä pidemmälle.
Kääpivanhus Gawel oli jälleen työntouhun parissa keskellä kirkasta päivää. Häntä ei kiinnostanut auringon paisteet eikä vieraiden kanssa seurustelu - vanhus oli aivan liian tohkeissaan noustekseen työtuoliltaan ja keskeyttämään uusien korujen valmistuksen.
"Kas noin, kaunikainen." Gawel oli saanut juuri viimeisteltyä uuden sormuksen. Hän oli keksinyt mekaanisen kukkiva sormus-kukan - hopeiset lehdet olivat aluksi kukan peitteenä, mutta tietyin väliajoin lehtien keskeltä nousi safiirista valmistettu punainen liljan kukka. Ehkä jokin hienohelma kiinnostuisi moisesta sormuksesta, tuumi kääpiövanhus ja katsoi ylpeänä korutelineeseen laskettua uusinta luomustaan. Teline oli täynnä myös muita kullasta, marmorista, hopeasta, jopa timanttien täydentämiä koruja.
Hymy huulillansa Gawel alkoi sukia pitkää takkuista partaansa ja kääntyi takaisin sotkuisen työpöytänsä ääreen. "Missä se pirskatin tilaustyölista luuraa?" vanhus harmitteli yrittäessään penkoa työkalujen ja muiden romujen seasta pientä paperinpalasta, johon hän oli merkinnyt kaikki kyläläisten tilaustyöt. Pettymyksekseen listaa ei löytynyt mistään, joten nyt Gawelin oli keskityttävä muuhun. Hän katseli eri raaka-aineiden täyttämiä hyllyköitä miettien mistä aloittaisi, kunnes hän totesi ettei omannut enää palaakaan onyksia, tuota vuoristoilta saatavasta mineraalista. Hetkeksi meni vanhus hiljaiseksi ajatellessaan kuinka huomaamaton oli ollut, mutta eihän mineraalit vain istumalla ilmestyisi. Niinpä vanhus ponkaisi ylös tuolistaan ja asteli ulos työhuoneestaan pitkin pitkää kapeaa käytävää. Kengättömänä Gawelin jalkojen taalustukset kaikuivat pitkin huoneistoja, kunnes hän pysähtyi kotiovensa eteen, nosti housujaan, sukaisi pastaansa aja avasi oven. Pienet sikkarasilmänsä sulkien kääpiöövanhus suojasi katseensa kädellään porottavalta auringolta ja tervehti iloisesti vastaantulevia kyläläisiä. Sitten Gawel otti suunnakseen vanhan kotipaikkansa, Drienin läheiset vuoristot.
Muutama ohitsekulkeva kyläläinen katseli tuon pinoisen työnaskomaanin perään. He hämmästelivät Gawein likaista vaatetusta ja takkuista partaansa, mutta siitä vanhus ei välittänyt. Kauneus oli aina katsojan silmissä. Hän oli jopa niin hyväuskoinen, ettei viitsinyt edes lukita oman asuntonsa ovea. Ja niin Gawel lähti taivaltamaan pohjois-Lyrathin sysisynkän metsän poikki löytääkseen itselleen toureita raaka-aineita.
- Myönnän, olin vähän väsynyt tätä kirjoittaessani. Mutta toivottavasti kelpaa! -
Oli keskipäivä. Aurinko loisti kirkkaana taivaalla ja pehmeä lounastuuli havisutti puiden lehtiverhoja. osa murdorin kyläläisistä oli raahannut itsensä ulkosalle ja he nautiskelivat päivän paisteesta sekä viettivät aikaansa rakkaimpien parissa. Mutta kaikkien kyläläisten joukossa oli ainakin yksi työnarkomaani, joka ei astunut ulko-oven kynnystä pidemmälle.
Kääpivanhus Gawel oli jälleen työntouhun parissa keskellä kirkasta päivää. Häntä ei kiinnostanut auringon paisteet eikä vieraiden kanssa seurustelu - vanhus oli aivan liian tohkeissaan noustekseen työtuoliltaan ja keskeyttämään uusien korujen valmistuksen.
"Kas noin, kaunikainen." Gawel oli saanut juuri viimeisteltyä uuden sormuksen. Hän oli keksinyt mekaanisen kukkiva sormus-kukan - hopeiset lehdet olivat aluksi kukan peitteenä, mutta tietyin väliajoin lehtien keskeltä nousi safiirista valmistettu punainen liljan kukka. Ehkä jokin hienohelma kiinnostuisi moisesta sormuksesta, tuumi kääpiövanhus ja katsoi ylpeänä korutelineeseen laskettua uusinta luomustaan. Teline oli täynnä myös muita kullasta, marmorista, hopeasta, jopa timanttien täydentämiä koruja.
Hymy huulillansa Gawel alkoi sukia pitkää takkuista partaansa ja kääntyi takaisin sotkuisen työpöytänsä ääreen. "Missä se pirskatin tilaustyölista luuraa?" vanhus harmitteli yrittäessään penkoa työkalujen ja muiden romujen seasta pientä paperinpalasta, johon hän oli merkinnyt kaikki kyläläisten tilaustyöt. Pettymyksekseen listaa ei löytynyt mistään, joten nyt Gawelin oli keskityttävä muuhun. Hän katseli eri raaka-aineiden täyttämiä hyllyköitä miettien mistä aloittaisi, kunnes hän totesi ettei omannut enää palaakaan onyksia, tuota vuoristoilta saatavasta mineraalista. Hetkeksi meni vanhus hiljaiseksi ajatellessaan kuinka huomaamaton oli ollut, mutta eihän mineraalit vain istumalla ilmestyisi. Niinpä vanhus ponkaisi ylös tuolistaan ja asteli ulos työhuoneestaan pitkin pitkää kapeaa käytävää. Kengättömänä Gawelin jalkojen taalustukset kaikuivat pitkin huoneistoja, kunnes hän pysähtyi kotiovensa eteen, nosti housujaan, sukaisi pastaansa aja avasi oven. Pienet sikkarasilmänsä sulkien kääpiöövanhus suojasi katseensa kädellään porottavalta auringolta ja tervehti iloisesti vastaantulevia kyläläisiä. Sitten Gawel otti suunnakseen vanhan kotipaikkansa, Drienin läheiset vuoristot.
Muutama ohitsekulkeva kyläläinen katseli tuon pinoisen työnaskomaanin perään. He hämmästelivät Gawein likaista vaatetusta ja takkuista partaansa, mutta siitä vanhus ei välittänyt. Kauneus oli aina katsojan silmissä. Hän oli jopa niin hyväuskoinen, ettei viitsinyt edes lukita oman asuntonsa ovea. Ja niin Gawel lähti taivaltamaan pohjois-Lyrathin sysisynkän metsän poikki löytääkseen itselleen toureita raaka-aineita.
- Myönnän, olin vähän väsynyt tätä kirjoittaessani. Mutta toivottavasti kelpaa! -