Post by royalassassin on Mar 19, 2010 15:18:56 GMT 2
Karavaani kulki aron poikki. Joukko ihmisiä, aaseja, muuleja ja hevosia kulki erämaan poikki. Tai ainakin karavaanin kaksijalkaiset olivat ihmisenkaltaisia olentoja. Karavaanilla oli paljon rahtia. Vain muutamat hevosista kantoivat ratsastajaa, ja jokunen oli valjastetu umpinaisten vaunujen eteen. Keskiverto satunnainen katselija olisi ihmetellyt, mitä karavaani teki näillä main, mutta onnetar ei ollut nyt keskiverrolla tuulellaan. Erään kukkulan laella karavaania nimittäin katseli haltia. Eikä mikä tahansa haltia. Taikamerkit haltian kasvoissa puhuivat omaa kieltään, joskin rouva fortunan oikkuna. Neljä tuoreen veren väristä juovaa ylsivät simäkulmista suupieliin, saaden haltin näyttävän siltä, kuin hän itkisi jatkuvasti verta. Sinänsä osuvasti, sillä haltian nimi oli Hashiga, ja hän oli hullu.
Karavaanin lähettyvillä ratsasti joukko sotureita. Heillä oli kevyet käyräsapelit, mutta heidän haarniskoinnistaan ei saattanut sanoa mitään, sillä heillä, kuten kaikilla muillakin karavaanareilla, ja myönnettäköön, myöskin Hashigalla oli laaja hiekanvärinen burnuusi, joka peitti heidän ruumiinmuotonsa. Eräs ratsastaja oli nähnyt erään kukkulan, sen saman, josta aiemin puhuimme, jotain, mitä hän arveli kivikasaksi. Karavaanin johtajan haukuttua hänet, oli hän lähtenyt katsomaan, oliko kyseessä kivikasa. Ja katso! "Kivikasa" oli kadonnut. Ratsastaja lähestyi hitaasti, miettien, pitäisikö hänen palata takaisin. Hetkeä myöhemmin paljastui oikean vastauksen olevan kyllä. Jokin nykäisi ratsastajan burnuusin helmaa niin rajusti, että tämä putosi. Ratsastaja mätkähti maahan haukkomaan henkeään, juuri samalla htkellä kun joku työnsi sahalaitaisen käyräsapelin hänen lävitseen. Hashiga veti aseensa irti, ja katseli verta sen terällä. Se ei kadonnut mihinkään, joten Hashiga pyyhki terän tappamansa miehen burnuusiin, ja vei tämän vesileilin. Ase ei siis vieläkään suostunut juomaa. Hashiga alkoi jo huolestua, hän ei enää muistanut, koska ase oli viimeksi juonut. Ehkäpä jos hän antaisi sille lisää...
Karavaanin lähettyvillä ratsasti joukko sotureita. Heillä oli kevyet käyräsapelit, mutta heidän haarniskoinnistaan ei saattanut sanoa mitään, sillä heillä, kuten kaikilla muillakin karavaanareilla, ja myönnettäköön, myöskin Hashigalla oli laaja hiekanvärinen burnuusi, joka peitti heidän ruumiinmuotonsa. Eräs ratsastaja oli nähnyt erään kukkulan, sen saman, josta aiemin puhuimme, jotain, mitä hän arveli kivikasaksi. Karavaanin johtajan haukuttua hänet, oli hän lähtenyt katsomaan, oliko kyseessä kivikasa. Ja katso! "Kivikasa" oli kadonnut. Ratsastaja lähestyi hitaasti, miettien, pitäisikö hänen palata takaisin. Hetkeä myöhemmin paljastui oikean vastauksen olevan kyllä. Jokin nykäisi ratsastajan burnuusin helmaa niin rajusti, että tämä putosi. Ratsastaja mätkähti maahan haukkomaan henkeään, juuri samalla htkellä kun joku työnsi sahalaitaisen käyräsapelin hänen lävitseen. Hashiga veti aseensa irti, ja katseli verta sen terällä. Se ei kadonnut mihinkään, joten Hashiga pyyhki terän tappamansa miehen burnuusiin, ja vei tämän vesileilin. Ase ei siis vieläkään suostunut juomaa. Hashiga alkoi jo huolestua, hän ei enää muistanut, koska ase oli viimeksi juonut. Ehkäpä jos hän antaisi sille lisää...